Aaaaaah!

Sauna pesty, kuusi sisällä, kinkku paistettu ja maistettu, tryffelimassa jääkaapissa, lahjat paketeissa, laatikot haettu, sinappi ja jätkänkynttilä saatu (kiitos S!) piparkakkumaailma väsätty ja Kansallispuku-foorumin joulukalenterin viimeinen luukku julkaistu. Joulu!

Meillä on muodostunut jo perinteeksi rakentaa piparkakkutal... krhm... piparkakkumaailma jouluksi. Talostahan tuo on lähtenyt, mutta kun miulla on tuo hillitön vimma pistää aina vähän paremmaksi. No, tänä vuonna tytöt halusivat eläintarhan. Kaikki ihmiset ja suurin osa eläimistä on nimetty ystävien, sukulaisten ja lemmikkien mukaan. Piparkakkueläintarhan kuvien myötä toivotan Sinulle onnellista ja rentouttavaa joulun aikaa!

Talvi on tullut eläintarhaan, mutta tässä maailmassa lumikin on lämmintä, eikä edes savannin eläimiä palele!

Tuo huiskutteleva nainen sillalla olen kuulemma mie :)

Jack Russelit Noppa ja Sisu ja emäntänsä M ovat lähteneet eläintarhaan. Tiia-Maija tähyilee käärmetalon katolle ja Leea-Mari on lippuluukulla jidin (miun isä) kanssa.

Huu, pelottavia krokotiileja!

Nämä possut säästyivät tällä kertaa Suurelta Kunnialta päätyä joulupöytään - tavallaan...

Käärmetalon katolla keikkuva apina lällättelee mamballe, koska se tietää ehtivänsä karkuun, niinkuin ehtii perhonenkin. Ja eihän se mamba kavereita puraise muutenkaan, jouluna varsinkaan.

Joku on tainnut unohtaa käärmetalossa terraariot auki!

Nämä uljaat ravihevoset ovat Legas ja Red foxes fame, "meidän tyttöjen" hevoset, joista jälkimmäisestä on oikeassa maailmassa jo tehty metukkaa, mutta piparkakkumaailmassa sekin saa vielä rouskuttaa porkkanaa!

Miun mies on myymässä lippuja jidille (miun isä) ja Lellulle.

Jack Russelit Sisu ja Noppa

Linkki radiojuttuun

Tässä Räisälän hunnun päärmäyksen lomassa tulin vain vinkkaamaan kuuntelemisen arvoisesta radiojutusta, jossa Leena Holst puhuu kansallispuvuista!

Tahmeeta

Taas on niin kuin upottavassa hangessa pohrais. Kiire olis ja intoa, mut ei vaan pääse eteenpäin. Kaikenlaista pientä ylimääräistä hoidettavaa riittää vähän joka päivälle. Mukavia juttuja, niinkuin tänään yrittäjien joululounas, jonne kerrankin sain oikein oman miehen seuralaiseksi. Silti niihin suttaantuu aikaa kamalasti. Postittamista, joulukortteja, sähköposteja, Kansallispuku-foorumin joulukalenteri, huomenna yksi artesaaniopiskelijan näytön arviointi jne.

Töitä on ja työintoakin, kun malttais istua tekemään. Mie oon sillä lailla vinoon vääntynyt ihminen, että hoitamattomat asiat vaivaavat niin paljon, etten voi keskittyä muuhun. Ja ihan itse olen kuoppani kaivanut ja väärin aikataulut arvioinut (tai ollut arvioimatta). Että pakkoko se on askarrella-paskarrella 70 joulukorttia, häh?

Vielä postimerkit...

Tänään sain kaiken muun juoksemisen ohella jopa puolattua langat seuraavaa kalminkkia varten. Tästä se lähtee.

900 grammaa lankoja puolattuna + loimi = 0,8 m kalminkkia, toivottavasti jo tällä viikolla.

Noo, ettei nyt ihan tohinaks menis, niin lähden postiin. Mutta huomenna kudon - siihen saakka kunnes pitää lähteä sinne näytön arviointiin...

Omituisuuksia

Tämä kirjoitus kuuluu niihin, joissa ei ole sanaakaan kansallispuvuista, sarafaaneista tai ylipäänsä mistään muustakaan älykkäästä, joten ohita vapautuneesti, jos niin tahdot!

Susannan työhuoneen Susanna antoi blogissaan lukijoille tunnustuksen,
jonka myötä täytyy kertoa viisi omituista ominaisuutta itsestään.

Susannan omien paljastusten sekä kommenttilaatikon perusteella kaikilla on hienoja omituisia tapoja ja ominaisuuksia! Lukekaa sieltä, hervottomia! Olen tässä yrittänyt miettiä ja kysyin mieheltäkin, mutta ei hänkään mitään keksinyt (tai uskaltanut sanoa, viisas mies kun on...). Jotain nyt kuitenkin, koittakaa kestää:

1. Suoristaminen.
Sohvilla lojuu ryönää, vaatteita ja leluja lattioilla, paperit ja lehdet vellovat ruokapöydällä merenä, jossa läppäri yrittää pysyä pinnalla, mutta taulut ovat suorassa! Näen, jos ne eivät ole ja monessa paikassa joudun ihan todella hillitsemään itseäni, etten mene suoristelemaan kylässä tai julkitiloissa tauluja ja seinävaatteita. Usein epäonnistun ja suoristan vaivihkaa. Luin sieltä Susannan työhuoneen blogin kommenteista, että joku vastaavan neuroosin omaava oli onnistunut pudottamaan jonkun valtavan seinävaatteen. Täytynee harjoittaa suurempaa itsehillintää.

Taululista on suoristajaneurootikon ystävä - jos se on suorassa!

2. Varpaat
Miulla on omituiset varpaat. Ukkovarvas ja kaksi seuraavaa ovat täsmälleen saman pituiset. Arvatkaapa, onko tämän muotoisiin jalkoihin olemassa kenkiä! Lisäksi varpaankynnet kasvavat kohti taivasta ja varpaat ovat kippurassa. Kuten rakas ystäväni M kerran lohkaisi: toiset on vaan laskeutuneet puusta vähän myöhemmin kuin toiset! Tuo kynsiasia on oikeastikin ongelmallinen, koska kynsiä ei voisi leikata liian lyhyiksi, etteivät kynsivallit tulehdu, mutta jos ne kasvavat yhtään pidemmiksi (kuten nyt kuvaushetkellä ovat), kenkä painaa niitä ja sukat repeytyvät ja nimettömän varpaan kynsi työntyy keskivarpaan sisään. Auts. Jos jotain itsessäni inhoan, niin noita varpaita.

Puuhun näillä pääsisi näppärästi, mutta kenkiin ne eivät sovellu.

3. Sorminautinto
Ei, nyt ei kyse ole siitä, mitä ajattelit, hyi hyi!
Kun (miehen) tukka on sopivanpituisella sängellä, tuollainen 1-2 mm pituinen ja sitä työntelee sormenpäillä kevyesti vastakarvaan, siis ihan pienellä liikkeellä niin, että hiusten latvapäät törmäävät sormenpäihin ja niitä ikäänkuin pyöritellään, tuntuu se sormenpäissä taivaalliselta! Parransänki on ihan liian kova ja karkea tähän, sen pitää olla pehmeähköä hiusta.

Aah.

4. Puhun, laulan ja torun itseäni ääneen.
Luulen, että tämä ei ole niin omituista, kuin ihmiset antavat ymmärtää. Olen pääasiassa yksin täällä töissä ja lauleskelen välillä kovaankin ääneen, mitä mieleen juolahtaa. Kommentoin radiojuontajille, varsinkin haukun heitä hölmöiksi, jos laukovat hölmöjä (ja sitten vaihdan kanavaa). Jos töllöilen jotain, niin purpatan ääneen siitä itselleni tyyliin: "Idiootti! Jos nyt kumminkii tehtäis tää kunnolla!" Teen samaa myös tuolla ihmisten ilmoilla, varsinkin jos hämmennyn jostain tilanteesta tai mokastani. Tajuan yleensä mumisseeni ääneen vasta jälkikäteen. Noloa.

5. Kirjoitan sormeen.
Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen. Kun en voi sanoa ajatuksiani ääneen, huomaan kirjoittavani ne tai ainakin "painavimman" sanan kirjain kerrallaan etusormen kynnellä peukaloon. Esimerkkinä vaikka se, jos joku loukkaa minua ja esittää asian niin, että loukaantumisen osoittaminen näyttäisi lapselliselta, hymyilen ja vähättelen, että eipä tässä mitään, mutta sormissa vaan suhisee, kun kirjoitan "haistapaskahaistapaskahaistapaska"... Ja usein vielä "pyyhin" tekstin pois kirjoitettuani sen. Olen joskus miettinyt, että tekeekö tätä kukaan muu. Ja sitä, että tajuaako joku, että kirjoitan ja pystyykö sen lukemaan. Nyt kun paljastin tämän, täytyykin olla varovainen...  Ja nyt tuli myös mieleen, että tulkitaankohan se jonkinlaiseksi hermostumisen merkiksi - tai tavallaanhan se sitä onkin, mutta vähän mutkaisesti.

Todellisten ajatusten purkautumistie

Tähän olisi hauska saada kommentteja teidän omituisista ominaisuuksistanne! Lisäksi annan tämän tunnustuksen seuraaville blogisteille:

1. Second thoughts

2. Myrkyttären nurjempi puoli

3. Ti-ti-tyy

4. Nollavaimo

5. Ellisofia

6. Bonuksena Partapapalle, kun kerran kävi "pyytämässä" XD

Olkaatten hyvät :)

Itsenäisyysjuhlintaa

Meillä on kirkon praasniekka aina itsenäisyyspäivänä, se kun on myös Pyhän Nikolauksen päivä ja Imatran ortodoksinen kirkko on hänelle pyhitetty. Praasniekka on ortodoksien kirkkovuoden toiseksi tärkein juhla - tärkein on tietysti pääsiäinen - ja ainakin noihin kahteen juhlaan yritän päästä tyttöjen kanssa kirkkoon. Kummankin jälkeen on seurakuntasalilla juhlaruokaa ja ohjelmaa, mikä tietysti aiheuttaa likoille melkoisen vääristyneen kuvan tuosta kirkossakäynnistä... No enivei, kunnioitamme usein noita juhlia pukeutumalla sarafaaniin. Tällä kertaa emme. Ihan vaan, kun en nyt oikein jaksanut ja Tiia-Maijalla ei ole sopivan kokoista sarafaania. Tytöillä oli kiilaferret, mie vedin ihan suorat housut + neuletakki -linjalla. Ilahduin, että juhlassa oli muutama sarafaani ja jopa yksi Ruokolahden kansallispuku, jossa suureksi tyydytyksekseni oli vielä asianmukainen huntu! Loistavaa!

Illalla piti tietysti parkkeerata telkkarin eteen Linnan juhlia tuijottamaan - ja kansallispukuja bongailemaan. Auttelin samalla Tiia-Maijaa harjoittelemaan matematiikan kokeeseen, joten jotain saattoi mennä silmien ohikin. Huomasin ainakin 6 kansallispukua, mikä on enemmän kuin viime vuosina on ollut. Noista kuudesta puvusta yksi oli Tuuterin puku, johon ei ole tehty lainkaan aikuisen päähinettä ja se on siksi vähän hankala juttu. Yksi oli miehen puku (Etelä-Pohjanmaa?), joka oli ilman päähinettä, mutta jäin miettimään, että olisiko miehellä päähine saanut päässä ollakaan kättelyn aikana ja olisko se ollut mukana sitten jossain jemmassa. Sen miehen rouvalla oli Etelä-Pohjanmaan puku ja siinä tykkimyssy! Myös kolmella muulla kansallispukuisella naisella näin tykkimyssyn päässä, JEE! Suodatin sujuvasti heidän pukunsa muuten ja tässä telkkarikin avusti suuresti, kansallispukuja ei juuri näytetty. Keskityin iloitsemaan niistä päähineistä :)

Muoks: Kirjoitin pitkät pätkät ja puolet katosi bittiavaruuteen ja nyt muistan kadonneesta loput: Heti alussa sisään tuli yksi muinaispuku ja bongasin myös yhden sarafaanin (feresin) jonkun ortodoksikirkon edustajan rouvalla. Siinä ei ollut päähinettä ja se oli kankaaltaankin sellaista, että hiukan ihmettelin pukuvalintaa...

Selostajat sekoilivat ja se kai on jo tullut kaikille selväksi. Kansallispukukorvaan osui se lause, kun (Hanna Sarén?) loihe lukemaan papereistaan muuan Saamen puvun kohdalla, suunnilleen näin: "pukuja on suomenkielisellä alueella noin kaksisataa ja ruotsinkielisellä alueella 180". En tietysti tiedä Saamen puvuista tarpeeksi, voidakseni väittää, että niistä ei ollut kyse, mutta kyllähän tuo taitaa ihan kansallispukuja koskea. Ymmärrän, että siinä tohinassa ja kaikkien eri tahojen toivomien huomiointien ja kommenttien keskellä on kamalan vaikea muistaa ja ehtiä kaikkea. Kukahan siihen kommentointiin ja juontoon keksisi toimivan tavan?

Suomalaiset blogit taatusti pursuavat tänään muotiluomusten arvosteluja. Jätän ne siksi muille, mutta haluan osoittaa sormella Marco Bjurströmiä, jolla oli melkein yhtä upeat punaiset kengät kuin miulla sekä Jenni Vartiaista, joka puvussaan oli aivan häikäisevän kaunis!

Luukku auki!

Tiistaina värjäilin sulkkuvyölankoja sarafaanikurssia varten. Tiedäthän ne päivät, kun visio on selvä, mutta tulos ei vastaa sitä ja korjausyritykset upottavat syvemmälle suohon. Niitä on. Mutta tiistai ei ollut! Yritys oli rohkea. Silkkilanka, jota värjäsin, oli valmiiksi lohenpunaista. Värjään ihan Nitorin prismasittareista saatavilla väreillä. Tavoitteena oli saada aikaan kultaa ja viininpunaista. "Kultaa" päätin tehdä vaan ihan lämpimällä keltaisella, olihan langassa jo punertava alkusävy. Lannistus talloi mieltäni, kun kattilassa lillui oransseja lankoja. Mutta niin vaan kävi, että kun värjäysaika oli täynnä, olivat langat kauniin kullankeltaisia! Viininpunaisia varten lisäsin punaiseen väriin kaksi rapsausta sinistä (huomaa tarkat mitat...). Värjäysliemen väri näytti suht lupaavalta, joten sekaan vaan. Taas ensin näytti roosalta, mutta sieltä se viininpunainen sävy tuli, ihan itsestään! Silloin kun hommat onnistuvat näin, on ihan voittaja-olo! Sellainen, että kaikki mihin kosken, muuttuu kullaksi! Siitä fiiliksestä pitääkin sitten repiä taas aika monen päivän paarustamiseen ;)

Sulkkuvyölankoja

Noin muuten työn alla on Kivennavan paita ja sen rekko. Olen saanut kirjontarytmistä kiinni. Rekon tekeminen on mukavaa, nopeampaa kuin pelkäsin ja meidän normaalit sisävalot riittävät syksyn valonnielevästä pimeydestä huolimatta. No, hidastahan se silti on, mutta mukavaa! Ja tekemistä siivittävät äänikirjat. Edellinen taisi olla Seppo Jokista, nyt menee Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie. Eläköön kirjaston äänikirjavalikoima! Toivottavasti se laajenee pian... Luen myös ihan paperikirjoja paljon ja yhtä aikaa äänikirjojen kanssa. Joskus, jos molemmat ovat samaa tyyliä, ne menevät sekaisin, joten yritän valita mahdollisimman erilaiset kirjat.

Kivennavan rekon kirjonta etenee, rivi riviltä kuvio täydentyy ja mieli rauhoittuu.


Eilen oli kansallispukukurssin viimeinen kerta ennen joulua. Pidin pienet tuntsarit opiskelijoille, jotka yllättyivät sekä siitä, mitä oli jäänyt mieleen, että siitä, mitä ei. Näytin kuvia, 10 pukua ja 10 yksityiskohtaa, joista piti tunnistaa asioita ja sijoittaa ne läntiseen tai karjalaiseen pukualueeseen. Hauskaa oli ja moni asia taisi selkeytyä! Idean sain Inga Pihlhjertalta, kiitos!

Opiskelijat antoivat miulle joululahjaksi Virkkukoukkusen pussukan!
Kiitos ihanaiset, näitä ei vaan voi olla liikaa!

Eilen oli hieno päivä kahdella muullakin tavalla. Leea-Marin, 5-v., hammas on heilunut jo pidemmän aikaa ja eilen päiväkodissa se oli irronnut! Illalla hän touhotti sen huolellisesti tyynyn alle ja hammaskeiju kävi suorittamassa vaihtonsa. Likka kasvaa isoksi!

Ja mie kävin illalla ystävän kanssa kuuntelemassa Club for fivea. I h a n a a !

Tänäänkin on merkittävä päivä, tänään auotaan luukkuja! Leea-Mari avasi aamulla Päivä paloasemalla -tapahtumasta saadun palomieskalenterin (hmm, äitikin vois huolia sellaisen ihan oman palomieskalenterin, mut vähän toisenlaisella kuvituksella :P ) sekä Nalle Puh -lehden mukana tulleen kalenterin. Molemmat kuvakalentereita. Ja koska näinä yltäkylläisyyden aikoina joulukalentereitakin pitää olla pilvin pimein, niin jo aika monennen kerran kätkin kouluaikoina tekemäni kuusikalenterin pusseihin vihjeitä. Kyllästyin parissa vuodessa pusseihin mahtuvaan pikkukrääsään, joten kätken pusseihin vihjeet ylläreitten etsintään. Leea-Marin vihjeissä on lähikuvia piilopaikoista. Tiia-Maija, 10-v. (,jolla myös on palomieskalenteri ja Aku Ankka -lehden mukana tullut kuvakalenteri), saa harjoitella moninaisia taitoja, vihjeissä on englanninkielisiä, on kirjaimia, joista pitää muodostaa sana, runomittaisia arvoitusvihjeitä ja on jopa yksi, johon tarvitaan kompassi ja askeleita laskemalla päätyy toivottavasti oikeaan paikkaan! Vihjeiden perusteella löytyy sitten kaikenlaista pitkin vuotta haalittua enemmän ja vähemmän tarpeellista: kirja, dvd, konserttiliput, vihko, joulukoriste jne.

Hyvin palvellut kuusi

Mie oon tehnyt siullekin joulukalenterin! Tai viimevuotisen ahkeroin ihan itse, tällä kertaa saan apua kansallispukuväeltä! Käy kurkkaamassa ja mainosta kamuillekin :) Jännittävää joulun odotusta!

Punaiset kengät ja muuta maailmaa avartavaa

Kävin siis eilen Virkkukoukkusen lahjaillassa. Siellä pääsi tutustumaan myös alakerran työtiloihin ja juutuin kotvaseksi juttelemaan Tiinan kanssa. Ihastelin siisteyttä ja järjestystä, tiloissa näkyy se, että töitä tehdään, mutta tavaroilla on paikkansa ja epämääräisiä rytökasoja ei näy missään! Siinäpä miulle tavoite!

Nyt olen ihan hämmentynyt. Olen aina ollut erittäin jyrkästi ja varmasti sitä mieltä, että tahdon tehdä töitä yksin, ilman työntekijöitä, kumppaneita tai alaisia. Satunnaiset harjoittelijat kestän, mutta nautin yksinäisyydestäni, kun harjoittelujakso on ohi. Olen ollut myös vakaasti sitä mieltä, että tällä hommalla voin elättää itseni, mutten työntekijää.

Tiina kertoi työntekijöidensä Irin ja Marin "seuloutumisesta", heidän työnjaostaan ja kaiken toimivuudesta. Ja siitä, että Tiinallakin on ollut ihan samanlaisia epäilyksiä. Oivalsin siinä jutellessa, että jos saisin keskittyä vain tuon työn tekemiseen ja joku muu hoitaisi laskujen kirjoittelun, postitukset, kopioimiset, puolaamisen, tavaroiden järjestelyn, nettisivujen päivittämisen ja sen sellaisen ripellyksen, niin miulle jäis melkein tuplaten aikaa työni tekemiseen. Ja ainakin tällä hetkellä niitä töitä tuntuu olevan ihan reippaasti jonossa. Silloinhan työntekijä tienaisi palkkansa. Varmaankin jonkinlaisen osa-aikaisen, mutta kuitenkin.

Sitten on vielä rajoittunut sosiaalisuuteni. Kestäisinkö, jos täällä notkuisi joku muukin? Osaisinko olla reilu pomo? Olisin varmasti tiukka ja vaativa, mutta oikeudenmukainen. Että jos homma hoituu, niin sen saa mieluusti tehdä laulellen ja rupatellen.

Ja epävarmuus. Mitä, jos töitä ei riitä? Mitä, jos työntekijä sairastelee paljon tai osoittautuu laiskaksi tai muuten huonoksi sijoitukseksi? Mitä, jos mie sairastun? Mitä, jos työntekijä muokkaa "miun brändiä" huonommaksi? Osaanko mie luottaa johonkin toiseen niin, etten sitten tee tuplatyötä ja tarkista kaikkea (sittenhän mie vasta paska-pomo olisinkin...)?

Suurin vuori tässä on varmaan sen työntekijän korkuinen. Mistä ihmeestä löytäisin sen "täydellisen"? Tiina kertoi, miten valtavat määrät harkkareita hänen verkkonsa läpi on pudonnut ja siihen on jäänyt kaksi kultakimpaletta. Huoh. Missähän on se pesä, josta noita irejä ja mareja tulee?

No, en mie nyt oo ketään tähän palkkaamassa. Oli vaan kirjoittamisen arvoinen, vapauttava, näköalaa laajentava oivallus tuo, että sehän voisi olla mahdollista! Ehkä vielä jonain päivänä! Että jos joku näkee jossain jotain vapaina juoksevia irejä ja mareja, niin saa ilmoittaa!

Ja ei, en pysynyt lujana. Mukaan tarttuivat Maailman Ihanimmat Kengät!

Vattuja!

Sain Mouhijärven hamekankaan valmiiksi perjantaina. Flammut ovat hauskoja! Olen kertonut täällä aiemmin noiden flammulankojen sidonnasta ja värjäyttämisestä. Nyt niitä siis on kudottu kankaaseen ja hyvin toimivat!

Tähän olisin lisännyt kuvia kankaasta, mutta enpä lisää, kun ne jostain syystä latautuvat tuskallisen hitaasti, enkä mie ehdi odotella. Maybe later. Muoks: nyt toimii - tässäpä kuvia :)





Tänään on kurssipäivä, tokavika ennen joulua. Ja tunnin päästä tyttöjen koululla palaveri kopista, jonka vanhempaintoimikunta pykää kentän laidalle. Mahdottomasti ei siis jää aikaa varsinaiselle työnteolle, mutta ehtinen kirjoa muutaman rivin Kivennavan rekkoa.

Illalla on Virkkukoukkusessa lahjailta ja likat siihen aikaan kerhossa. Rahatilanne ei ole mitenkään hulppea, joten en ollut tuonne menossa, mutta kun kaveri pyysi hakemaan sieltä vähän kankaita, niin onhan se mentävä :D  Kerään luonteenlujuutta, etten sortuisi ihan mahdottomasti shoppailemaan...

Ja ne otsikon vatut, ne toi eilen asiakas, joka tuli hakemaan suurennettua pukuaan. Rasian omin kätösin poimimiaan vattuja! Herkullisia ja ilahduttivat vähintään yhtä paljon, kuin maksettu lasku :)

Käsityöhaaste lunastettu!

Kerroin keväällä Facebookin käsityöhaasteesta ja kuinka olin saanut kaksi ensimmäistä hommaa tehtyä.

Kolme oli vielä tekemättä.

Temarikurssilla aloitin kokeilun jälkeen ensimmäisen kunnollisen pallon mielessäni ystäväni M. Palloa tein aina silloin tällöin sopivassa käänteessä: kesällä kaverien mökkilaiturilla, kahvilassa, lapsia harrastuksesta odottaessa ym. Kesän jälkeen on pidellyt vähän kiireempää ja pallo odotteli valmistumistaan pari kuukautta. Tässä yhtenä iltana tuli tunne, että se on nyt tehtävä. M kyllä jo tiesi pallon saavansa. Viime viikolla hän viimein sai sen, silkkipapereihin käärittynä, postin kuljettamana.

Miun ensimmäinen temaripallo. Halkaisijaa en tullut mitanneeksi, mutta se on varmaan n. 8 cm.

V.O.:n lahjan suhteen piti vähän leikkiä salapoliisia. Yhteinen ystävä vinkkasi "hänen väreistään" ja virkkasin hänelle kaulakorun. Leikittelin vähän kuvioilla.



Yksi jäljellä. Ystävälleni V.H.:lle oli yllättävän vaikea keksiä mitään. Opin tekemään helmistä ja rautalangasta kuusen äitini järjestämässä askartelupäivässä ja ajattelin, että ehkäpä V.H. pitäisi siitä. Mie ainakin pidän, mutta kamalan vaikea tuotakin on kuvata.

Helmistä ja rautalangasta väkerretyn kuusen korkeus kippoineen on n. 12 cm.

Halusin tehdä jotain ilahduttavaa, käytännöllistä, kaunista. Hiton vaikeeta! Päädyin siihen, että ainakin nuo ovat niin pieniä (paitsi P:n mosaiikkipallo), että ne voi piilottaa, jos ei tykkää :D Tai laittaa kiertoon!

Kultakirjontaa

Himoitsen päästä Valamon opistoon kultakirjontaa opiskelemaan. Kurssi kestää 10 päivää ja siellä on 2 venäläistä opettajaa, joiden opetus käännetään suomeksi. Kultakirjontaa on käytetään kirkkotekstiilien koristelussa, mutta myös sarafaaneissa: ainakin samettisäpsien lakimuksia ja sielunlämmittäjäkankaita on kultakirjottu.

Ajatus kymmenestä päivästä luostarin rauhassa, keskittyen vain käsillä tekemiseen ja oppimiseen on yhtä aikaa kiehtova ja pelottava. Maltanko keskittyä? Tylsistynkö? Stressaanko kotiin jäävistä töistä? Ikävöinkö lapsia? En pelkää omia ajatuksiani ja viihdyn yksikseni. Kuvittelen löytäväni hippusia muotoaan hakevasta yhteydestäni kirkkoon ja uskontoon. Paneudun mielenkiintoisiin käsitöihin yleensä niin, että aika ja paikka katoavat. Teorian tasolla kurssi kuulostaa täydelliseltä.

Käytännön puoli onkin sitten toinen juttu. Kurssi maksaa 380-470 euroa. Hinta sisältää opetuksen, majoituksen ja aamupalat. Se ei siis todellakaan ole kallis, vaikka päälle tulevatkin vielä ateriat ja tarvikekustannukset. Se on kuitenkin paljon rahaa ja vaa'an toisessa kupissa painaa se, että tuolla rahalla voitaisiin lomailla tai tehdä jotain hauskaa lasten kanssa. Jos se raha siis olisi. Ainakaan juuri nyt ei ole. Ajatus kymmenestä päivästä kurssilla, kun töitä on jonossa vuodeksi eteenpäin, on myös vähän ahdistava. Tilannehan saattaa hyvinkin olla ihan toinen, kun kurssi on ajankohtainen, mutta jos tänne jää vuori kiireisiä, tekemättömiä töitä, en takuulla nauti olostani kurssilla tippaakaan. Taas toisella puolella painaa 10 päivää pois lomasta lasten kanssa. Puuh.

Samaisessa opistossa on myös Pääsiäismunien koristelukurssi. Se on toinen, mihin ehdottomasti haluaisin päästä!

Noita kultakirjontakursseja on tuolla järjestetty pitkään ja tänään ajattelen, että varmaankin siellä on niitä vielä vuonna 2013. Ehkä siiheksi ehdin kerätä rahaa ja ehkä silloin tilanne on jotenkin erilainen (hah). Että sitä odotellessa, aina kun mielesi tekisi ostaa miulle lahja, niin älä osta, lahjoita rahaa kurssimaksuun :D

Tämän verran olen kokeillut kultakirjontaa. Työpaja oli osa (muistaakseni) Rajan pinnassa -nimistä kurssisarjaa vuonna 2008. Opena oli tuolloin Riikka Santonen.

Tsuiiiihhh - tump - tsuiiiihhh - tump

Kutominen maistuu hyvältä pitkästä aikaa. Siis kun en ole pitkään aikaan kutonut. Mouhijärven hamekangasta on metri valmiina ja loput kaksi myös pian.

En muistanutkaan, mitä kaikkea "riemua" kutominen tuo tullessaan! "Laiskan lihakset" eli nuo hartiassa niskan juuressa olevat pahkurat (joku varmaan tietää niille oikeamman termin) polttelevat, alaselän valuvika muistuttelee olemassaolostaan (ja siitä, että niitä vatsalihaksia pitäis muistaa jumpata), vatsanahka hinkkautuu nilelle ja uusimpana ilona takamuskin on kovilla. Miulla on kahdet kangaspuut ja näissä toisissa on vähän kummalliset mittasuhteet. Penkin jalat eivät ole upotettuna jalkapuuhun vaan jalkapuun takana. Penkki on matalahko suhteessa puihin. Rintapuu on leveä ja sen ja luhan väli lyhyehkö. Minä olen lyhyt, persjalkainen ja lyhytkätinen. Kaikesta tästä summattuna on tuloksena se, että kutoessa keikun penkin etureunalla niin, että penkin reuna painaa koko ajan pakaran ja reiden yhtymäkohtaan. Ja koska kutoessa poljetaan koko ajan, niin käytännössä oikein hieron niitä siihen penkkiin. Au. Päätän taas yhden kerran, että laitan nuo puut myyntiin ja hommaan järkevämmät kakkospuut. Että siinäpä myyntipuhe, ostatko?

En malta nyt pelata kameran kanssa, joten tässä iloksesi kuva Mouhijärven hameen flammulangasta kuvattuna terassin kaiteella kesäisenä päivänä. Tänä aamuna oli maa jäässä ja nyt ikkunasta näkyy vain sumun läpi häämöttäviä paljaita puita. En ikävöi kesän kuumuutta, enkä noita kuvassa näkyviä reunuskiviä, jotka odottavat edelleen paikoilleen päätymistään. Vähän ikävöin sitä, kun varpaita ei palellut.

Lämpöä sielulle

Asiakkaan sielunlämmittäjä odotteli nauhaa, jota sainkin Tallinnasta. Kangas on Pietarista tuotua silkkibrokadia. Kamera ei suostu yhteistyöhön kanssani, tämä vihreäkään ei suostu tulemaan kuvatuksi oikean sävyisenä :( Minulla ei ole sopivan kokoista nukkea, enkä lähtenyt malliakaan metsästämään, kun halusin saada vaatteen lähtemään asiakkaalle, joten saatte vain yksityiskohtakuvia:







Perjantaina alkoi seurakunnan tiistaiseuran sarafaanikurssi. Perjantai oli jotenkin hallitsematon, tursuileva päivä ja tunsin oloni levottomaksi ja huonosti valmistautuneeksi kun lähdin ajamaan kurssipaikalle. Jännitin, kuten aina. Sitten kuitenkin sanat löysivät suunnilleen oikeassa järjestyksessä suustani ulos, kurssilaiset osoittautuivat rennoiksi, mukaviksi ja aikaansaaviksi ja rauhoituin, ehdin jopa nauttia. Kävin kotona nukkumassa ja lauantaina jatkoimme. Sekin lämmittää sielua, kun kurssilaisten valitsemat kankaat alkavat muotoutua kauniiksi vaatteiksi ja vahva tekemisen tahto ja riemu leijuvat tilassa!

Lauantai jatkui ystävän 40-vuotiskekkereiden merkeissä. Päänsärky pakotti miut kotiin jo yhdentoista maissa (silloin oli kyllä juhlittu jo 8 tuntia...) ja aamuyöstä sielua jo korvensi...

Neulikko

Tulin vaan sanomaan, että joskus sitä löytää ihan vahingossa tuotteen, joka vastaa vuosien huutoon. Ei enää neulatyynyyn katoavia neuloja, jotka pistävät matkalla kassin läpi! Olin skeptinen, mutta tilasin - ja toimii! Lisää tällaisia innovaatioita! Ostin omani Ullakasta, että sieltä niitä ainakin saa!

Missä violetti?

Kävimme miehen työpaikan reissulla Tallinnassa ja vietin nautinnollisen ja lompakkoa avartavan puolitoistatuntisen paikallisessa käsityötukussa. Tänään piti ommella sielunlämmittäjää, sen sijaan kuvasin ostamiani nauhoja verkkokauppaan ja tein tuntitolkulla töitä kameran ja kuvaohjelmien kanssa, enkä saanut violetista nauhasta oikean väristä kuvaa, kameran läpi tulee vain sinistä! Tuossa alla olevassa kuvassa violetti nauha on suunnilleen oikean värinen, mutta yksinään - ei. AAAARGH!
Olispa kivaa, jos olis varaa ulkoistaa niin valokuvaus kuin tuo verkkokaupan ylläpito. Meanwhile, koittakaa kestää kurjat kuvat.

Sielua kylmää niin, että luovutin ja siirryin ompelemaan.

Näitä ihanuuksia on nyt verkkokaupassa, menkää sinne, mie meen pajalle.

Sanoja

Sain Titityyltä 5 sanaa.

Ilo. Ilo on keveyttä, kuplintaa, oivalluksen hetki. Ilo ilmenee nauruna, valona, tyytyväisyytenä, hymynä, ilonpisaroina. Koen onnistumisen iloa saatuani haastavan työn tehtyä. Tunnen iloa lasten onnistumisista ja hauskoista sattumuksista. Iloiset yllätykset ovat parhautta!

Perinteet. Perinne tuoksuu hirsitalolta, se on punavalkoinen ja puinen, ajan tummaksi patinoima, käsin tehty. Perinne voi tuoda turvallisuutta, arvokkuutta ja herättää kunnioitusta. Yhtälailla perinteellä voidaan perustella ahdistavia tapoja ja kaavamaisuuksia. Suhtaudun ärsytyksen sekaisella huvittuneisuudella "jo perinteeksi muodostuneisiin" kolme vuotta jatkuneisiin tapahtuneisiin. Ja käytän korostetusti ihan samaa tapaa. Perinne on jokaiselle oma. Siitä voi ammentaa ja oppia. Sitä voi kunnioittaa tai pyrkiä pois.

Vuodenajat. Lapsena kesää jatkui ja jatkui, talvesta puhumattakaan. Miksi aika juoksee nopeammin kun vanhenee? Päivät täyttyvät kaikesta muusta niin, että välillä aamulla herätessä joutuu ihan miettimään, onko nyt syksy vai kevät. Neljä selkeää vuodenaikaa on todellinen rikkaus! Saamme neljä kertaa vuodessa kokea uuden, raikkaan tunteen: ensilumi, kevään lämpeneminen ja luonnon herääminen, kesä ja shortsikelit ja kuuman kesän jälkeen syksyn kirpakka viileys ja ruska.

Syksy. Syksy on miun omin vuodenaika. Inhoan helteitä ja syksy armahtaa miut tunkkaisilta, hikisiltä kesäpäiviltä. Pidän alkusyksyn pimenevistä illoista, hiljalleen värittyvästä luonnosta (syysvaahterat ovat ehkä kauneinta, mitä tiedän!) ja raikastuvasta ilmasta. Lähes yhtä paljon pidän loppusyksyn hämärästä paljaudesta, kylmistä sateista, kun luonto piehtaroi synkkyydessään puhdistuakseen ensilumen myötä.

Sininen. Sininen on miulle vierain väri. Pidän lämpimistä punaisista, oransseista, keltaisista sävyistä niin vaatteissa kuin ympärilläni. Paitsi farkkujen kuuluu olla siniset. Ja sarafaanien myötä olen ihastunut sinipainettuihin kankaisiin! Vaikkapa tällaisiin:

Pahoittelen surkeaa kuvan laatua. Kuva on otettu Kulttuurien museon Rajantakaista Karjalaa näyttelyssä maaliskuussa 2008. Ylhäällä roikkuvat ovat jonkun sinipainotehtaan malleja. Miulle saa huutaa hep, jos löytää jotain tällaisia ihania kankaita jostain!

Jos haluat sanoja, jätä viestiä kommenttilaatikkoon :)

Iloinen yllätys!

Tänä aamuna en meinannut millään päästä sängystä ylös. Onneksi pääsin, sillä sähköposti oli tuonut aurinkoisen viestin pimeän syysaamun iloksi: Tekstiilikulttuuriseura on myöntänyt miulle 700 €:n stipendin kahden kiilasarafaanin ohjeiden ja kaavojen laatimiseen! Sellaisia siis tiedossa tässä vuoden sisällä :)

Sain tässä reilu viikko sitten myös varmistuksen Kuolemajärven B-puvun teosta ja eräs muukin iso homma odottelee varmistumisiaan ja aikataulujaan. Töitä on siis tiedossa piiiitkäksi aikaa. Se on upeaa, rauhoittavaa ja helpottavaa. Ja yhtä aikaa hermoilen sitä, että joudun sanomaan monelle asiakkaalle "ei". Kokemus on kyllä osoittanut, että monesti asiakas voi odotella puoli vuotta tai vuodenkin, joskus vuosia. Harmittelen silti jo etukäteen niitä, joille en voi olla avuksi. Ihan ihannetilannehan olisi se, että näitä tilauksia tehdessä asiakkaat ostelisivat varastoni tyhjäksi ;)

Työn alla on Kivennavan rekkopaita. Teen rekon ensin. Se on aika hidasta, hyviä silmiä, hyviä valoja ja keskittymistä vaativaa kirjontaa. (Idiootti tekee sitä loka-marraskuussa. Kuten Kuolemajärven rekkoa pari vuotta sitten. Olen sentään aikatauluttanut Kuolemajärven B-puvun rekon keväälle, toivottavasti se aikataulu pitää.) Pidän rekon tekemisestä, se on pientä nyhräämistä, etenee hitaasti, mutta nättiähän siitä tulee ja haastetta on sopivasti, ettei siihen tympäänny.

Rekkopaita rakentuu hauskasti. Tässä on rekkokappale poimutettu ja ommeltu etusivukappaleiden väliin. Olan kohta on noiden pitkien suikaleiden puolivälissä. Myöhemmin tuohon väliin ommellaan vielä keskitakakappale. Tämän jälkeen kirjotaan kaulus ja ommellaan paikoilleen. Hihoihin ommellaan kainalotilkut ja rannekkeet, hihat kiinnitetään miehustaan, ommellaan sivusauma, kootaan aliset ja kiinnitetään ne ylisiin.

Poimuja on 84 kpl ja ne ovat yläreunassa 7,5 cm leveydellä.

Kirjonta jatkuu poimutetulta osalta sauman yli suoralle kankaalle. Tässä on n. 40 virvittäin ommeltua lankaa jo valmiina. Ihan alussa tiheys on vähän hakusessa.

Ja eipä tuo tässä koneella istuen etene, lähden siis jatkamaan :)

Kuuluuko?

Jos etsit jotain jännää kansallispukuihin liittyen, hyppää tämän postauksen yli. Nyt tulee silkkaa minäminäminää.

Juttelin pitkällä sairaslomalla olevan ystävän kanssa siitä, miten "työ jäsentää ihmisen yhteiskuntaan" (Marx). Ystävä kaipaili sitä "johonkin kuulumisen" tunnetta. Tunnistan tarpeen. Työyhteisöni on makrokokoa: työminä ja siviiliminä (ja muut iloiset sivupersoonani). Netti tuo sidoshenkilöni lähemmäs ja se on kieltämättä usein tarpeen ja ilahduttavaa. Kollegat ja muut työsidonnaiset henkilöt ovat sähköpostin päässä, heiltä voi kysyä mielipidettä tai neuvoa, jakaa ilonsa ja turhautumisensa ja pyytää apua.

Rakastan sitä, että teen töitä yksin. En kaipaa työkavereita, saati alaisia tai pomoa. Nautin yksinäisyydestäni, kunhan se on vapaaehtoista. Joskus työpäivän jälkeen on lähdettävä ihmisten ilmoille, vaikka kauppaan, ihan vaan tunteakseen muiden ihmisten olemassaolon. Toki tämä rakas perhe on tässä olemassa, lähes aina iltaisin.

Aloin keskustelumme jälkeen pohtia, mihin kaikkeen kuulun. No, tuohon hajanaiseen, kummalliseen työyhteisööni. Siinä vielä tiiviimmin Kansallispukukolmosiin. Yrittäjiin. Työn puolesta kuulun myös Imatran työväenopiston tuntiopettajiin ja satunnaisesti myös muiden opistojen tuntiopettajiin. Ja niin, minulla on myös kansantanssinopettajan ammattitutkinto, mutten katso kuuluvani heihin, koska en edes tanssi, saati opeta enää. Ammattitutkinnoista puheenollen, kuulun tekstiilialan ja vaatetusalan artesaaneihin. Ja ylioppilaisiin (olin lukiossa kasvamassa isoksi ja miettimässä mikä miusta tulee isona ja olen vähän nolo mainitessani tuon ylioppilas-jutun, koska en tehnyt lainkaan töitä sen eteen. Enkä ole siitä kyllä sanottavammin koskaan hyötynytkään).

Kuulun Imatran seudun kalevalaisiin ja sen kautta Kalevalaisten Naisten Liittoon. Kymi-seuraan. Suojärven pitäjäseuraan ja Karjalan Liittoon. Tekstiilikulttuuriseuraan. Suomen kulttuurirahaston kannatusyhdistykseen (määritelmän mukaan olen siis "suomalaiskansallisessa kulttuurityössä ansioitunut nuhteeton Suomen kansalainen" :D). Imatran seudun yrittäjiin ja Suomen yrittäjiin. Hmm, muistinkohan kaikki tätä laatua?

Kuulun myös lasten koulun ja päiväkodin vanhempaintoimikuntaan. Katson kuuluvani ainakin kolmeen eri kaveriporukkaan. Kuulun äidin puolen sukuun ja isän puolen sukuun. Hetkittäin kuulun puolisojäsenenä miehen äidin tai isän sukuihin, mutten tunne kuuluvani niihin oikeasti.

Näistähän muodostuu mielenkiintoinen kudelma. Kuulun Lappeenrannan ortodoksiseen seurakuntaan. Zumban ja Folkjamin harrastajiin. Äiti-henkilöihin. Vaimo-henkilöihin. Lukemisesta pitäviin. Haa, kuulun vähän moneen kirjakerhoon!

Kuulun Facebookin käyttäjiin. Siellä sitä onkin helppo kuulua vaikka mihin: Feresi-ryhmään, Kansallispuku-ryhmään, Puistola-sukupolvi -ryhmään, Siirtokarjalaisten jälkipolviin, Ellun kanoihin ja vaikka mihin!

Kuulun bloggaajiin. Maanomistajiin (!!). Asuntovelallisiin. Enontekiön yhteismetsän omistajiin.

Huomaan hengailevani monien ryhmien laitamilla. Paneudun muutamaan asiaan täydellä teholla. Aikansa kutakin, tällä hetkellä työjuttujen jälkeen paneudun eniten vanhempaintoimikunnan hommiin. Toivon, että kun lapset ovat isompia, painopiste muuttuu lähemmäs niitä juttuja, jotka antavat miulle enemmän tyydytystä suoraan. Ei sillä, vanhempaintoimikunnan hommelit ovat mukavia ja sillä porukalla on oikein hauskaa järjestää kaikenlaista. Ja noille miun lapsillehan siitä työstä on etua, suoraan tai välillisesti. Lisäksi pysyn hyvin kärryillä siitä, mitä koululla tapahtuu.

Huomaan myös olevani vähän ristiriitainen näiden ryhmiin kuulumisien suhteen. Olen vähän tarkka omasta reviiristäni ja ajastani ja myös helposti vähän laiska. Tai ehkä miulla vaan on tarpeeksi hommia jo nyt. Löydän itsestäni ikävän piirteen: haluan olla ryhmän jäsen silloin kun se miulle sopii, mutten halua sitoutua liiaksi. Jos sen haluaa selittää parhain päin, voi ajatella senkin johtuvan kiireestä ja siitä, että elämässä on kovin paljon muuta. En ole ihan varma, voinko selittää sitä parhain päin hyvällä omalla tunnolla. Siihen nimittäin liittyy sekin, että mainitsen mielelläni kuuluvani johonkin ryhmään, jos siitä on minulle etua, mutta aika usein pelkään leimautuvani ryhmän perusteella. Tekopyhää.

Näille "kuulumisille" taitaa nykyisin olla hieno nimi: verkosto. Miulla on siis jos jonkinlaista verkostoa. Käytän montaa niistä hävyttömästi hyväkseni. Tekevätkö kaikki niin? Mitä verkostolle pitää antaa, että sen varassa saa roikkua tarpeen tullen? Kuinka monta roikkujaa verkosto kestää?

Luin kirjoittamani läpi ja tajusin, että taidan määritellä itseni juuri näiden sidosryhmien kautta. Ne tietysti ovat sellaisia, jotka saavat minut näyttämään paremmalta - tai ei ainakaan huonommalta. Ja aloin miettiä, että miten muut ihmiset minut määrittelevät (minäminä-ajatuksenani, että tokihan kaikki käyttävät iltansa miun määrittelyyn..).

Onkohan parempi, jos ei tiedä?

Se arvonta!

Tänään ehdin! Kirjoittelin arvontapostaukseen kommentoineiden nimet lapuille, taittelin laput ja laitoin Viralliseen Arvontakulhoon.



Tiia-Maija sai toimia onnettarena, kun tuli koulusta. Ja onnetar nosti seuraavat laput:

Suorasarafaanin ohje: 1. Leena 2. Kati Nuijanmaa

Korttinippu: 1. Riikka 2. Hanhan

Laittakaahan osoitetta miulle sähköpostiin soja@kansallispuku.com, niin laitan postia tulemaan!

Onnittelut voittajille ja kiitokset osallistumisesta kaikille!

Ooh, tunnustus!

Hyvä ystäväni on antanut blogilleni tunnustuksen! Kiitos!

A Blog with substance- tunnustuksen myötä kahdeksan satunnaista faktatietoa minusta:

1. Rakastani kirjoja. Ruokailuhuoneemme yksi seinä on kuorrutettu kirjoilla. En saata lukea niitä enää koskaan, mutten halua luopua niistä. Enkä voi edes kehuskella klassikoilla. Joku Dostojevski ja Waltari löytyy kyllä ja kai klassikoksi voi määritellä myös Charriéren Papillonin, Tolkienit ja Untinen-Auelit, voihan? Stephen Kingejä on kolmisen hyllymetriä, rakkaitani ovat myös Patricia Cornwellit, Tess Gerritsenit, Tami Hoagit, Harlan Cobenit, Karin Slaughterit, Mary Higgins Clarkit, Torey Haydenit, J.D. Robbit...
2. Itseni suureksi hämmästykseksi hurahdin zumbaan! En olisi voinut kuvitella haluavani hikoilla lattaritahdeissa viidenkymmenen muun naisen kanssa. Mutta haluan!
3. Olen ammattikoulutettu kansantanssinopettaja. Tanhusin teini-ikään saakka ja sen jälkeen vielä opetin lapsiryhmiä. Oma innostukseni näivettyi, kun nuorten ryhmää ei täällä ollut ja aikuisten ryhmässä oli turhan paljon kaikkea sosiaalista sotkua. Täydellinen vastaus kaipuuseni on saavuttanut jo tämänkin maankolkan: Folkjam!
4. Kun olin pieni, minua sanottiin Muruksi. Siinä määrin, että vähän alle kouluikäisenä kuvittelin, että nimeni on Muru Soja Leea Murto.
5. Olen epäjärjestelmällinen. Paja ja koti sotkeentuvat uskomattoman nopeasti ja siivoaminen tuntuu kovin vaikealta. Imuroimista inhoan.
6. Minulla on kuusi kummilasta, joista vanhin on 21-vuotias ja nuorin 1-vuotias. Lisäksi sponsoroin muuan kenialaista Viviania.
7. Haaveilen keltaisesta, mansardikattoisesta, lautavuoratusta talosta, jossa on suuret kuistit ja kattolyhtyjä.
8. Pajalla, suuren leikkuupöytäni alla on 7-jalkainen, kivitasoinen snookerpöytä ja joskus iltaisin kansallispukupaja muuttuu biljardisaliksi.

Saamani palkinto kuuluu jakaa osiin ja antaa kahdeksalle hyväksi katsomalleen bloggarille. Tässä tuleekin nyt sitten ongelma, koska olen vähän laiska bongailemaan blogeja. Enimmäkseen eksyn niihin muutamasta seuraamastani blogista ja ne seuraamani blogit kuuluvat pääasiassa ihmisille, jotka tunnen tai tiedän myös tosielämässä. Mutta yritetään ja katsotaan, pääsenkö kahdeksaan saakka:

1. Second thoughts. Tätä ei kai saisi antaa sille, jolta sen on saanut, mutta annan silti (kapinallinen!). Tämän ystäväni valtava taito ja luovuus tempoilevat tukahdutettuna äitiyden ja avovaimouden muottiin. Tässä blogissa on sanottu ääneen ne ajatukset joita äidit eivät enimmäkseen uskalla edes kuiskata.

2. Myrkyttären nurjempi puoli. Nasevaa tekstiä naisen elämästä monine puolineen.

3. Kosketan eilistä. Erittäin mielenkiintoisia kirjoituksia menneistä ajoista.

4. Leenan käsityöt. Jotenkin kuvittelen, että sitten kun olen eläkkeellä, niin ehdin tehdä kaikkea tuollaista ihanaa, mitä Leena ahkeroi! (Hah, viitseliäisyydestähän se olisi kai kiinni nytkin...).

5. Nollavaimon blogi. Uusi tuttavuus, joka nyt vaan on ihan hervottoman hauskaa tekstiä!

6. Susannan työhuone. Käsityöläiset painiskelevat mahdottoman yhtälön parissa: miten tehdä viimeisteltyä, huoliteltua työtä ja hinnoitella se niin, että sillä elää, mutta edes jollain on varaa maksaa tuotteista. Epäilen, että Susannan yhtälö notkahtaa tuon elämisen kohdalla, sillä tuotteiden viimeistelyssä ja valmiiksi saattamisessa ei ole lipsuttu. Blogi kertoo samaa kieltä.

7. Piironki. En neulo, enkä edes ole kovin kiinnostunut neuleista. Siksi en ymmärrä, miksi suurin osa seuraamistani blogeista käsittelee ainakin osittain neuleita. Nämä on puettu mukaviin kuvatarinoihin ja varmaan siksi tykkään seurailla tätä blogia.

8. Virkkukoukkusen väripilkkuja ja ehkä jotai muutaki. Virkkukoukkunen nyt kertakaikkiaan vaan on. Sellaista päivää ei olekaan, ettei näistä saisi hymyä huulille!

Haa! Miehän sain kahdeksan kokoon! Pitää varmaan alkaa kaivella tuota blogiviidakkoa. Kaipailisin ainakin Italia-aiheisia blogeja, kaikkea, missä käsitellään jollain tapaa kansallispukuja tai niiden aikakautta sekä hyviä ammattikäsityöläisten blogeja. Saa ehdottaa :)

Lähdinpä käymään...

... Hesassa. Tiistaina pakkasin auton ja starttasin puolen päivän jälkeen kohti maamme uljasta pääkaupunkia. Kävin pitämässä Helsingin Kalevalaisille eläväisen luennon kansallispukuun pukeutumisesta, pukujen huoltamisesta ja säilytyksestä. Äänikirja seuranani matka sujui mukavasti. Hyvähän tuota uutta ja leveää kuutostietä on ajella. Pukarossa pysähdyin Kirjapörssin houkuttelemana Paroniin ja myös söin siellä. Virhe. Paroni yllätti jälleen pahalla ruuallaan ja nyt on ehkä jo uskottava, että siellä ei kannata syödä.

Hesassa sain auton parkkiin aika lähelle luentopaikkaa. Kannoin tavaroita nurkan ympäri ja sade yllätti. Viimeiseen kuormaan kasasin laatikoita vähän enemmän kuin jaksan kantaa. Kuorma oli iso. Pystyin nojaamaan sitä, mutta en vapauttamaan käsiäni. Potkaisin auton oven kiinni, mutta sepä ei mennyt. En yltänyt sitä uudelleen avaamaan ja koko ajan vettä tuli niskaan kuin saavista ja käteni väsyivät. Huikkasin ohikulkevalle nuorelle miehelle, joka tajusi tilanteen heti ja ystävällisesti laittoi oven kunnolla kiinni ja sain ovat lukkoon. Pyörähdin kuormani kanssa ja yksi säpsä putosi märälle jalkakäytävälle. Ajattelin jo, että kohta lentää koko kuorma, hitto! Ystävällinen mies juoksi jo kauempaa huutaen, että hän nostaa! Ja nostikin. Taapersin kuormineni nurkan ympäri, kädet jo tärisivät taakasta. Nojasin laatikkopinoa talon seinään huilatakseni käsiäni ja englantia puhuva nainen tuli kysymään, voisiko hän auttaa. Kiitollisena otin avun vastaan, nainen kantoi laatikkopinon toisesta päästä ja painoi summeria. Vielä juoksi yksi mies pitämään ovea auki! Turha enää kenenkään koskaan puhua miulle Helsinkiläisten tylyydestä! Veikkaan, että täällä kotikulmilla olisin saanut temuta laatikoineni ihan rauhassa.

Luento meni ihan kivasti, tuttuun tapaan en muista mitä olen sanonut ja mitä jättänyt sanomatta. Puin siinä selittäessäni samalla omaa pukuani päälleni. Kuulijat tuntuivat hyvin kiinnostuneilta ja sain paljon kiitosta - tosin kukapa luennoitsijaa tulisi haukkumaankaan... Yleisön joukossa oli mm. Kansallispukuraadin puheenjohtaja ja eräs toinenkin Tärkeä KansallispukuHenkilö, ripaus lisää paineita siis. Onneksi olen tuntenut tämän kansallispukuväen lapsesta saakka, enkä siten oikein osaa pukea heitä johonkin mystiseen statusviittaan. Kuvittelen suhtautumiseni olevan realistista: kunnia kokemuksesta, mutta kaikkea saa ja pitää epäillä ja ajatella omilla aivoilla.

Yhdeksältä illalla löin takakontin kiinni, napsautin navigaattoriin "mene kotiin" ja stereoihin Jarkko Sipilää. 23.55 hiivin mieheni viereen. Aamulla kun heräsin, mies ja kuopus olivat jo lähteneet ja esikoinen nukkui pommiin. Iltapäivällä kävin pitämässä työväenopiston kurssin, käväisin kotona syömässä ja ajelin Lappeenrantaan pitämään sarafaaniluentoa. Onneksi nyt alkaa rauhoittua, syksyn pidemmät reissut alkaa olla lusittu.

Kun lähtee kolmeksi tunniksi Hesaan, auto näyttää tältä. Onkohan tässä mitään järkeä?

Vielä muutama päivä aikaa osallistua arvontaan!

Huntusoppaa valkosipulilla

Pitkästä aikaa vapaa viikonloppu ja tietysti flunssa yrittää kaataa miut sänkyyn. Söin aamupalaksi valkosipulilla kuorrutettua leipää ja samalla tapaa aion kuorruttaa myös lounaan. Ensi viikosta on tulossa melkoisen rankka: tiistaina ajelen käymään Hesassa, pidän illalla Helsingin kalevalaisille "luennon" kansallispukuun pukeutumisesta, sen huollosta ja säilytyksestä. Keskiviikkona on kurssipäivä ja illalla Lappeenrannassa sarafaaniluento ja tarvikeinfo 4.11. alkavaa sarafaani- ja feresikurssia varten. Torstai saattaa mennä koomassa ja tavaroita purkaessa, perjantaina ajelenkin jo Joutsaan äitin ja isin hoiviin, siellä meillä on jokasyksyiseen tapaan askartelupäivä - tällä kertaa pääsen itsekin opettelemaan uutta, siinä sivussa opetan pieniä helmitöitä.

Koska keho kertoo huilin paikasta, otan ihan rauhallisesti. Eilen sidoin Räisälän hunnun ja lähetin sen takaisin omistajalleen. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, siinä oli pieni reikä, jonka parsin:



Ompelin hunnulle sykerölaitteen:



Poimutettu, kuiva huntukangas näyttää tältä:



Koska en ottanut tuosta hunnusta sidottuna kuvia, laitan tähän aiemmin sitomani Räisälän hunnun kuvia:



Tänään tulostelen kopioita ensi viikon luentoja varten ja huollan asiakkaan Kaukolan huntua. Se oli joskus vuosia sitten rasvattomalla maidolla tärkätty. Se on poimutettu samaan tapaan kuin tuo Räisälän huntu ja maito oli kellastuttanut sen raidalliseksi. Lika ei lähtenyt tavallisessa pesussa, joten otin järeämmät aseet käyttöön ja valkaisin hunnun keittämällä:



En tajunnut ottaa siitä kuvaa ennen huoltoa. Keittämällä sain lähes kaiken kellertymän pois, vain päärmeisiin jäi joihinkin kohtiin hiukan keltaista. Nyt huntu lillii tärkkivedessä ja seuraavaksi menen poimuttamaan sen.

Ulkona on upea sää, yön myrsky pesi harmaan pois ja aurinko hohtaa ruskan värjäämissä puissa. Harmittaa, että flunssa estää lenkkeilyn, mutta imen värienergiaa ikkunan läpi ja kerään voimia ensi viikkoon.