Kävin poimimassa
Susannan Työhuoneelta pöydälle
tiskirättien sekaan nostetun haasteen:
Kahdeksan työhön liittyvää totuutta minusta itsestäni. 1. "Työ" on imatraksi sama kuin te. Siis että "ootteks työ tulossa tänään?" tai "Mitäs työ täällä notkutte?". Tämä ei ole totuus minusta vaan paikallisesta murteesta.
2. Lapsena halusin isona kampaajaksi, lastenhoitajaksi ja sitten n. 12-vuotiaasta eteenpäin leirintäalueyrittäjäksi. Tähän tuli kipinä siitä, kun olimme parin viikon autolomalla Ruotsissa ja Norjassa ja kolusimme leirintäalueita. Poimin hyvät ja huonot asiat ja tein päässäni suunnitelman siitä, millainen olisi täydellinen leirintäalue. Sen ikäisenä luonnollisestikaan suunnitelmani ei ottanut huomioon sitä, kannattaisiko sellaisen pyörittäminen. Olen tajunnut jälkeenpäin, että en ole koskaan kuvitellut olevani töissä jollain toisella, vaan ehdottomasti yrittäjänä. Vanhempani ovat lähes koko minun ikäni olleet yrittäjiä, enkä ilmeisesti oikein ymmärrä muusta.
3. Ensimmäiset palkalliset työpaikkani olivat nukketeatterikerhon ohjaaja ja seurakunnan pyhäkoulun ohjaaja. Kumpikin ilman minkäänlaista koulutusta tai kokemusta. Lapset ovat toivottavasti selvinneet tästä ilman traumoja. Kouluttauduin kansantanssinopettajaksi ja sekä sitä ennen, että sen jälkeen ohjasin lapsiryhmiä, mutta siitä en saanut palkkaa. Näistä hommista käteen jäi se, että vaikka pidän lapsista, niin mihinkään lastenhoitoalalle tai lasten opettajaksi miusta ei ole.
4. Lukion jälkeen pääsin kesätöihin kauppaan surkeahkolla palkalla, n. 4 tuntia päivässä - ne kitutunnit illalla pääasiassa - myymään veikkauksia ja välillä myös kassalle. En ollut siellä hyvä työntekijä, mutten juurikaan saanut siihen edes mahdollisuutta. Pelkäsin pomoa, enkä ymmärtänyt häntä. Olin kaupassa töissä kai jotain vajaa vuoden. Ja opin, että asiakaspalvelu naamakkain tai ajan kuluttaminen tyhjänpanttina ei ole miun juttu.
5. Sattumalta ajauduin muuan pienelle matkustajalaivalle tuuraamaan pariksi päiväksi. Pari päivää venyi koko kesäksi. Sitten homma tyssäsi merimieslääkärintodistukseen, kun huonon näköni vuoksi olisin tarvinnut erikoisluvan. En hommannut sellaista, koska en tosiaankaan aikonut siinä työpaikassa kauaa vanheta. Pienellä laivalla hyttärin toimenkuvaan kuului koko laivan siivouksen lisäksi myynti myymälässä. Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt ripulipaskojen, veren ja oksennusten siivous, ravintolan tuolien ja pöytien jalkojen kiillotus sekä se röökinsavun, viinan, hien ja kaikenlaisen ihmisestä ulos tulevan kyllästämä katku, joka oli syöpynyt laivan kokolattiamattoihin. Epäsäännölliset työajat ja samojen naamojen tuijottaminen päivästä - ja yöstä - toiseen ja totaalinen oman tilan puuttuminen eivät sovi minulle. Kun en saanut enää seilailla, laiva teki silloin suosittuja 11 tunnin "hulabalooreissuja" pyörähtäen naapurin merialueella. Siten matkustajat saivat tuoda viinat. Laivan ovesta ei trukilla mahtunut sisään, joten aamulla kannoimme kaljat ja viinat ovesta sisään ja illalla matkustajat kantoivat ne ulos. Minä siivosin laivaa yöt, kun se oli satamassa ja päivät hoidin siskoni lapsia. Halusin kotiin ja kun purjehduskausi päättyi, sanoin kiitos ja näkemiin.
6. En edelleenkään ollut keksinyt, mitä haluan tehdä isona. Olin vakaasti sitä mieltä, että käsityöläiseksi en ala, enkä ainakaan mitään kansallispukuja nyhertämään. Pääsin suhteilla lujitemuoviyritykseen. Työporukka oli enimmäkseen mukava, vaikka siinä oman puolison ja etenkin appivanhempien kanssa tuli nähtyä vähän liiankin paljon. En kokenut olevani (siinäkään) hommassa hyvä, enkä varmaan sielläkään ollut turhan hyvä työntekijä. En kertakaikkiaan pysty ammentamaan loputtomasti motivaatiota hommaan, jota en oikeastaan halua tehdä. Tai ehkä nyt voisinkin, silloin olin nuorempi ja typerämpi.
7. Olin tehnyt 2 vuotta töitä, joita en ainakaan halunnut tehdä. Tiesin, että haluan yrittäjäksi. En siedä sitä, että joku muu määrää, miten minun pitäisi tehdä työni, saati vahtii, pidänkö taukoa vai en. Vaikka miten pyristelin, löysin itseni aina sen äärestä, että käsityöläisyys on miun juttu. Hain ja pääsin Lappeenrannan käsi- ja taideteolliseen ja siellä viettämäni 4 vuotta kuuluvat ehdottomasti elämäni antoisimpiin. Muistelen lämmöllä opettajiani ja sitä oppimishimon määrää, jonka vallassa tuon 4 vuotta olin. Kävin ensin vaatetuspuolen ja sitten tekstiilipuolen, olen molempien alojen artesaani. Lukiopohjalla ja ahkeralla opiskelulla selvisin molemmista yhteensä tuossa 4 vuodessa. Kun valmistuin, perustin toiminimeni. Tarkoitukseni oli kutoa sisustustekstiilejä ja ommella mittatilausvaatetusta. Minulta tilattiin kansallispukukankaita. Ajattelin, että siinä oman malliston kehittelyn lomassa voin vaikka kutoa niitä, ennenkuin saan lyötyä läpi. Hah. Pian huomasin kutovani ja ompelevani pelkkiä kansallispukuja, enkä enää halua mitään muuta tehdäkään.
8. Pidän todella paljon siitä, että saan tehdä töitä ihan yksin. Minulla on vahva motivaatio tehdä se hyvin. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Vastapainoksi on kuitenkin ihan hyvä olla vähän jotain ihmiskontaktejakin välillä. Olen opettanut Imatran työväenopistossa kansallispukujen ompelua jo useita vuosia. Ryhmästä on muotoutunut hieno oppimisympäristö ja mukava porukka. Työväenopistossa en myöskään koe, että tekemisiäni vahdittaisiin - kunhan asiakkaat ovat enimmäkseen tyytyväisiä. Viime aikoina olen jopa kokenut sen hyvinkin tukevaksi työpaikaksi. Muutama tunti viikossa riittää silti miulle oikein mainiosti. Vuosi sitten kävin
FolkJam-ohjaajakoulutuksen ja nyt opetan myös FolkJamia. Sen lisäksi, että se pakottaa miut 2 kertaa viikossa (+tuntien suunnittelu ja harjoittelu) liikkumaan, myös liikuntaryhmän ohjaaminen on hieno kokemus! Se on täysin erilaista kuin kädentaitojen opettaminen, kun koko ryhmä tekee samaan aikaan samaa asiaa ja onnistumisen kokemukset tulevat paljon nopeammin! Sitäpaitsi FolkJam on hykerryttävän hauskaa ja tehokasta!
Haastan työtotuuksiaan paljastelemaan seuraavat blogit -
toki muutkin ovat vapaat nappaamaan tämän mukaan:
Langat kaakkoon
Leenan käsityöt
Ellisofia
Ässän käkenä
Titityy
Inspiraato on mottomme
TYÖN ILOA!