Hidasta

Yllä oleva on lainaus
Marketta Luutosen Aikarauta-kirjoituksesta otsikolla
"Suomi on hyvä käsityössä". Taito 1/2014.

Kiire on hassu juttu. Voi olla kiire lääkäriin tai töihin, sovittuihin tapaamisiin, joissa jonkun muunkin aikataulu on kyseessä. Useimmiten sen kiireen voi välttää järjestelemällä, lähtemällä aikaisemmin. Täyteen tuupatun aikataulun kaataa puhjennut rengas tai kadonneet hanskat. Aiemmin olin aina varautunut viivästyksiin ja ajoissa paikalla. Nyt olen alkanut lipsua täsmällisyyteen, joka yllätyksen sattuessa muuttuu myöhästymiseksi. Inhoan sitä, että olen muuttunut välinpitämättömämmäksi. Silti olen vilpittömän pahoillani, jos joku joutuu odottamaan minua.

Töissäkin voi olla kiire. Aikataulut työntyvät päälle ja täytyy saada aikaan enemmän, tuottavampaa, nopeammin, paremmin. Sen täytyy näkyä jossain ja se näkyy useimmiten laadussa. Kiireessä ei tule kuin kuspäisiä lapsia, sanovat. Kuka ihme sen kiireen luo? Tilaaja, joka vaatii nopeita tuloksia? Pomo, joka vaatii tulosta? Työntekijä, joka haluaa jo seuraavaan hommaan? Entäpä tässä, yhden naisen yrityksessä - kuka luo kiireen?

Kansallispuvun tekeminen vie aikaa. Kansallispuvussa jokainen pisto on merkityksellinen. Jokainen pisto kiinnittää ja koristaa. Nurjallekin tehdyt pistot näkyvät useimmiten oikealla puolella. Tekemisessä tärkeää on rytmi ja se rytmi täytyy sovittaa juuri siihen työhön. Katesauman ompelurytmi on paljon nopeampi kuin ketjusilmukoiden, jossa jokainen lankalenkki ohjataan kohdalleen. Kiirehtiminen tuottaa suttua ja useimmiten purettavaa. Ja se purkaminen vasta aikaa viekin.

Miulta usein kysytään, miten kauan kansallispuvun tekemiseen menee. Sillä on toki merkitystä yrityksen kannalta, sillä hinnanhan täytyy olla sellainen, että se kattaa työajan. Käytännössähän yrittäjä ei juuri koskaan voi tehdä 8 tuntia päivässä sitä tuottavaa työtä, vaan puolet (joskus paljon enemmänkin) menee kaikkeen muuhun: tarvikkeiden metsästykseen ja hankintaan, postittamiseen, sähköposteihin vastaamiseen, tarjousten ja laskujen kirjoittamiseen, postitettavien tuotteiden pakkaamiseen, postiin viemiseen ja miljoonaan muuhun pieneen asiaan ja kaikesta siitäkin on saatava palkka.

No, kansallispuvun tekemiseen menee kauan. Mutta ei se mitään haittaa. Miulla ei ole kiire mihinkään. Mie nautin siitä matkasta. Jokaisesta pistosta. Toki valmiiksi saaminenkin on mukavaa siksi, että sitten voi laskuttaa, mutta muuten se on miulle vähäpätöisempi asia kuin tekeminen. Tämä koskee nimenomaan käsin tehtäviä hommia, ei koneella ommeltavia, niissä haluan vain valmista ja äkkiä, sillä en saa iloa koneella ompelemisesta. Käsin tehtävissä hommissakin on tietysti eroa. Eniten nautin ronkkauksesta, rekkojen kirjonnasta ja muusta pienestä piiperryksestä. Vähiten ehkä niistä katesaumoista joskus kuudennen metrin jälkeen.
Mie olen pikkuhiljaa 13 vuodessa päässyt tilanteeseen, jossa saan valita, mitä hommia haluan tehdä. Teetän koneompelut muilla, samoin sellaiset käsin tehtävät, jotka eivät sytytä minua tai tiedän jonkun toisen olevan siinä parempi. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen tilanteeseen, jossa joku muu hoitaa siivoamisen, järjestelemisen, laskujen kirjoittelemisen, pakkaamisen, postittamisen ja muun sivuryönän.

Mie en harrasta käsitöitä juurikaan, ymmärtänette miksi. Monet tuntemani vähemmän konkreettisilla aloilla työskentelevät harrastavat neulontaa, virkkausta, ompelua, askartelua, kuvataiteita, puutarhanhoitoa, leivontaa, ruuanlaittoa - jotakin, missä syntyy käsillä jotain konkreettista. Se kertoo miusta erittäin selvää kieltä siitä, että ihminen tarvitsee myös sitä puolta. Onneksi on olemassa nopeita käsitöitä niille, joiden temperamenttiin sopivat nopeammat projektit. Ja jotkut harrastavat kansallispukujen tekemistä. Kurssilla vaatii välillä ponnisteluja hidastaa hektisestä muusta maailmasta siihen kansallispuvun tekemiseen. Yhdellä kaudella ei ehkä saakaan pukua valmiiksi. Yhdellä kaudella ei ehkä saa edes paitaa valmiiksi. Olen oppinut, että syksyllä aloitetaan tekemällä se seikka selväksi. Se rauhoittaa kummasti ja useimmat ymmärtävät sen ja oppivat laillani nauttimaan matkasta.

Peruskoulun taide- ja taitoaineiden määrästä puhutaan taas paljon. Paine on vähentää "turhia" aineita, mutta miten turha lopulta on aine, joka
- voi yhtälailla tuoda ammatin jollekin kuin äidinkielentuntikin - ehkä jopa todennäköisemmin....
- voi jollekin olla ainoa aine, jossa hän on hyvä
- opettaa käytännön taitoja, joita elämässä tarvitaan ja joita ei nykyisin mitenkään automaattisesti kotona opita - ja eikö tasa-arvoiseen kouluun kuulu sekin, että pelkkää urheilua harrastavien vanhempien lapset voivat löytää oman juttunsa kuvataiteista?
- auttaa sisäistämään teoreettisen tiedon

Sitä, miten noita aineita koulussa opetetaan sietää pohtia. Samalla tavoin, kuin sietää pohtia myös matematiikan, historian ja muiden lukuaineiden opetusta, mutta ei mennä siihen nyt. Kouluopetuskin tähtää valmiiksi saamiseen, lopputulokseen mieluummin kuin tekoprosessiin. Silti juuri tekoprosessi on se, josta tekemisen hyödyt tulevat. Onko sillä lopulta väliä, tuleeko neuleesta patalappu, kaulaliina vai muodoton möykky, jos puikot heiluvat ja tekijällä on hyvä mieli. Mitäpä, jos siitä muodottomasta möykystä lähteekin muodostumaan jotain ihan uutta, luovaa? Mitäpä, jos pakollisen hiihtolenkin sijasta keksittäisiin, mitä kaikkea sukset jalassa voi tehdä ja opetetaan se toisillekin? Tietysti perusasiat ja tekniikat täytyy opettaa, jotta niitä voi hyödyntää luovassa tekemisessä.

Aina kun lähdetään muuttamaan jotain "pysyvää", koetaan ensin vastustusta. Sitten mennään täysillä uuteen suuntaan ja kelkasta tipahtavat ne, joille entinen tapa sopi täydellisesti. Ihmiset ovat erilaisia, toisille sopii erinomaisesti se, että on valmis suunnitelma, joka opettajan johdolla toteutetaan, eikä sitä tarvitse poistaa. Rinnalle voi silti hyvin tuoda vapaamman tavan, joka sopii niille toisille. Täältä ylhäisestä yksinäisyydestä on helppo huudella, minä en ole niiden maailmantuskaa potevien 14-vuotiaiden kanssa siellä kässätunnilla, eikä miulla ole valmista vastausta siihen, miten tämä käytännössä tehtäisiin ja tuoko se hurjasti lisää töitä opettajille. Mie luulen kuitenkin, että se maailmantuska pienenee niillä, joiden on vaikea hyväksyä ylhäältä valmiiksi syötettyjä malleja ja pienen valinnan kautta (teenkö open käskemän lapasen vai kokeilenko, mitä alkaa syntyä, kun heiluttelen näitä puikkoja), saattaa moni vastalause jäädä sanomatta. Uskon myös, että se, että joutuu tekemään tuon valinnan, pistää pohtimaan omia oppimistapojaan ja motiivejaan ja opettaa ottamaan vastuun omista valinnoistaan. No, jos on kyse noista 14-vuotiaista tai vieläkin nuoremmista, niin sekin on ehkä hyvä sanoa myös ääneen.

Mutta takaisin miun hommiin. Mie joudun aina välillä laskemaan, kuinka monta tuntia johonkin hommaan menee, että osaan laskuttaa sen oikein. Inhoan sitä tuntien kirjaamista. Kuolemajärven rekko on työmäärällisesti suurin yksittäinen juttu, mitä olen tehnyt. Sen pelkän rekon kirjontaan menee 150 tuntia. Lisäksi paitaan täytyy kirjoa kaulus ja rannekkeet ja ommella se paita ennenkuin on valmista. Olen tehnyt niitä rekkoja kaksi. Nyt teen Kuolemajärven kostulia (kuvissa), kirjon parhaillaan etureunoja, joissa on muunneltuja ketjupistorivejä. Teen molempia reunoja samanaikaisesti. Päivässä syntyy keskimäärin 4 riviä (2 kumpaankin reunaan), muutama lasku, postitus (vain keskiviikkoisin), jokunen sähköposti, pari puhelua, vähän kurssivalmistelua, Facebook-päivitys ja joskus myös blogikirjoitus. Kirjonnasta on hyvä pitää pieniä taukoja, sillä paksun kirjontalangan ja neulan nitkuttaminen kankaan läpi on työlästä ja sormenpäät ovat kovilla. Nämä luettelemani oheishommat hoitelevat hienosti niiden taukojen virkaa.

Tässä kuvassa on se ensimmäinen kuolemajärven rekko ja kostuli,
jotka tein A-mallipukuun. Kuva: Riikka Lempiäinen

No mitäs ihmettä mie tällä haluan sanoa. No vaikka sen, että tartu hetkeen! Juoksulenkillä nauti askeleista, maisemasta, ajatuksista, mistä vaan, sen sijaan, että ajattelet perillepääsyä. Automatkalla ota ilo irti matkasta, kuuntele hyvää radio-ohjelmaa tai vaikka äänikirjaa. Käsityötä tehdessä tee jokainen pisto, silmukka, työvaihe nauttien juuri siitä. Maalatessa koe jokainen siveltimen veto ja näe miten se muuttaa pohjan. Keskity tekemiseen, älä lopputulokseen - se tulee kyllä ajallaan.

Ai miten fiksulta kuulostankaan. Hah. Totuus on toinen. Nautin kyllä tekemisestä, silti kiire yrittää välillä kasata tulevat työt vuoreksi sen sijaan, että ne pysyisivät kauniissa jonossa. Se johtuu siitä, että se jono on piiiiitkä ja osalla asiakkaista on aikatauluja, joissa on pysyttävä. Miun on vaan pakko rauhoittaa pääni siltä kiireeltä, että voin keskittyä ja saan aikaiseksi, sillä kiireessä hommat menevät tuskailuksi, eikä sitäkään vähää synny. Onneksi teen omista työaikatauluistani sen verran väljiä, että sairastelut tai muut yllättävät viivästykset eivät niitä kaada. Joskus silti tulee suma ja se on vaan ratkaistava, pisto kerrallaan.

Loppuun viisaus, jota äitini viljelee, lienee jostain kuullut: "Kun on kauhea kiire, istu alas ja juo kuppi kahvia. Kiire menee ohi."

P.S. Opettelen käyttämään Instagramia ja kuvat ovat poimintoja sieltä - tällä kertaa se selittää huonon laadun ja sekalaisen ulkonäön, niinkuin täällä nyt yleensä mitään valokuvataideteoksia olisi...

P.S.2. Se työväenopiston avoimien ovien päivä oli menestys <3
Pääsimme paikallisaviisin etu- ja takasivuille :)

Ystävänpäivä

Ystävyys on niin iso asia, että sitä ei voi määritellä. Vähän kuin rakkaus, mutta tavallaan yksinkertaisempi. Mie tunnen paljon ihmisiä, joita pidän tuttuina ja kavereina, mutta ihan ystäviksi lasken viitisen ihmistä. Heistä mieheni lisäksi yksi on sellainen, jonka kanssa miun on aina helppo olla, jonka kaikki puolet tunnen. Joka saa sanoa miulle mitä vain ja toisin päin, mutta emme silti sano, sillä tiedämme sanomattakin.

Miulla on sellainen ystäväongelma, että miun ystävät muuttavat satojen kilometrien päähän. Kieltäydyn harkitsemasta mahdollisuutta, että olisin siihen jotenkin syyllinen ;) Ystävyyshän säilyy ja onneksi on Facebook, chatti ja autot. Silti se ystävyys on ihan erilaista, kun ei voi lähteä tuosta vain kahville tai leffaan, viettää peli-iltaa tai istuskella samalla sohvalla ilman, että sitä ensin suuresti järjestellään. Tunnustan, että heikkoina hetkinä itken katkerana yksinäisyyttäni.

Tässä viimeisen vuoden aikana olen hyvin hitaasti löytänyt eräästä täällä asuvasta ihmisestä yhä enemmän ja enemmän piirteitä, joita miun ystävillä on. Tajuan hänen juttunsa ja mielenliikkeensä ja ajattelen todella monesta asiasta samalla tavalla. Viimeisten parin viikon aikana olen alkanut ajatella häntä ystävänä. Yksi parin tunnin pälpätyssessio pyyhki miun viikon masennuksen pois ja jätti tilalle kevyen ja toiveikkaan olon. Sellaista on ystävyys.

Ihanaa ystävänpäivää juuri siulle!
Toivon, että tänään kohtaat monta pientä onnenhetkeä, ilonkeinahdusta ja tyytyväisyydentupsahdusta  <3

Ystävänpäivätajouksena Puodin valmiit kiilaferret ja Väreet:
osta 2, saat edullisemman puoleen hintaan!
Alennuksen saat kirjoittamalla tilauslomakkeen lisätietoihin "YSTÄVÄ".
Tarjous on voimassa 16.2.2014 saakka. Ei koske tilauksesta valmistettavia tuotteita.
Kiilaferret ja Väreet löytyvät täältä: http://www.kansallispuku.com/fi/ws/4/tastut+ja+vestut+kiilaferret+ja+väreet.html

Pieni näyttely

Meillä on työväenopistolla sunnuntaina avoimien ovien päivä, joka pullistelee hauskaa ja hienoa ohjelmaa. Nyt totisesti toivon, että sinne saadaan myös porukkaa opistoon tutustumaan. Tätä on odotettu vuosikaudet, kun opisto on elänyt enemmän tai vähemmän poikkeustilaa niin kauan kuin mie olen talossa opettanut. Nyt alamme vihdoin päästä asettumaan Tainiotalolle ja kun alakoulun ruokalapalon seurauksena opiston käytävällä sijainnut ruokalakin on saatu viimein pois, talo jopa näyttää toimivalta työväenopistolta. 

Ronkkaus ja muita pieniä pistoja -kurssi
Imatran työväenopistolla 8. ja 15.3.2014.
Lisätiedot ja ilmoittautumiset osoitteesta www.ito.fi.

Kävin eilen rakentamassa pienen näyttelyn liittyen maaliskuussa pidettävään "Ronkkaus ja muita pieniä pistoja" -kurssiin. Kurssilla on 6 ilmoittautunutta ja alkaakseen sinne tarvitaan 9. Toivon kovasti, että tulijoita olisi tarpeeksi. Käytävällä on paljon muutakin nähtävää jo nyt: tilkkutöiden ja nypläyksen vitriininäyttelyt, kuvanveisto- ja maalausryhmien teoksia ja jotain saattaa vielä tulla ennen sunnuntaita. Käytävä on ihanan viihtyisän näköinen nyt ja toivon, että siitä tulee pysyvä olotila. Olen muuten käynyt yläasteen tuossa samassa koulussa ja saan takaumia mm. rehtorin huoneessa... Terkkuja vaan sen aikaisille koulukamuille ja anteeksi...

Markkinointi on vaikea asia, se on sitä yrityksille ja se on sitä etenkin opiston kaltaiselle toimijalle, joka minimiäkin pienemmällä budjetilla yrittää toimia tasapainoillen valtionosuuksien ja markkinavoimien välimaastossa. Koulumaailmassa opisto tulee viimeisenä, sillä sitä eivät suojaa lain sanelemat opetussuunnitelmat eikä sitä koeta kovin tärkeäksi. Laille emme voi emmekä halua tehdä mitään, mutta mielikuviin voimme vaikuttaa rutkasti. Kaikki kilpistyy rahaan. Ei ole rahaa markkinoida, ei tule rahaa, kun ei markkinoida. Kankeista kaavoista, joissa ei saa menestyä liian hyvin, ettei valtionosuus pienene, on vaikea ravistella irti ja murrosvaihe on vaikea. Yrittäjänä tiedän erittäin hyvin, että paras markkinointi on hyvin edullista, jopa ilmaista. Yhden henkilön yrityksessä on varsin selvää, kuka sen markkinoinnin hoitaa - tai on hoitamatta. Opistolla ei ole henkilöä, jonka tehtävä se olisi. Pyydän jo anteeksi valmiiksi kaikilta palkansaajilta, kun sanon tämän, sillä tiedän, että teissä on rutkasti poikkeuksia: palkansaajat eivät halua tehdä enempää kuin työsopimus määrää. Tai ehkä kyse ei ole halusta, ehkä se vain ei tule mieleen. Sen sijaan, että tarjotaan kurssia ja istutaan kotona odottamassa, tuleeko sinne opiskelijoita, voisi ihan itse tehdä mainosjulisteen ja käydä viemässä niitä kauppojen seinille ja kirjastoon ja muuhun sopivaan paikkaan, jossa juuri sille kurssille mahdollisesti tulevia ihmisiä liikkuu. Itse asiassa taidankin ehdottaa, että opistolla Joku laatii julistepohjan, johon opettaja voi lisätä oman kurssinsa tiedot ja jaella sitä. Opistolla on nettisivut ja Facebook-sivu, joille voi ehdottaa sisältöä ja olen vakaasti sitä mieltä, että se on tällä hetkellä tehokkainta ilmaista markkinointia. Väki vain täytyy saada sinne sivuille ja hehän eivät sinne tule, saati palaa, jos ei siellä ole mitään mielenkiintoista nähtävää.

Tulipa vuodatus. Olen ollut turhautunut ja erittäin turhautunut moneen otteeseen. Nyt olen erittäin toiveikkaalla mielellä, sillä hyvin paljon hyvää on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Ja olen täysin varma, että se kehitys jatkuu ja opistostamme tulee yhtenäinen ja viihtyisä oppimispaikka. Opetuksen laatuhan on jo hyvää.

Avoimien ovien ohjelmaan voi tutustua
Facebookin tapahtumasivulla.

P.S. Muistathan ystävänpäivätarjouksen edellisen postauksen alareunassa!

Törkyä ja ajankohtaisuuksia

Susanna pohti kotinsa saastasyntejä ja haastoi kaikki lukijat paljastamaan omansa. Yleisen kaaoksemme ja papereista, läppäreistä ja astioista lainehtivan ruokapöytämmehän paljastin jo. Menkööt siis samaan häpeään.

Inhoan keittiötämme, joka on pieni, epäkäytännöllinen ja ruma. Ihan itse olen ollut sinne juttuja valitsemassa, mutta kun keittiöremppa tähän taloon tehtiin heti, kun tähän muutimme, olin vielä naiivi, en ollut perehtynyt siihen, mitä on saatavilla ja kuvittelin keittiönmyyjäsetän tietävän, mikä on järkevintä. Haahhhahaa :D Siinä siis puolustuspuhe sille, miksi keittiö on enimmäkseen kamalassa kunnossa. Siitä ei siivoamalla tule hyvää. Toki asiaa ei helpota neljä keittiötä käyttävää ihmistä, joista kukaan ei ole kovin ihastunut siivoamiseen. Tiskikonetta meillä täyttävät ja tyhjentävät kaikki, mutta sen pienuudesta johtuen astioita lainehtii silti aina pöydillä. Ja niitä pöytiä ei kukaan viitsisi pyyhkiä, vaikka meitä kaikkia se murusten ja tahrojen määrä ällöttää. Sisäkkö ois kiva.

Yyh, törkyä. Ja pullisteleva bioastia. Kattilakaapista irtosi ovi joskus kauan sitten.
Totesin kaapin paljon kätevämmäksi käyttää ilman ovea ja niin se on saanut sitten jäädä.
Olipa muuten uskomattoman vaikeaa olla siivoamatta osaa tuosta törystä ennen
kuvan ottamista ja esittää, että semi-siisti on mukamas meillä törkyisin.

En osannut päättää, kumpi on ällöttävämpi, tuo pöytäosasto vai tämä,
joka lienee aika yleinen kotien ongelmakohta: hellan ja kaapin väli. 

Kaiken kukkuraksi tiskikoneen poistoletku oli hypännyt paikaltaan ja valuttanut vettä lattian alle. Onneksi se ei ehtinyt tehdä sitä paljoa, sillä vettä valui vanhan viemärin aukosta myös kellariin ja se huomattiin siksi äkkiä. Nyt keittiö on vielä enemmän kaaoksessa, kun allaskaappi on purettu ja roskikset seisovat keskellä lattiaa... Taisimme selvitä säikähdyksellä ja pienillä paikkaushommilla tällä kertaa. Vaikka toivoisin kovasti keittiöremonttia, ei siihen juuri nyt ole varaa.

Hyyh, se ällötyksistä.

Viime viikko meni aikalailla kaikkeen huttuun, niinkuin noin yleensä kaikki viikot sitä ennenkin. Jotain olen silti saanut aikaankin, mutta ompeluksista joskus toiste. Liityin Instagramiin, sillä Suomen käsityöyrittäjät -ryhmässä (suljetulla puolella, johon ei-jäsenet eivät näe) on somen valloitus käynnissä ja eräs jäsenemme teki hienot ohjeet. Olen laitellut Instagramiin tuokiokuvia. Sieltä löydät miut nimellä kansallispuku_soja. Hauskin kuva on eilisillalta, kun nakitin miehen kaveriksi ja teimme iskuhapsua natsia varten. Jos edellinen lause kuulosti kummalliselta, niin vika ei saata olla siussa :D

Erikoistekniikoihin erikoistyövälineet!

Imatran työväenopistolla on sunnuntaina avoimien ovien päivä. Ideoimme sinne vaikka mitä hauskaa, on avoimia ovia monilla kursseilla, työpajoja, musiikki- ja tanssiesityksiä, liikunnan kokeiluhetkiä, kädentaitojen ja kuvataiteiden tarvikkeiden ja materiaalien kirppis (myymään voi ilmoittautua 12.2. mennessä: mirja.ruti(at)imatra.fi) sekä hauska suunnistuskilpailu, jossa etsitään vastauksia hauskoihin kysymyksiin eri pisteistä. Tervetuloa mukaan!

Tällä viikolla on myös ystävänpäivä! Kannattaa ehdottomasti kurkata myös muiden käsityöyrittäjien ystävänpäivävinkit ja -tarjoukset Käsityökorttelista!

Ystävänpäivätajouksena Puodin valmiit kiilaferret ja Väreet:
osta 2, saat edullisemman puoleen hintaan!
Alennuksen saat kirjoittamalla tilauslomakkeen lisätietoihin "YSTÄVÄ".
Tarjous on voimassa 16.2.2014 saakka. Ei koske tilauksesta valmistettavia tuotteita.
Kiilaferret ja Väreet löytyvät täältä: http://www.kansallispuku.com/fi/ws/4/tastut+ja+vestut+kiilaferret+ja+väreet.html

Palikkatorni

Ajelin opistolle ja keräsin kainalot täyteen tavaraa. Kello oli viisi, enkä kyennyt kaivamaan päästäni tietoa, että mitä miun pitäisi olla viideltä opettamassa. Kannoin tavarat liikkasaliin suuren kuormalavan päälle. Paikalle alkoi saapua kansallispukukurssilaisia ja tajusin, että meidän pitäisi olla kässäluokassa. Aloin hätäpäissäni keräillä tavaroita, mutta niitä oli niin valtavasti, että kuormalava tursusi. Pyysin opiskelijoita apuun, mutta silti tavaraa vain tuntui olevan koko ajan lisää. Ihmettelin, miten olin yhdellä kantamisella saanut ne autosta. Olin itku kurkussa ja kamalan väsynyt kun heräsin.

Eipä voisi selvempää signaalia alitajunnasta pukata. Nyt on vähän liikaa kaikkea. On vanhempaintoimikunnan asioita, joita yritän jaella muille, mutta joita vahdin silti, että tulevatko ne hoidetuksi. On Kalevalaisten hommia, en lupautunut puheenjohtajaksi, sillä tiesin, ettei miulla ole siihen aikaa. Nyt huomaan tekeväni lupaamieni nettisivujen hoidon ja laskujen maksun lisäksi aika paljon muitakin hommia ja vielä varmistelevani muiden tekemisiä. Opistolla valmistellaan avoimien ovien päivää ja jostain mystisestä syystä mie päädyin tekemään tapahtumajulistetta ja tapahtuman fb-sivuja ja markkinointia. Omia töitä olisi kyllä ihan kokopäiväisesti, lisäksi kansallispukukurssin ja FolkJam-tuntien valmistelu vie aikaa. Yksi kangashomma meni pieleen ja vaatii selvittelyä suuntaan jos toiseenkin. Lapsistakin näkee, että äiti on taas vähän "muualla".

Tähän haluaisin ja pitäisi keskittyä. Palikkatorni uhkaa kaatua niskaani.

Eilisen olin Luova Etelä-Karjala -hankkeen pienryhmäkoulutuksessa. Siellä sparrailtiin toisiamme ja sain taas Väre-asiaa selkeytettyä - ja päädyin tekemään apurahahakemusta eilisiltana. Kohta aion lukea sen läpi, toivottavasti selviän pienillä muutoksilla. Hakuaika loppuu maanantaina. En uskalla toivoa suuria apurahan suhteen, sillä se ei välttämättä mahdu kriteereihin, mutta onpahan kokeiltu. Väreestä puheenollen, ilahduin suuresti TÄSTÄ :)

Vaan kyllähän tästä selvitään. Varoitusmerkki on saatu ja aion ottaa siitä onkeeni. Olen huono sanomaan "ei", mutta onhan miulla velvollisuuksia perhettäni kohtaankin. Ja itseäni. Ihan itse olen nuo hommani haalinut. Luonteeni on vähän sellainen, että jos kuvittelen pystyväni hoitamaan jonkin jutun paremmin, otan sen tehtäväksi. Tai jos kukaan muu ei tee, mutta miusta se olisi tehtävä. Täytynee opetella sulkemaan silmät ja korvat ja keskittymään vain omiin juttuihin. On pakko. Jos tämä palikkatorni lähtee kaatumaan, en ole varma saanko sitä enää koottua.

Ja olenhan mie jo oppinutkin. Olen oppinut sanomaan selkeän ei:n sellaisille työkyselyille, joita en halua tehdä tai jotka tiedän jonkun muun tekevän paremmin. Ja päätin, että viitisenkymmentä tuntia katoksen rakentamista miulta ja aika paljon enemmän miun mieheltä riittänevät tämän vuoden panostukseksi vanhempaintoimikunnan hyväksi. Joku muu paistakoot rusettiluisteluissa makkarat, myö vaan luistellaan ja ihastellaan sitä katosta.

Pidin FolkJam-tuntia esikoisen luokkakavereille. Sali oli toisessa kerroksessa ja siitä pääsi isolle parvekkeelle. Olin tosi huono, en kuullut musiikkia kunnolla ja sekoilin rytmissä. Huomasin tyttöjen touhuilevan kaikkea muuta kuin piti. Yksi tytöistä, S.H., istui parvekkeen kaiteella. Hän menetti tasapainonsa ja katsoessaan minua kauhuissaan silmiin keikahti kaiteen yli. Mietin nanosekunnin, juoksenko katsomaan kaiteen yli vai hakemaan puhelinta. Lähdin juoksemaan puhelimelle ja käskin E:n mennä katsomaan miten kävi. Yritin näppäillä hätänumeroa ja siitä ei meinannut tulla mitään. Onneksi heräsin siinä kohtaa. Kun kerroin esikoiselle aamupalalla unesta, hän muistutti vielä yhdestä jutusta, jonka olen luvannut: "Sie oot lähdössä valvomaan meitä sinne luokkaretkelle!".

Parli italiano? Sprechen Sie Deutsch? Do you speak English?

Tällä viikolla olen huomannut taas käytännössä, että on (olisi) kannattanut opiskella kieliä. Tämä siis etenkin vielä opiskeleville ystäväisille huomioksi, että jopa töissä, joissa ei yhtään kuvittelisi, saattaa tarvita kielitaitoa.

Miehän olen opiskellut italiaa nyt puolitoista lukuvuotta työväenopistossa, sillä olen lähdössä parin vuoden päästä ystäväni kanssa viettämään 40+40-vuotispäiviämme Italiaan. Hän opiskelee tahollaan ja se on tosi hauskaa! Olemme ihan hikareita kursseilla :D Motivaatio on kova. Matkakuumetta nostatamme myös syömällä italialaista ruokaa ja katsomalla italialaisia leffoja ja sarjoja. Tällä viikolla saimme ensimmäisen menneen aikamuodon!

No, etsin internetin ihmemaasta pallokärkisiä kirjontaneuloja ja niitähän löytyi Italiasta. Samasta kaupasta löytyi kaikkea muutakin mielenkiintoista ja tarpeellista, joten laitoin sinne sähköpostilla tilauksen. Italiaksi! Olin todella innoissani, että osasin. Sain vastauksen, jonka kääntämiseen kyllä tarvitsin vähän sanakirjan apua, mutta selko tuli siitäkin. He lupasivat miulle laskun perjantaina, mutta sitä ei kuulunut. Kuulunee italialaiseen kulttuuriin? No, ehkä se tulee ensi viikolla.

Koska asiat tapahtuvat ryppäinä, niin nyt nämä kieliasiatkin, nimittäin olin myös yhteydessä toimittajaan, jolta olen aiemmin tilannut neuloja. Hän on Floridassa ja hänen kanssaan viestimme englanniksi. Englantini on enimmäkseen ihan kohtuullista, mutta ammattisanasto on hankalaa, varsinkin erikoistekniikoiden osalta. Ymmärrämme kuitenkin toisiamme oikein hienosti. Kolmas ulkomaankielinen juttu oli tilaus, joka tuli Saksasta mieheltä, joka opiskelee suomea. Hän kirjoitti osin suomeksi, osin englanniksi. Mie olen istunut 5 vuotta saksantunneilla ja tiedän kielestä periaatteita, mutten osaa puhua sitä. Kun kuulen tai luen saksaa, tiedän lauseista, mikä on subjekti, mikä on verbi, aikamuodon jne., mutten ymmärrä sanoja. Osaan sanoa: "Ich spreche nicht Deutsch. Ich bin so müde. Ich bin so hungrig. Was ist das?" No ehkä jotain muutakin, jos on pakko. Saksankielen opiskeluni meni pieleen heti alusta, kun en oikein löytänyt yhteistä säveltä saksanopen kanssa. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten sitä 13-vuotiaana kovin aktiivisesti myöskään etsinyt. En vieläkään tiedä, miksi ihmeessä jatkoin saksan opiskelua lukiossa, kun huonolle pohjalle ja perin juurin kieleen tympääntyneenä, ilman motivaatiota ei todellakaan rakenneta kielitaitoa. Luulen, että äiti vähän painosti. No, tälle asiakkaalle kirjoittelin samat asiat suomeksi ja englanniksi, jotta hän saa halutessaan harjoitella suomea. Saksaksi kirjoitin vain "vielen Danke". Tulimme ymmärretyiksi.

Karkki- ja sipsilakko voi hyvin. Miun ei ole suuremmin tehnyt mieli karkkia, sipsistä nyt puhumattakaan. Toivomani muu ryhdistäytyminen ei ole tapahtunut itsestään. Täytyy ottaa sekin asia haltuun tässä jossain vaiheessa, juuri nyt en jaksa. Tänään on lakon 32. päivä, joten tasan 20 päivää jäljellä. Miulla on pajalla rasiassa yksi ainoa salmiakkikala. Se on ainoa, joka houkuttelee minua. Aion syödä sen 22.2. heti aamiaisen jälkeen - jos muistan.

Flunssa ei ole vielä ihan kaikonnut, naamaa särkee ja niistän verta, mutta ehkä se tästä. Heittäydyin kai flunssan sekoittamana kyykkyhaasteeseenkin. 3 päivää kyykin hammasta purren, mutta sitten tajusin, että flunssan raiskaamat lihakset eivät oikein tykkää tästä. Sitäpaitsi kun niitä lihaksia ei flunssan takia tullut heiluteltua, niiden venyttäminen ja jumettaminen kyykkimällä ei tosiaankaan ollut järkevää. Siksi olen pitänyt nyt pari päivää taukoa ja jatkan ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla. Onneksi pakkanen vähän laski, nyt pitäisi saada vielä itsensä piiskattua ulkoilemaan, se takuulla piristäisi. Sitä ennen teen italianläksyt :)

Kyykkyhaasteen toisena päivänä ompelin kyykkien.
En koko 30 minuuttia kylläkään.