Missä violetti?

Kävimme miehen työpaikan reissulla Tallinnassa ja vietin nautinnollisen ja lompakkoa avartavan puolitoistatuntisen paikallisessa käsityötukussa. Tänään piti ommella sielunlämmittäjää, sen sijaan kuvasin ostamiani nauhoja verkkokauppaan ja tein tuntitolkulla töitä kameran ja kuvaohjelmien kanssa, enkä saanut violetista nauhasta oikean väristä kuvaa, kameran läpi tulee vain sinistä! Tuossa alla olevassa kuvassa violetti nauha on suunnilleen oikean värinen, mutta yksinään - ei. AAAARGH!
Olispa kivaa, jos olis varaa ulkoistaa niin valokuvaus kuin tuo verkkokaupan ylläpito. Meanwhile, koittakaa kestää kurjat kuvat.

Sielua kylmää niin, että luovutin ja siirryin ompelemaan.

Näitä ihanuuksia on nyt verkkokaupassa, menkää sinne, mie meen pajalle.

Sanoja

Sain Titityyltä 5 sanaa.

Ilo. Ilo on keveyttä, kuplintaa, oivalluksen hetki. Ilo ilmenee nauruna, valona, tyytyväisyytenä, hymynä, ilonpisaroina. Koen onnistumisen iloa saatuani haastavan työn tehtyä. Tunnen iloa lasten onnistumisista ja hauskoista sattumuksista. Iloiset yllätykset ovat parhautta!

Perinteet. Perinne tuoksuu hirsitalolta, se on punavalkoinen ja puinen, ajan tummaksi patinoima, käsin tehty. Perinne voi tuoda turvallisuutta, arvokkuutta ja herättää kunnioitusta. Yhtälailla perinteellä voidaan perustella ahdistavia tapoja ja kaavamaisuuksia. Suhtaudun ärsytyksen sekaisella huvittuneisuudella "jo perinteeksi muodostuneisiin" kolme vuotta jatkuneisiin tapahtuneisiin. Ja käytän korostetusti ihan samaa tapaa. Perinne on jokaiselle oma. Siitä voi ammentaa ja oppia. Sitä voi kunnioittaa tai pyrkiä pois.

Vuodenajat. Lapsena kesää jatkui ja jatkui, talvesta puhumattakaan. Miksi aika juoksee nopeammin kun vanhenee? Päivät täyttyvät kaikesta muusta niin, että välillä aamulla herätessä joutuu ihan miettimään, onko nyt syksy vai kevät. Neljä selkeää vuodenaikaa on todellinen rikkaus! Saamme neljä kertaa vuodessa kokea uuden, raikkaan tunteen: ensilumi, kevään lämpeneminen ja luonnon herääminen, kesä ja shortsikelit ja kuuman kesän jälkeen syksyn kirpakka viileys ja ruska.

Syksy. Syksy on miun omin vuodenaika. Inhoan helteitä ja syksy armahtaa miut tunkkaisilta, hikisiltä kesäpäiviltä. Pidän alkusyksyn pimenevistä illoista, hiljalleen värittyvästä luonnosta (syysvaahterat ovat ehkä kauneinta, mitä tiedän!) ja raikastuvasta ilmasta. Lähes yhtä paljon pidän loppusyksyn hämärästä paljaudesta, kylmistä sateista, kun luonto piehtaroi synkkyydessään puhdistuakseen ensilumen myötä.

Sininen. Sininen on miulle vierain väri. Pidän lämpimistä punaisista, oransseista, keltaisista sävyistä niin vaatteissa kuin ympärilläni. Paitsi farkkujen kuuluu olla siniset. Ja sarafaanien myötä olen ihastunut sinipainettuihin kankaisiin! Vaikkapa tällaisiin:

Pahoittelen surkeaa kuvan laatua. Kuva on otettu Kulttuurien museon Rajantakaista Karjalaa näyttelyssä maaliskuussa 2008. Ylhäällä roikkuvat ovat jonkun sinipainotehtaan malleja. Miulle saa huutaa hep, jos löytää jotain tällaisia ihania kankaita jostain!

Jos haluat sanoja, jätä viestiä kommenttilaatikkoon :)

Iloinen yllätys!

Tänä aamuna en meinannut millään päästä sängystä ylös. Onneksi pääsin, sillä sähköposti oli tuonut aurinkoisen viestin pimeän syysaamun iloksi: Tekstiilikulttuuriseura on myöntänyt miulle 700 €:n stipendin kahden kiilasarafaanin ohjeiden ja kaavojen laatimiseen! Sellaisia siis tiedossa tässä vuoden sisällä :)

Sain tässä reilu viikko sitten myös varmistuksen Kuolemajärven B-puvun teosta ja eräs muukin iso homma odottelee varmistumisiaan ja aikataulujaan. Töitä on siis tiedossa piiiitkäksi aikaa. Se on upeaa, rauhoittavaa ja helpottavaa. Ja yhtä aikaa hermoilen sitä, että joudun sanomaan monelle asiakkaalle "ei". Kokemus on kyllä osoittanut, että monesti asiakas voi odotella puoli vuotta tai vuodenkin, joskus vuosia. Harmittelen silti jo etukäteen niitä, joille en voi olla avuksi. Ihan ihannetilannehan olisi se, että näitä tilauksia tehdessä asiakkaat ostelisivat varastoni tyhjäksi ;)

Työn alla on Kivennavan rekkopaita. Teen rekon ensin. Se on aika hidasta, hyviä silmiä, hyviä valoja ja keskittymistä vaativaa kirjontaa. (Idiootti tekee sitä loka-marraskuussa. Kuten Kuolemajärven rekkoa pari vuotta sitten. Olen sentään aikatauluttanut Kuolemajärven B-puvun rekon keväälle, toivottavasti se aikataulu pitää.) Pidän rekon tekemisestä, se on pientä nyhräämistä, etenee hitaasti, mutta nättiähän siitä tulee ja haastetta on sopivasti, ettei siihen tympäänny.

Rekkopaita rakentuu hauskasti. Tässä on rekkokappale poimutettu ja ommeltu etusivukappaleiden väliin. Olan kohta on noiden pitkien suikaleiden puolivälissä. Myöhemmin tuohon väliin ommellaan vielä keskitakakappale. Tämän jälkeen kirjotaan kaulus ja ommellaan paikoilleen. Hihoihin ommellaan kainalotilkut ja rannekkeet, hihat kiinnitetään miehustaan, ommellaan sivusauma, kootaan aliset ja kiinnitetään ne ylisiin.

Poimuja on 84 kpl ja ne ovat yläreunassa 7,5 cm leveydellä.

Kirjonta jatkuu poimutetulta osalta sauman yli suoralle kankaalle. Tässä on n. 40 virvittäin ommeltua lankaa jo valmiina. Ihan alussa tiheys on vähän hakusessa.

Ja eipä tuo tässä koneella istuen etene, lähden siis jatkamaan :)

Kuuluuko?

Jos etsit jotain jännää kansallispukuihin liittyen, hyppää tämän postauksen yli. Nyt tulee silkkaa minäminäminää.

Juttelin pitkällä sairaslomalla olevan ystävän kanssa siitä, miten "työ jäsentää ihmisen yhteiskuntaan" (Marx). Ystävä kaipaili sitä "johonkin kuulumisen" tunnetta. Tunnistan tarpeen. Työyhteisöni on makrokokoa: työminä ja siviiliminä (ja muut iloiset sivupersoonani). Netti tuo sidoshenkilöni lähemmäs ja se on kieltämättä usein tarpeen ja ilahduttavaa. Kollegat ja muut työsidonnaiset henkilöt ovat sähköpostin päässä, heiltä voi kysyä mielipidettä tai neuvoa, jakaa ilonsa ja turhautumisensa ja pyytää apua.

Rakastan sitä, että teen töitä yksin. En kaipaa työkavereita, saati alaisia tai pomoa. Nautin yksinäisyydestäni, kunhan se on vapaaehtoista. Joskus työpäivän jälkeen on lähdettävä ihmisten ilmoille, vaikka kauppaan, ihan vaan tunteakseen muiden ihmisten olemassaolon. Toki tämä rakas perhe on tässä olemassa, lähes aina iltaisin.

Aloin keskustelumme jälkeen pohtia, mihin kaikkeen kuulun. No, tuohon hajanaiseen, kummalliseen työyhteisööni. Siinä vielä tiiviimmin Kansallispukukolmosiin. Yrittäjiin. Työn puolesta kuulun myös Imatran työväenopiston tuntiopettajiin ja satunnaisesti myös muiden opistojen tuntiopettajiin. Ja niin, minulla on myös kansantanssinopettajan ammattitutkinto, mutten katso kuuluvani heihin, koska en edes tanssi, saati opeta enää. Ammattitutkinnoista puheenollen, kuulun tekstiilialan ja vaatetusalan artesaaneihin. Ja ylioppilaisiin (olin lukiossa kasvamassa isoksi ja miettimässä mikä miusta tulee isona ja olen vähän nolo mainitessani tuon ylioppilas-jutun, koska en tehnyt lainkaan töitä sen eteen. Enkä ole siitä kyllä sanottavammin koskaan hyötynytkään).

Kuulun Imatran seudun kalevalaisiin ja sen kautta Kalevalaisten Naisten Liittoon. Kymi-seuraan. Suojärven pitäjäseuraan ja Karjalan Liittoon. Tekstiilikulttuuriseuraan. Suomen kulttuurirahaston kannatusyhdistykseen (määritelmän mukaan olen siis "suomalaiskansallisessa kulttuurityössä ansioitunut nuhteeton Suomen kansalainen" :D). Imatran seudun yrittäjiin ja Suomen yrittäjiin. Hmm, muistinkohan kaikki tätä laatua?

Kuulun myös lasten koulun ja päiväkodin vanhempaintoimikuntaan. Katson kuuluvani ainakin kolmeen eri kaveriporukkaan. Kuulun äidin puolen sukuun ja isän puolen sukuun. Hetkittäin kuulun puolisojäsenenä miehen äidin tai isän sukuihin, mutten tunne kuuluvani niihin oikeasti.

Näistähän muodostuu mielenkiintoinen kudelma. Kuulun Lappeenrannan ortodoksiseen seurakuntaan. Zumban ja Folkjamin harrastajiin. Äiti-henkilöihin. Vaimo-henkilöihin. Lukemisesta pitäviin. Haa, kuulun vähän moneen kirjakerhoon!

Kuulun Facebookin käyttäjiin. Siellä sitä onkin helppo kuulua vaikka mihin: Feresi-ryhmään, Kansallispuku-ryhmään, Puistola-sukupolvi -ryhmään, Siirtokarjalaisten jälkipolviin, Ellun kanoihin ja vaikka mihin!

Kuulun bloggaajiin. Maanomistajiin (!!). Asuntovelallisiin. Enontekiön yhteismetsän omistajiin.

Huomaan hengailevani monien ryhmien laitamilla. Paneudun muutamaan asiaan täydellä teholla. Aikansa kutakin, tällä hetkellä työjuttujen jälkeen paneudun eniten vanhempaintoimikunnan hommiin. Toivon, että kun lapset ovat isompia, painopiste muuttuu lähemmäs niitä juttuja, jotka antavat miulle enemmän tyydytystä suoraan. Ei sillä, vanhempaintoimikunnan hommelit ovat mukavia ja sillä porukalla on oikein hauskaa järjestää kaikenlaista. Ja noille miun lapsillehan siitä työstä on etua, suoraan tai välillisesti. Lisäksi pysyn hyvin kärryillä siitä, mitä koululla tapahtuu.

Huomaan myös olevani vähän ristiriitainen näiden ryhmiin kuulumisien suhteen. Olen vähän tarkka omasta reviiristäni ja ajastani ja myös helposti vähän laiska. Tai ehkä miulla vaan on tarpeeksi hommia jo nyt. Löydän itsestäni ikävän piirteen: haluan olla ryhmän jäsen silloin kun se miulle sopii, mutten halua sitoutua liiaksi. Jos sen haluaa selittää parhain päin, voi ajatella senkin johtuvan kiireestä ja siitä, että elämässä on kovin paljon muuta. En ole ihan varma, voinko selittää sitä parhain päin hyvällä omalla tunnolla. Siihen nimittäin liittyy sekin, että mainitsen mielelläni kuuluvani johonkin ryhmään, jos siitä on minulle etua, mutta aika usein pelkään leimautuvani ryhmän perusteella. Tekopyhää.

Näille "kuulumisille" taitaa nykyisin olla hieno nimi: verkosto. Miulla on siis jos jonkinlaista verkostoa. Käytän montaa niistä hävyttömästi hyväkseni. Tekevätkö kaikki niin? Mitä verkostolle pitää antaa, että sen varassa saa roikkua tarpeen tullen? Kuinka monta roikkujaa verkosto kestää?

Luin kirjoittamani läpi ja tajusin, että taidan määritellä itseni juuri näiden sidosryhmien kautta. Ne tietysti ovat sellaisia, jotka saavat minut näyttämään paremmalta - tai ei ainakaan huonommalta. Ja aloin miettiä, että miten muut ihmiset minut määrittelevät (minäminä-ajatuksenani, että tokihan kaikki käyttävät iltansa miun määrittelyyn..).

Onkohan parempi, jos ei tiedä?

Se arvonta!

Tänään ehdin! Kirjoittelin arvontapostaukseen kommentoineiden nimet lapuille, taittelin laput ja laitoin Viralliseen Arvontakulhoon.



Tiia-Maija sai toimia onnettarena, kun tuli koulusta. Ja onnetar nosti seuraavat laput:

Suorasarafaanin ohje: 1. Leena 2. Kati Nuijanmaa

Korttinippu: 1. Riikka 2. Hanhan

Laittakaahan osoitetta miulle sähköpostiin soja@kansallispuku.com, niin laitan postia tulemaan!

Onnittelut voittajille ja kiitokset osallistumisesta kaikille!

Ooh, tunnustus!

Hyvä ystäväni on antanut blogilleni tunnustuksen! Kiitos!

A Blog with substance- tunnustuksen myötä kahdeksan satunnaista faktatietoa minusta:

1. Rakastani kirjoja. Ruokailuhuoneemme yksi seinä on kuorrutettu kirjoilla. En saata lukea niitä enää koskaan, mutten halua luopua niistä. Enkä voi edes kehuskella klassikoilla. Joku Dostojevski ja Waltari löytyy kyllä ja kai klassikoksi voi määritellä myös Charriéren Papillonin, Tolkienit ja Untinen-Auelit, voihan? Stephen Kingejä on kolmisen hyllymetriä, rakkaitani ovat myös Patricia Cornwellit, Tess Gerritsenit, Tami Hoagit, Harlan Cobenit, Karin Slaughterit, Mary Higgins Clarkit, Torey Haydenit, J.D. Robbit...
2. Itseni suureksi hämmästykseksi hurahdin zumbaan! En olisi voinut kuvitella haluavani hikoilla lattaritahdeissa viidenkymmenen muun naisen kanssa. Mutta haluan!
3. Olen ammattikoulutettu kansantanssinopettaja. Tanhusin teini-ikään saakka ja sen jälkeen vielä opetin lapsiryhmiä. Oma innostukseni näivettyi, kun nuorten ryhmää ei täällä ollut ja aikuisten ryhmässä oli turhan paljon kaikkea sosiaalista sotkua. Täydellinen vastaus kaipuuseni on saavuttanut jo tämänkin maankolkan: Folkjam!
4. Kun olin pieni, minua sanottiin Muruksi. Siinä määrin, että vähän alle kouluikäisenä kuvittelin, että nimeni on Muru Soja Leea Murto.
5. Olen epäjärjestelmällinen. Paja ja koti sotkeentuvat uskomattoman nopeasti ja siivoaminen tuntuu kovin vaikealta. Imuroimista inhoan.
6. Minulla on kuusi kummilasta, joista vanhin on 21-vuotias ja nuorin 1-vuotias. Lisäksi sponsoroin muuan kenialaista Viviania.
7. Haaveilen keltaisesta, mansardikattoisesta, lautavuoratusta talosta, jossa on suuret kuistit ja kattolyhtyjä.
8. Pajalla, suuren leikkuupöytäni alla on 7-jalkainen, kivitasoinen snookerpöytä ja joskus iltaisin kansallispukupaja muuttuu biljardisaliksi.

Saamani palkinto kuuluu jakaa osiin ja antaa kahdeksalle hyväksi katsomalleen bloggarille. Tässä tuleekin nyt sitten ongelma, koska olen vähän laiska bongailemaan blogeja. Enimmäkseen eksyn niihin muutamasta seuraamastani blogista ja ne seuraamani blogit kuuluvat pääasiassa ihmisille, jotka tunnen tai tiedän myös tosielämässä. Mutta yritetään ja katsotaan, pääsenkö kahdeksaan saakka:

1. Second thoughts. Tätä ei kai saisi antaa sille, jolta sen on saanut, mutta annan silti (kapinallinen!). Tämän ystäväni valtava taito ja luovuus tempoilevat tukahdutettuna äitiyden ja avovaimouden muottiin. Tässä blogissa on sanottu ääneen ne ajatukset joita äidit eivät enimmäkseen uskalla edes kuiskata.

2. Myrkyttären nurjempi puoli. Nasevaa tekstiä naisen elämästä monine puolineen.

3. Kosketan eilistä. Erittäin mielenkiintoisia kirjoituksia menneistä ajoista.

4. Leenan käsityöt. Jotenkin kuvittelen, että sitten kun olen eläkkeellä, niin ehdin tehdä kaikkea tuollaista ihanaa, mitä Leena ahkeroi! (Hah, viitseliäisyydestähän se olisi kai kiinni nytkin...).

5. Nollavaimon blogi. Uusi tuttavuus, joka nyt vaan on ihan hervottoman hauskaa tekstiä!

6. Susannan työhuone. Käsityöläiset painiskelevat mahdottoman yhtälön parissa: miten tehdä viimeisteltyä, huoliteltua työtä ja hinnoitella se niin, että sillä elää, mutta edes jollain on varaa maksaa tuotteista. Epäilen, että Susannan yhtälö notkahtaa tuon elämisen kohdalla, sillä tuotteiden viimeistelyssä ja valmiiksi saattamisessa ei ole lipsuttu. Blogi kertoo samaa kieltä.

7. Piironki. En neulo, enkä edes ole kovin kiinnostunut neuleista. Siksi en ymmärrä, miksi suurin osa seuraamistani blogeista käsittelee ainakin osittain neuleita. Nämä on puettu mukaviin kuvatarinoihin ja varmaan siksi tykkään seurailla tätä blogia.

8. Virkkukoukkusen väripilkkuja ja ehkä jotai muutaki. Virkkukoukkunen nyt kertakaikkiaan vaan on. Sellaista päivää ei olekaan, ettei näistä saisi hymyä huulille!

Haa! Miehän sain kahdeksan kokoon! Pitää varmaan alkaa kaivella tuota blogiviidakkoa. Kaipailisin ainakin Italia-aiheisia blogeja, kaikkea, missä käsitellään jollain tapaa kansallispukuja tai niiden aikakautta sekä hyviä ammattikäsityöläisten blogeja. Saa ehdottaa :)

Lähdinpä käymään...

... Hesassa. Tiistaina pakkasin auton ja starttasin puolen päivän jälkeen kohti maamme uljasta pääkaupunkia. Kävin pitämässä Helsingin Kalevalaisille eläväisen luennon kansallispukuun pukeutumisesta, pukujen huoltamisesta ja säilytyksestä. Äänikirja seuranani matka sujui mukavasti. Hyvähän tuota uutta ja leveää kuutostietä on ajella. Pukarossa pysähdyin Kirjapörssin houkuttelemana Paroniin ja myös söin siellä. Virhe. Paroni yllätti jälleen pahalla ruuallaan ja nyt on ehkä jo uskottava, että siellä ei kannata syödä.

Hesassa sain auton parkkiin aika lähelle luentopaikkaa. Kannoin tavaroita nurkan ympäri ja sade yllätti. Viimeiseen kuormaan kasasin laatikoita vähän enemmän kuin jaksan kantaa. Kuorma oli iso. Pystyin nojaamaan sitä, mutta en vapauttamaan käsiäni. Potkaisin auton oven kiinni, mutta sepä ei mennyt. En yltänyt sitä uudelleen avaamaan ja koko ajan vettä tuli niskaan kuin saavista ja käteni väsyivät. Huikkasin ohikulkevalle nuorelle miehelle, joka tajusi tilanteen heti ja ystävällisesti laittoi oven kunnolla kiinni ja sain ovat lukkoon. Pyörähdin kuormani kanssa ja yksi säpsä putosi märälle jalkakäytävälle. Ajattelin jo, että kohta lentää koko kuorma, hitto! Ystävällinen mies juoksi jo kauempaa huutaen, että hän nostaa! Ja nostikin. Taapersin kuormineni nurkan ympäri, kädet jo tärisivät taakasta. Nojasin laatikkopinoa talon seinään huilatakseni käsiäni ja englantia puhuva nainen tuli kysymään, voisiko hän auttaa. Kiitollisena otin avun vastaan, nainen kantoi laatikkopinon toisesta päästä ja painoi summeria. Vielä juoksi yksi mies pitämään ovea auki! Turha enää kenenkään koskaan puhua miulle Helsinkiläisten tylyydestä! Veikkaan, että täällä kotikulmilla olisin saanut temuta laatikoineni ihan rauhassa.

Luento meni ihan kivasti, tuttuun tapaan en muista mitä olen sanonut ja mitä jättänyt sanomatta. Puin siinä selittäessäni samalla omaa pukuani päälleni. Kuulijat tuntuivat hyvin kiinnostuneilta ja sain paljon kiitosta - tosin kukapa luennoitsijaa tulisi haukkumaankaan... Yleisön joukossa oli mm. Kansallispukuraadin puheenjohtaja ja eräs toinenkin Tärkeä KansallispukuHenkilö, ripaus lisää paineita siis. Onneksi olen tuntenut tämän kansallispukuväen lapsesta saakka, enkä siten oikein osaa pukea heitä johonkin mystiseen statusviittaan. Kuvittelen suhtautumiseni olevan realistista: kunnia kokemuksesta, mutta kaikkea saa ja pitää epäillä ja ajatella omilla aivoilla.

Yhdeksältä illalla löin takakontin kiinni, napsautin navigaattoriin "mene kotiin" ja stereoihin Jarkko Sipilää. 23.55 hiivin mieheni viereen. Aamulla kun heräsin, mies ja kuopus olivat jo lähteneet ja esikoinen nukkui pommiin. Iltapäivällä kävin pitämässä työväenopiston kurssin, käväisin kotona syömässä ja ajelin Lappeenrantaan pitämään sarafaaniluentoa. Onneksi nyt alkaa rauhoittua, syksyn pidemmät reissut alkaa olla lusittu.

Kun lähtee kolmeksi tunniksi Hesaan, auto näyttää tältä. Onkohan tässä mitään järkeä?

Vielä muutama päivä aikaa osallistua arvontaan!

Huntusoppaa valkosipulilla

Pitkästä aikaa vapaa viikonloppu ja tietysti flunssa yrittää kaataa miut sänkyyn. Söin aamupalaksi valkosipulilla kuorrutettua leipää ja samalla tapaa aion kuorruttaa myös lounaan. Ensi viikosta on tulossa melkoisen rankka: tiistaina ajelen käymään Hesassa, pidän illalla Helsingin kalevalaisille "luennon" kansallispukuun pukeutumisesta, sen huollosta ja säilytyksestä. Keskiviikkona on kurssipäivä ja illalla Lappeenrannassa sarafaaniluento ja tarvikeinfo 4.11. alkavaa sarafaani- ja feresikurssia varten. Torstai saattaa mennä koomassa ja tavaroita purkaessa, perjantaina ajelenkin jo Joutsaan äitin ja isin hoiviin, siellä meillä on jokasyksyiseen tapaan askartelupäivä - tällä kertaa pääsen itsekin opettelemaan uutta, siinä sivussa opetan pieniä helmitöitä.

Koska keho kertoo huilin paikasta, otan ihan rauhallisesti. Eilen sidoin Räisälän hunnun ja lähetin sen takaisin omistajalleen. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, siinä oli pieni reikä, jonka parsin:



Ompelin hunnulle sykerölaitteen:



Poimutettu, kuiva huntukangas näyttää tältä:



Koska en ottanut tuosta hunnusta sidottuna kuvia, laitan tähän aiemmin sitomani Räisälän hunnun kuvia:



Tänään tulostelen kopioita ensi viikon luentoja varten ja huollan asiakkaan Kaukolan huntua. Se oli joskus vuosia sitten rasvattomalla maidolla tärkätty. Se on poimutettu samaan tapaan kuin tuo Räisälän huntu ja maito oli kellastuttanut sen raidalliseksi. Lika ei lähtenyt tavallisessa pesussa, joten otin järeämmät aseet käyttöön ja valkaisin hunnun keittämällä:



En tajunnut ottaa siitä kuvaa ennen huoltoa. Keittämällä sain lähes kaiken kellertymän pois, vain päärmeisiin jäi joihinkin kohtiin hiukan keltaista. Nyt huntu lillii tärkkivedessä ja seuraavaksi menen poimuttamaan sen.

Ulkona on upea sää, yön myrsky pesi harmaan pois ja aurinko hohtaa ruskan värjäämissä puissa. Harmittaa, että flunssa estää lenkkeilyn, mutta imen värienergiaa ikkunan läpi ja kerään voimia ensi viikkoon.

Neula käteen!

Kansallispuvun syntymäpäivä kansallispukukeskuksessa Jyväskylässä oli jälleen mukava kokemus. Talossa homma toimii ja väki huolehtii meistä. Vieraita oli vähemmän kuin joinakin vuosina on ollut, suurin syy lienee se, että tänä vuonna ei pidetty pukunäytöstä. Vierailijat olivat sitäkin valikoituneempia, joten en juuri huomannut porukan vähyyttä (jos melkein kolmestasadasta voi sanoa “vähän”).
Taito Shop Aivia otti kiilaferrejäni myyntiin 

Olen ihan puuduksissa kaikesta tietokonehommista, verkkokaupasta (jossa on jo vaikka mitä!), reissuihin valmistautumisista ja tavaroiden purkamisesta. Ikävöin käsillä tekemistä. Töitä on kyllä jonossa, joten hommiin vaan!

Asiakkaan Räisälän huntu on tuotu oikeasti Räisälästä! Se odotteli tuolla silkkipapereissa sykerölaitetta ja sitomista. Siihen oli tullut pieni reikä, jonka parsin. Pesin ja tärkkäsin hunnun ja poimutin sen, nyt se on kuivamassa, odottelemassa sykeröä ja sidontaa.



Sykerölaitteet ovat vähän tuollainen epämääräinen möykky. Niitä on tutkailtu aika vähän, kuten huntujakin. Tarkistettujen pukujen osalta tilanne on parempi, mutta niissäkin törmään välillä aukkoihin pukemistavassa:mihin tukka laitetaan ja miten huntu sijoittuu päähän. Ristiriitaisuutta ei helpota se, että meidän ammattilaisten mielipiteet sykeröiden olennaisuudesta ja roolista vaihtelevat. Ja kun nämä meidän tukkamallimme eivät aina ole kovin huntuystävällisiä…

Huntujen laajempimittainen tarkistaminen on ollut mielessäni jo vuosia. Siinä on nyt vähän hankaluuksia syystä ja toisesta, mutta kunhan saan tästä pari isompaa projektia alta pois, niin haluan käydä näiden kimppuun ihan kunnolla. Mielessäni ovat lähinnä Jääsken ja Käkisalmen kihlakunnan hunnut. Apuraha-anomuksia kirjoittelemaan siis.

Räisälän hunnun jälkeen jonossa on yksi sielunlämmittäjä, Kivennavan rekkopaita, Mouhijärven hamekangasta, kalminkkia ja toinen Räisälän huntu, jonka teen alusta saakka. Sitten ollaankin jo ensi vuodessa!