Ihana, kamala päähine

Niin ovat hankalia. Eivät pysy päässä. Raskaita. Rumia. Kalliita. Naurettavia.

Vai ehkä sittenkin merkityksellisiä, ihastuttavia, taidokkaita, kauniita, juuri sopivia, helppoja?

Kansallispuvun osista päähine puhuttaa ehdottomasti eniten ja ihan syystä, sillä se on yksi merkityksellisimmistä puvun osista.

Etelä-Savon tykkimyssy, lähikuva

Heti tähän alkuun sanon vakkarilausumani: Kansallispuku on jokaisen kansalaisen juttu ja jokainen saa suhtautua siihen ihan niinkuin haluaa. On olemassa suosituksia, joita antaa Kansallispukuraati sitä mukaa, kun uutta tutkimustietoa saadaan ja joku asia nousee "tapetille". Ei ole olemassa mitään kansallispukupoliisia. Kannatan asiallisen tiedon hankkimista ja oman päätöksen tekemistä sen pohjalta.

Kansallispukujen esikuvien päähineet

Esikuvien aikaan, 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin homma meni suunnilleen näin: Tytöt käyttivät nauhoja. "Nauhat" ovat yksinkertainen, usein punainen silkkinauha, joka sidotaan vapaana olevien hiusten päälle niin, että se kulkee edessä suunnilleen hiusrajassa ja sidotaan niskaan umpisolmuun. Nauhoja oli myös mm. mustia, sinisiä ja vihreitä ja niitä voitiin käyttää useita päällekkäin. Vapaana olevat hiukset symboloivat vapautta ja miehet eivät voineet vastustaa niitä, siksi vaimoväki ei voinut kulkea hiukset vapaina. Punaisella värillä oli pahalta suojeleva vaikutus. Se oli myös hyvin arvostettu vaikean saatavuutensa vuoksi. Nauhoja käytettiin samaan tapaan sekä karjalaisella, että läntisellä pukualueella.

Tyttösiä nauhat päässä. Vas. Sysmän ja Luhangan, oik. Virolahden kansallispuku.

Rippikoulun jälkeen siirryttiin "naimaikäisyyteen". Nykyaikaan rinnastettuna "naimaikäinen" on n. 15-20 -vuotias. Karjalassa naimäikäiset käyttivät joko säppäliä (verkanauha, johon on kiinnitetty tinanastoja - metalli suojelee pahoilta hengiltä), sykeröä (pirtanauhoilla päällystettyä, vitsoista, rautalangasta, hiuksista jne. muodostettua "laitetta", jonka päälle huntu myöhemmin sidottiin) tai näiden yhdistelmää. Jottei asia olisi näin yksinkertainen, oli paikasta, ajasta ja uskonnosta riippuen myös pinteleitä (esim. kovitettu nauha), perveskiä (toisenlainen kovitettu nauha), natseja (savakko-nuorikon päähine) ja muita virityksiä. En pysty näitä kaikkia tässä avaamaan, tietoa löytyy mm. Sireliuksen Suomen kansallispukujen historia -kirjasta, Kaukosen Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut -kirjasta sekä Sihvon/Lehtisen Rahwaan puvusta.
Läntisellä pukualueella ei samassa määrin ollut erikseen varsinaisia naimaikäisen neidon päähineitä, mutta naimaikäisyys voitiin osoittaa "virittämällä". Tykkimyssyä voitiin käyttää ilman tykkiä (pitsiä). Tanun sisällä olevan sykerön ympärille voitiin kiinnittää silkkinauhat, jotka riippuivat tanun alta pitkin selkää jne. Mahdollisesti naimaikäinen neito voi myös sitaista tukkansa nutturalle ja sitoa nauhat sen ympärille.

Yritin esittää neitokaista Jääsken naisen kansallispuvun julkistuksessa, mutta ei tainnut mennä läpi?
Oikeasti en pukeutuisi tähän pinteliin, vaan huntuun, joka sitäpaitsi on tosi hyvä päässä.

Kivennavan neidolla on säppäli, aikuisella naisella huntu.

Olipa päässyt naimisiin tai ei, oli täysi-ikäinen nainen "vaimoväkeä" ja käytti vaimoväen päähinettä. Läntisellä pukualueella se oli yleensä tanu tai tykkimyssy. Tanu on valkea päähine, jossa suorakaiteen muotoisesta kangaspalasta ommellun "pesän" etureunaan on kiinnitetty pitsi. Hiukset sidottiin sykerölle tanun pesän sisälle.
Tykkimyssyn pohja on paperista ja pellavakankaasta jauhopuurolla liimattu, kova ja kupera, laskoksilla varustettu koppa. Koppa on pehmustettu villavatiinilla ja päällystetty sileällä, kuosiinkudotulla tai kirjaillulla silkillä. Kopan reunat asettuvat päätä vasten ja hiukset kootaan sen sisälle nutturalle. Tykkimyssyn tykki on useimmiten pitsiä, mutta se voi olla myös poimutettu pellavabatistikaitale.
Karjalassa luterilaisen vaimoväen päähine oli huntu. Se on aina neliö, valkea kangas, jonka otsalle tuleva nurkka on taitettu. Pienemmissä hunnuissa kaksi "sivunurkkaa" sidotaan yhteen ja takanurkka pyöräytetään solmun ympäri. Suurissa solmu tehdään sivunurkkien yläpuolelle ja huntu laskeutuu veistosmaisena pitkin selkää. Huntu sidotaan aina sykerön päälle. Suurimmat hunnut ovat 110 x 110 cm -kokoisia, pienimmät 6 x 6 cm.
Ortodoksivaimot Karjalassa käyttivät sorokkaa tai säpsää. Kansallispukujen esikuvien alueella sorokka oli useimmiten pellavainen, runsaasti kirjottu. Kohti sarafaanialuetta mentäessä, se voi olla säpsän tapaan silkkinen.

Ylläoleva on yksinkertaistus, sillä tästä puuttuvat tanujen päälle puettavat silkkimyssyt, tryytterö, sarvitanu, päähinehattu ja varmasti monta muuta.

Kymin kansallispuvussa on suuripesäinen tanu, jossa on kolme pitsivaihtoehtoa. Tässä niistä verkkopitsi.
Pellavanvärinen, niskassa näkyvä nauha on timppi, jota voi käyttää pukemisen apuna.

Paholaiselta suojautuminen ja muut päähineen tehtävät

Päähine oli yhtä oleellinen osa vaatetusta kuin vaikkapa hame tai paita. Se oli usein pienehkö ja siksi siihen voitiin laittaa hienoimmat materiaalit. Päähine näkyy hyvin ja varallisuuden lisäksi se oli hyvä tilaisuus näyttää taitoa. Pienenpienillä ketjupistoilla kirjotut silkit, hennot, upeat pitsit, taidokkaat poimutukset ja reikäompeleet kertovat päähineen tärkeydestä.

Jokioisten eli Jokiläänin kansallispuvun tykkimyssy on pienikoppainen, tikkauksin koristeltu.
Puuvillatylliseen tykkiin on kirjottu geometrisiä kuvioita.

Siveellinen nainen ei kulkenut ihmisten ilmoilla ilman päähinettä, puhumattakaan, että olisi viekoitellut miehiä vapaana liehuvilla hiuksilla.
Pään peittäminen oli tärkeää siksi, että ilman suojaa kuka tahansa voi katsoa toista pahalla silmällä ja aiheuttaa jotain pahaa. Myös paholainen pääsi vapaasti vaikuttamaan suojattoman ihmisen ajatuksiin.

Kymenlaakson kansallispuvun tanu on pienipesäinen ja pitsi on verkkopitsiä.

Päähineet kansallispuvussa

Kansallispuvussa päähinettä suositellaan käytettävän kuten esikuvissa. Jos päähinettä ei ole, ei tarvitse jättää pukua käyttämättä. Aikuinen nainen sitoo silloin hiuksensa nutturalle takaraivolle tai niskaan, jos ne yltävät. Suosittelen kuitenkin tavoittelemaan päähineen hankkimista.

Jääsken naisen kansallispuvun huntu on suurehko, sen voi tehdä hitusen pienempänä tai isompana makunsa mukaan.
Alle tehdään komea sykerö ja hiukset piilotetaan komeuden alle.

Miun suhde kansallispukuun nojaa vahvasti esikuviin ja kirjoitan siksi nimenomaan siltä kannalta. Mie en esiintyisi kansallispuvussa ilman asianmukaista päähinettä samalla tavalla, kuin en jättäisi siitä hametta pois.

Kaikkiin kansallispukuihin on olemassa päähine, paitsi Tuuteriin/Tuutariin. Se on inkeriläinen neidon puku. Huolimatta siitä, mitä sinulle on joskus jostain sanottu tai myyty tai jätetty myymättä, jokaiseen kansallispukuun on olemassa aikuisen päähine. Ja se ei ole sykerö. Siihen, miksi kaikkina aikoina kaikkiin pukuihin ei ole myyty aikuisten päähineitä, on monia syitä ja se on ihan oma, pitkä juttunsa.

Virolahden kansallispuvun tykkimyssy on alueelle tyypillisesti litteähkö,
leveillä kukkanauhoilla päällystetty.

Koska arkinen tyylimme on usein nykypäivänä vähän toisenlainen, kuin kansallispukujen esikuvien aikaan, tuottavat erilaiset hiustyylit haastetta päähineiden pukemiseen. Olen tavannut yhden pään, johon en oikeasti saanut päähinettä kunnolla pysymään, hänen hiuksensa ovat aivan tolkuttoman liukkaat ja taipumattomat, kuin siimaa.

Natsi on karjalainen, savakko-nuorikon päähine, joka tehtiin alunperin
silkkihuivista ja sittemmin säpsän tyyliin silkkikankaasta tai virkaten, hapsut saumaan lisäten.

Miulla on ollut hervottoman pitkä tukka, sitten lapojen alle ulottuva ja nyt tällainen pisimmillään 4 cm pitkä, sivuilta 8-millinen. Tukkani on paksu ja vaikeinta oli pukea päähine silloin, kun tukka oli hervottoman pitkä, sitä kun ei tahtonut saada mahtumaan mihinkään. Nykyistä tukkaani jatkan helposti puuvilla- tai pellavalangasta palmikoiduilla apuleteillä, jotka kiinnitän hiuksiin kumilenkillä. Päähineet kiinnitän nuppineuloilla. Käytän timppiä, jonka alle saan tungettua törröttävät hiukseni ja luotua illuusion taaksepäin vedetyistä hiuksista.

Pellava- tai puuvillalangasta voi tehdä apuletin oman tukan
jatkeeksi. Tähän päälle on tulossa kivennavan huntu. Tykkimyssyn
alle täytettä tarvittaisiin vähän vähemmän.

Huono päähine ei pysy päässä. Lerpahtanut, teolliselle pohjalle tehty tykkimyssy ei välttämättä asetu päähän. Paperisen pohjan muotoiluun on konsteja. Huntu ei pysy päässä pyhällä hengellä, vaan sen sisällä tulee olla oikeanmuotoinen sykerö. Jääsken naisen kansallispuvun tarkistuksen yhteydessä opin sykeröistä melkoisesti lisää ja osaan nyt tehdä entistä paremmin päässä pysyvän sykerön suurhuntuun.

Sysmän ja Luhangan kansallispuvun päähine on tanu, jossa on paksuhko, nyplätty pitsi.

Koska on mahdotonta tässä luetella neuvoja kaikille hiustyypeille yhdistettynä kaikkiin päähinevariaatioihin, en edes yritä. Tässä jutun perässä on muutama hyödyllinen linkki ja neuvon mielelläni sitten tapauskohtaisesti erikseen.
Tärkein oivallus on se, että päähineen pukemista täytyy harjoitella ja nimenomaan sen oman päähineen, omaan päähän. Jos se tuntuu hankalalta, pyydä rohkeasti apua asiantuntijalta. Älä tuomitse päähineitä, ennenkuin olet kokeillut kunnollista.

Laatokan Karjalan ortodoksinaisella säpsä ja Munsalan naisella tykkimyssy.

Päähineet ovat ihastuttavia, kekseliäitä, kauniita, taidokkaita, hurmaavia, täynnä yksityiskohtia ja todella kruunaavat puvun. Saatat myös tuntea, miten pahat ajatukset suorastaan kimpoavat päähineestä pois ja pysyt hyvällä tuulella!

Jos mietit, onko pakko laittaa päähine, esitän vastakysymyksen: Miksi et kokeilisi päähinettä?

Riisuttuasi kansallispuvun päähineen voit huvittaa (tai pelotella) läheisiäsi kansallispukutukalla.
(Toisilla on joku eläin, joka putkahtelee kaikkiin kuviin. Miulla on tuo kuopus... Tällehän oli oikein sana, piti käydä kysymässä kamuilta: photobombing!)

P.S. Miesten päähineet ovat upeita myös!

Karjalaismiehen komein päähine on huopalääppä.
Jääsken alueen miehen kansallispuku.

Linkkejä:

Tykkimyssyn pukeminen

Sakkolan hunnun pukeminen

Jääsken naisen tarkistettu kansallispuku

Sykerö suurhuntuun

Tykin tärkkääminen

Hiitolan liinalakin pukeminen

Kävin radiossa!

Jännitti, hirvitti, olin innoissani, tärisin ja hikoilin.

Ohjelma oli Kultakuume, aiheena 130-vuotias kansallispuku.

Lähetys oli suora, minä Lappeenrannassa, toimittaja Hannamari Luukkanen ja suunnittelija Stefan Lindfors Pasilassa. Lähetyksen jälkeen olin oksentaa ja purskahtaa itkuun. Sen sijaan menin Kehruuhuoneelle kahville ja marjapiirakalle, vaikka laihishan siinä kärsii.

Kuuntelin Areenasta kotona ja ohjelmahan oli oikein hyvä! Ja hei, miekin olin ihan ok!

Kuuntele siekii!

Mie lähden nyt toipumaan YinJoogaan :)

Helvetinkone

Jos ei olisi internettiä, olisi aikaa.

Aamulla torkutin, sillä väsytti. Kun viimein kiskoin silmät auki, nappasin puhelimen yöpöydältä ja aloin selata Instagramia. Näin mansikoiden kuvia ja mietin, että niitä pitäisi ostaa ja pakastaa. Ostin jo 5 kiloa, joista kaksi päätyi pakkaseen. Mutta pakastimeen ei mahdu enempää. Haluaisin pienen arkkupakastimen.

Aioin jo lähteä arkkupakastin- ja mansikkaostoksille (ja porkkanoita torilta!), kun tajusin, että mies lähti reissuun, enkä saa mitään pakastinta kotiin pikkuautolla. Pakko siis siirtää tämä juttu viikonloppuun. Tai ehkä selaan netistä, olisiko miehen työreissun varrella edullisia pakastimia...

Aamupalan yli selasin sähköpostit, vastailin, tallentelin, siivosin roskaposteja. Elisa Kirjalta oli tullut tarjouksia, selasin onko uusia, halpoja äänikirjoja. Ei ollut.

Tänään on postituspäivä. Avasin selaimen käydäkseni katsomassa pankkitililtä, keneltä on tullut suorituksia. Avasin samalla Facebookin, johon oli tullut yksityisviesti asiakkaalta. Hän kyseli silkkihommeleita sarafaania varten ja aloinkin sitten googlailla silkkikauppoja. Niitähän löytyi ja silmään osui myös ruudullisia tafteja ja aloin miettiä, olisiko yksi löytämäni sopivaa mm. Lappeen ja Kokkolan seudun essukankaaksi. Laitoin eräälle asiantuntijalle sähköpostilla kyselyn tästä, sillä en ole itse nähnyt esikuvaa, enkä tiedä millä perusteella mallipuvun kangas on valittu. En tiedä myöskään, että onko sitä juuri nyt saatavilla, mutta jossain vaiheessa ei ollut. Jos löytämäni kangas osoittautuu kelvolliseksi, tsekkaan tietysti pukujen myyjiltä, että onko jollain valmiiksi sopivaa essukangasta varastossa. Jos ei, joko tarjoan tuota heille tai sitten otan omaan varastoon.

Vastasin Facebookissa tälle alkuperäiselle silkinkyselijälle ja lupasin laittaa näytteen yhdestä varastossani olevasta silkistä. Siitä muistin, että yhtä sarafaania koskeva kauppa on kesken ja täytyy laittaa sille asiakkaalle viestiä. Avasin sähköpostin taas ja sinne oli tullut kysymys, joka vaati huomiotani. Vastasin.

Verkkopankin istunto oli vanhentunut, joten avasin uuden ja tsekkasin maksut. Tulostin kuitit postitusta varten. Olin unohtanut laittaa sähköpostia keskeneräisestä kaupasta.

Selasin Facebookin ilmoitukset. Kansallispuku-ryhmässä oli kysymys, että onko keväällä Finlaysonille laittamaamme kirjeeseen tullut vastausta. Ei ole. Etsin ryhmästä kirjeeseen liittyvän ketjun ja varmistin, että siinä oli miun yhteystiedot ja tarkistin päivämäärät. Etsin Finlaysonille sähköpostiosoitteen ja laitoin sinne sähköpostia. Tuli mieleeni, että heillä on varmaan myös Facebook-profiili. Etsin sen ja tykkäsin.

Hieroja laittoi Facebookin kautta laskun. Kävin maksamassa sen verkkopankissa saman tien.

Huomasin, että yritykseni Facebook-sivulla on 13 vailla 1000 tykkääjää. Laitoin siihen liittyvän päivityksen ja kysyin, että miten juhlittaisiin. Jäin miettimään sitä.

Luin loput Facebook-ilmoitukset, kirjoittelin muutaman kommentin ja sähköposti kilahti viestin merkiksi. Blogiin oli tullut kommentti erääseen toooodella muinaiseen kirjoitukseen. Niistä vanhoistahan puuttuvat kuvat, enkä ole ehtinyt läheskään kaikkiin niitä palautella - se on hiukka hidasta hommaa. Vastasin ja tulipa mieleen, että kirjoitan tästä blogiin.

Siis tästä, että herätys soi klo 7, torkutin 7.20 saakka, nyt kello on 10.43 ja mie en ole tehnyt vielä mitään, mistä maksetaan.

Jessus, miten likainen se on! Mutta jos nyt vaikka menis pajalle, eikä alkais....