Imatran Inkeri

Täällä Imatralla Nuorkauppakamari valitsee vuosittain Imatran Inkerin. Ensimmäinen oli Hilja Valtonen. Viime lauantaina oli Imatra-päivä ja julkistettiin 48. Inkeri. Se olen mie!

Nuorkauppakamarin naiset julkistamassa uusinta Inkeriä ja taustalla rivi aiemmin valittuja.

Nuorkauppakamarilla ei ole Inkerille velvollisuuksia, mutta täällä rakastetaan Inkereitä ja hänet halutaan mukaan monenlaisiin tapahtumiin. Eräs aiemmin valituista kertoi käyneensä Inkerin ominaisuudessa edustamassa Inkeri-vuotensa aikana 300 kertaa. 300! Ihan käsittämätöntä ja tiedän jo nyt, etten tule yltämään lähellekään samaa. Evästykseksi Inkerille annetaan kehotus tehdä vuodesta oman näköisensä. Ja miehän teen. Heti alkajaisiksi tein Facebookiin Inkeri-profiilin, se löytyy nimellä Imatran Inkeri Soja Murto-Hartikainen.

Mie koen Inkeriyden oikeastaan mahdollisuudeksi tuoda esille niitä asioita, jotka miulle ovat tärkeitä. Päätin sukeltaa siinä mielessä syvään päähän, että tein heti alkuun selväksi, miten miusta tuli mie. Mie luulen, että edes kaikki miun läheiset eivät tienneet kaikkea (no, en mie ihan kaikkea paljastanut vieläkään). Siinä on se riski, että tulee arvostelluksi, mutta se riski on inkeriydessä muutenkin. Miulle on tärkeää tasa-arvoisuus ja se, ettei lokeroida tai laiteta ihmisiä tärkeysjärjestykseen jonkin ulkoisen seikan takia. Ainoa, millä on merkitystä, on se, miten ihminen nyt toimii suhteessa toisiin (ja itseensä) ja senkin suhteen voi olla armollinen, sillä meillä kaikilla on paskoja vaiheita.

Seurakuntien tervehdykset. Kuva: Rita Wallenius

Olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Mahaan koskee, kun ajattelen, mihin olenkaan mennyt lupautumaan ja pelkään, suistaako tää miut taas uupumukseen. Samalla olen otettu kunniasta, lämmitetty sadoista onnitteluista ja palautteesta, ja utelias sen suhteen, mitä inkeriydellä voi tehdä.

Kaksi juttua julkistamispäivältä herkistää miut kyyneliin, kun ajattelen niitä.
Ensimmäinen on tämä: Luterilainen ja ortodoksinen seurakunta toivat tervehdykset uudelle Inkerille. Tässä oli hiukan häslinkiä etukäteen ja kävi niin, että olisi ehkä ollut tulossa vain luterilainen. Mie esitin keskiviikkoiltana toiveen, että jos tulee jotain seurakuntia, niin tulisi myös ortodoksinen, sillä miehän olen ortodoksi. Toivoin myös nimenomaan isä Timoa, koska hän liittyy muutenkin moniin miun elämän vaiheisiin ja on tuntenut miut siitä asti, kun muutin Imatralle 1988. Isä Timolla oli tietysti lauantai täyteen buukattu ja kun Nuorkauppakamarista soitettiin, hän joutui kieltäytymään. Hetken asiaa tuumattuaan hän oli päätellyt kysymyksen asettelusta, että Inkeri olen mie ja niin hän järjesti tälle tervehdykselle hetken. Ja jumalanpalvelus Lappeenrannassa odotti, eihän ne ilman pappia aloita. Mie en voi oikein sanoin kuvailla, miten suuri kunnia tuo miulle oli. Silmä hikoaa.

Toinen juttu: Olimme julkistuksen jälkeen coctail-tilaisuudessa Broadway-ravintolassa. Siellä oli mukava määrä aiempia Inkereitä, Nuorkauppakamarilaisia ja joitakin muita onnittelijoita ja perheenjäseniä. Miun mies ja kuopus olivat paikalla, esikoinen oli työkeikalla Salossa. Sana oli vapaa ja jotkut sanoivatkin muutaman sanan. Kuopuskin kilautti lasia ja piti kahden sanan puheen: "Kiitos, äiti.". En ollut ihan ainoa, joka kyynelehti tuon puheen jälkeen.

Kuva: Rita Wallenius

Lavalla mie sain pitää pienen puheen ja liimaan sen nyt tähänkin:

Kiitos luottamuksesta Nuorkauppakamari ja imatralaiset.

Hyvät ihmiset,
olen hyvin otettu valinnastani, mutta samalla häkeltynyt. Miksi mie? Tämä on miulle jo toinen huomionosoitus tänä vuonna. Huhtikuussa Suomen käsityön museo valitsi miut Vuoden käsityöläiseksi. Käsityöläisyys ja kansallispukumaailma onkin ehkä se, mistä mie olen kotoisin, sillä olen aina tuntenut olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Olen asunut Imatralla suurimman osan elämästäni, mutta silti vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen tajunnut, etten ole lähdössä täältä mihinkään. Sen myötä olen alkanut etsiä imatralaisuuttani ja niitä asioita, jotka miulle täällä ovat tärkeitä. Ja kun niitä alkoi etsiä, niitä löytyi todella helposti.
Olen matkustellut jonkin verran muutaman viime vuoden aikana sekä kotimaassa, että ulkomailla. Matkustelu on hauskaa ja opettavaista. Matka matkalta yksi asia on selkeytynyt: Miulle ruoho on vihreintä Etelä-Karjalassa. En kaipaa suurkaupunkien sykettä ja hulinaa. Imatran ajot ja muut paikalliset tapahtumamme riittävät miulle mainiosti ja niiden vastapainoksi nautin reilun annoksen rauhaa meloen Immalanjärvellä, luistellen Saimaalla, pyöräillen Vuoksen varrella tai käveleksien rauhassa metsäpoluilla. Kun on tottunut kaikkeen tähän ylellisyyteen, sitä ei aina huomaa. Mutta sitten huomaa, kun matkustaa 300 km lännemmäs, eikä löydä puhdasta järveä iltauinnille. Tai 1000 km etelämmäs ja joutuu juomaan pullovettä ja nukkumaan ilman pussilakanaa.

Puitteet meillä siis ovat paremmat kuin missään muualla – varsinkin, kun en ole helteiden ystävä. Mutta puitteet eivät vielä tee imatralaisuutta. Imatra olemme me, sen asukkaat. Me teemme täällä kulttuurin, arvot ja ilmapiirin. Sinä ja minä. Meillä on upeita, ahkeria vetureita, jotka innostavat ja uhraavat vapaa-aikansa yhteiseksi hyväksi. Näin pyörivät yhdistykset ja liikuntaseurat, näin syntyvät tapahtumat. Kukaan ei kuitenkaan jaksa loputtomasti yksin vetää junaa. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, ja miulla onkin pyyntö: Seuraavan kerran, kun siusta tuntuu, että ”jonkun pitäis”, niin ajattele uudelleen. Sen sijaan, että odotamme, mitä Imatra voi tehdä meidän hyväksemme, mietitään, mitä me voimme tehdä Imatran hyväksi. Paitsi, jos sie olet se, joka on jo tänä vuonna tehnyt kymmeniä tunteja vapaaehtoishommia yhteiseksi hyväksi, niin anna armoa itsellesi. Anna jollekin toiselle tilaisuus nousta esiin ja lähde Saimaalle soutelemaan, sillä sie olet sen ansainnut.

100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlavuoden teema on Yhdessä. Mie toivoisin, että myö imatralaiset nostettais yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen ihan uudelle tasolle. Kun jokainen tekee vähän, kenenkään ei tarvitse uupua taakkansa alle, eikä kukaan jää ulkopuolelle.

Kulttuuri-, liikunta- ja järjestökentällä ei pitäisi olla arvojärjestystä. Jokainen harrastus on sitä tekevälle se rakas ja tärkeä. Koska raha on tärkeässä osassa, aiheuttaa se väkisin jonkinlaisen kilpailuasetelman. Toivoisin, että Imatralla päästäisiin sen yli. Metkukuoro ja kansantanssijat Itä-Lännen avajaisissa olivat miusta hieno esimerkki siitä, miten eri lajit voivat tehdä yhteistyötä. Miun sydäntä lähellä ovat kansanperinne ja moottoriurheilu ja miusta ne sopivat oikein hyvin yhteen. Viikko sitten olin Motoparkissa katsomassa Road Racingia ja kirjoin varikolla kansallispuvun rannekkeita. Samalla jutustelin parin kuskin kanssa siitä, että ehkä voidaan ujuttaa kansallispukua myös moottoripyöräilyn ulkoasuun. Uskokaa tai älkää, aloite tuli sieltä suunnasta! Baarivisa on kulttuuria siinä missä Big Band -konserttikin, kaveriporukan höntsäilyhetki koulun jäällä yhtä tärkeä kuin jääkiekkojoukkueen hallivuoro. Ja pitäähän miun tietysti Kansallispukujen tuuletuspiknikien äitinä mainita se. Se sopii ihan jokaiselle, eikä maksa mitään.

Tehdään yhdessä joka päivä Imatrasta vähän parempi, katsotaan avoimin silmin ympärillemme, puututaan epäkohtiin reippaalla otteella ja nostetaan hyvät asiat esille. Koska tiiättekö, ei sitä kukaan muu tule meille tekemään.

Soja Murto-Hartikainen
Imatran Inkeri 2017

Joku toinen päivä mie kerron teille lisää tuosta Inkeri-feresistä, mutta nyt muutun taas yrittäjä-Sojaksi ja menen ompelemaan tykkimyssyä.

Syksyllä alkaa opiskelu!

Sen jälkeen, kun peruskoulu ja muut koulut on käyty, jää syksyn merkiksi vielä starttaavat harrastuskaudet. Paitsi tietysti niiden harrastusten osalta, joiden kausi on keväästä syksyyn tai ympäri vuoden.

Meillä alkaa tällä viikolla tanhu (ihanaa!). Muita harrastuksia en ole nyt vielä itselleni varannut.
Mietin kyllä, että ilmoittaudunko italiankielen kurssille. Se on miulle kertausta, mutta hyväähän sekin tietty tekee ja ehkä siitä sitten jatketaan ensi vuonna pidemmälle.

Oppiminen on ihanaa, kun aihe on mieluinen, ope hyvä ja kurssitoverit mieluisia. Viikonloppuna kävin Suomen kansallispukukeskuksen järjestämässä kansallispukualan valmistajien ja opettajien koulutuksessa, jonka tämän kerran aiheena oli röijyt. Olin opiskelijana siellä ja ilokseni pääsin mukaan, vaikken ole vakituinen kävijä tuossa koulutuksessa. Olen kyllä ollut opena siellä silloin, kun aiheena olivat rekot ja tulen olemaan seuraavalla kerralla, kun käsitellään kostuleita ja sarkaviittoja. Mutta nyt siis olin opiskelijana. Vaikka en ihan hirmuisesti siellä oppinut uutta, sain kuitenkin vahvistusta sille, että olen käsitellyt röijyjen kaavamuokkauksia oikealla tavalla. Se tuntuu tosi tärkeältä, sillä yksin touhutessa ei aina tiedosta, jos tekee jotain hassusti. On myös valtavan antoisaa olla samanhenkisessä porukassa intoilemassa itselle rakkaasta aiheesta.

Suomen kansallispukukeskuksen järjestämällä kurssilla keskityttiin
röijyjen kaavoihin tehtäviin sovitusmuutoksiin.

Keskiviikkoisin mie opetan Virta-opistossa (ent. Imatran työväenopisto, joka yhdistyi musiikkiopiston kanssa). Kansallispukujen ompelu -kurssilla on pari paikkaa auki ja pukujen parissa ollaan aina klo 16 - 18.15. FolkJamia tanssitaan sitten klo 19 - 20 ja sinne mahtuu hyvin. Itseasiassa minimimäärästä puuttuu vielä yksi, joten tulkaa tulkaa!

Kansallispukukurssille ehdottomasti paras muoto on lähikurssi, jos sellaiseen on mahdollisuus. Kannattaa pyytää oman alueen opistosta kansallispukukurssia, jos siellä ei sellaista ole. Ja saattaa ollakin, joskus niitä on vähän vaikea löytää, kun ne piiloutuvat milloin ompeluun, milloin perinnekäsitöihin tai jonkin muun otsikon alle.

Jos haluat syventää kansallispukutietoutta tai et syystä tai toisesta pääse lähiopetuskurssille, mie tarjoan verkkokurssimahdollisuutta. Kurssi on blogimuotoinen. Kahden viikon välein julkaisen materiaalia, joka sisältää yleistietoa ja käytännön vinkkejä. Kurssin nimi on Kansallispuku ja tiedot kuntoon ja siinä keskitytään vanhan puvun korjaukseen, muokkaukseen ja huoltoon sekä melko laajasti kansallispukujen osiin, käyttöön ja historiaan. Kurssin pääsee ostamaan miun Puodista 12.9. mennessä ja jos ilmoittautuneita on vähintään 6, se alkaa. Tervetuloa mukaan!

Paljon onnea vaan ja monia monia vuosia 132-vuotias kansallispuku!

Tiedättekö mitä mie eilen tajusin? Selasin internetiä etsien kansallispuvuista ja kansallispukujen tuuletuspiknikeistä kertovia tuoreita juttuja. Ilokseni löysin monia ja toivon löytäväni ensi viikolla paljon lisää, kun tämänpäiväiset tuuletustarinat päätyvät lehtien sivuille.
Mutta se, mitä mie tajusin, on tämä: Asenne on nyt muuttunut.

Kuva: Susanna Mattheiszen / Soja Murto

Nyt seuraa raakoja yleistyksiä. Kun laitoin kansallispukujen tuuletuspiknikit alulle vuonna 2010, paistoi toimittajien jutuista sellainen asenne, että kyseessä on marginaaliporukan hörhöily, yritys kaapia synkkää pölykerrosta kansallispuvun päältä, mummojen iltamat jne. Tämä on kärjistettyä, pääasiassa jutut olivat kannustavasti ja päällisin puolin arvostavasti kirjoitettuja, mutta tiedätte varmaan sen pohjavireen, jota tarkoitan. Mie muistan törmänneeni siihen vielä viime vuonnakin, joskin vähemmän kuin aiemmin.

Eilen luin löytämiäni juttuja ja tajusin, että nyt kansallispukujen tuuletuspiknik on ilmiselvä asia. Pukujen käyttäjät eivät ole mielenkiintoisia sellaiselta friikkikannalta, vaan eturivin kulkijoina. Olen viimeisen vuoden aikana kuullut useaan kertaan huomion, että kansallispukuun pukeutunut saa arvostusta ja kiinnostuneita kysymyksiä nimenomaan nuorilta.

Vaikka säätiedote lupaa vesisadetta 80 % varmuudella, se ei saa miun mielialaa tipahtamaan, sillä rakkaat kollegat, ystävät, tuttavat ja kansallispukutiellä kanssakulkijat: Myö ollaan tehty yhdessä muutos! Ei anneta kansallispuvun enää pölyttyä, eihän?