Suuri viikko, pienet aatokset

On Suuri viikko. Olen kadoksissa. En saa kiinni sen enempää pääsiäisen odotuksen tunnelmasta kuin juuri mistään muustakaan. Päätä on särkenyt päivää vaille 2 viikkoa, ei kovasti, mutta koko ajan ja ärsyttävästi.

Ompelen Jääsken mallipuvun paitaa ja rakastan jokaista pistoa. Miten niin pieni ja yksinkertainen, tavallinen asia voikin olla niin kaunis. Katesauma. Olen varmaan päästäni vialla.

Eilen tuossa muutaman talon päässä mies tunkeutui taloon, jonka luuli tyhjäksi. Paikalla oli kuitenkin kaksi poikaa, joista toinen on meidän esikoisen luokkakaveri. Rohkeat pojat ajoivat tunkeilijan pois! Täytyy olla tarkkana ovien kanssa ja laittaa lukkoon, vaikka olisinkin kotona. Ärsyttää.

Tänään on kurssipäivä, toiseksi viimeinen kansallispukukurssi tälle keväälle. En löydä vihkoa, johon kirjoitan muistettavat asiat, ehkä se on opistolla. Päänsärky pahenee, kun yritän muistella, mitä piti ottaa mukaan.

Tuumailen FolkJam-musiikkeja. Kevät on menty samoilla biiseillä ja nyt auringon myötä tekee mieli vähän vaihtaa, vaikka FolkJam-tuntejakin on enää 2 kummallekin ryhmälle jäljellä. Taidan kaivella syksyltä ensimmäisten tuntien kappaleita sillä ajatuksella, että ne ehkä tuntuisivat tanssijoista mukavasti tutuilta.

Kuopus on eskarissa ja maanantaina tuli tiedote kesäajan päivähoidosta. Hän on siis eskaripäivän molemmin puolin hoidossa: n. 6.30-16. Täytyisi tehdä päätös, että meneekö hän hoitoon kesäkuussa vai pyöriikö täällä jaloksissa siskonsa kanssa. Haluaisin suoda hänelle pitkän loman, mutta toisaalta kun mie teen töitä, päivät ovat melko aikatauluttomia. Onneksi on reilu kuukausi aikaa miettiä tätä. Täytyy tuumailla olisiko jotain mukavia leirejä tulossa ja mummilakin saattaa kutsua muutamaksi päiväksi.

Esikoisella on ongelmia, jotka eivät vielä ole kamalan vakavia, mutta voivat helposti muuttua sellaisiksi. Tunnen itseni todella voimattomaksi asian edessä ja se turhauttaa niin minua kuin lastakin. Olen kyllästynyt siihen, että kun yritän selvittää tyttöjen välistä kiusaamista ja eristämistä, saan vastaukseksi, että poikien kiusaamiseen on niin paljon helpompi puuttua. 11-vuotias kantaa koko maailman tuskaa harteillaan, omaansa ja toisten, eikä pysty nukahtamaan illalla. Tekisi mieleni lyödä jotakuta, mutten löydä syyllistä, vaikka yrittäisin heittäytyä epäreiluksi. Mietin, kaivanko syvää kuoppaa lapselle, kun yritän opettaa omista lähtökohdistani hänelle, että toisten käytöstä ei voi muuttaa, mutta sitä voi, miten sen antaa itseensä vaikuttaa. Kovin jalo ajatus, kun seisoo päivästä toiseen välitunnit yksin pihan reunalla ja penkillä istuessa toiset hivuttautuvat kauemmas. Kun en aikoinani löytänyt omalla kohdallani ratkaisua, niin miten osaisin nyt auttaa?

Allekirjoitin kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Paaston aikaan (ei, en tänäkään vuonna pidä ruokapaastoa, joka on osa ortodoksin suurta paastoa) on aiheellistakin tutkiskella itseään. Viime päivinä olen miettinyt ristiriitaa kirkon opetuksen ja oman tuntemukseni välillä. Vaikka miltä kannalta ajattelen asiaa, en pysty näkemään mitään väärää siinä, että kaksi aikuista, täysissä järjissään olevaa ihmistä rakastaa toisiaan ja haluaa jakaa elämänsä ja omaisuutensa keskenään. Korostan tässä sitä, että kukaan ei vahingoitu. Sydämeni sanoo, että rakkaus on oikein. Kirkko sanoo, että homous on väärin. Silti sanotaan "Kirkko pysähtyy makuuhuoneen ovelle.". Heikkona hetkenä ajattelen vähän katkeraan sävyyn sitä, että avioero, esiaviollinen seksi ja muu kirkon opetuksen vastainen toiminta on paljon sallitumpaa, kuin kahden ihmisen välinen sitoumus. Heterolta ei kysytä, miten hän nauttii seksinsä. Tiedän, että se on halpahintaista ja yritän olla vertaamatta. Kirkko ei tuomitse ihmistä vaan hänen pahat tekonsa. Kyse on siitä, onko homoseksuaalisuus paha teko. En tosiaankaan aio erota kirkosta tämän takia. En tiedä, miten ajattelisin, jos olisin lesbo. Ajattelenhan myös, että naiset, jotka niin haluavat, pystyvät kaikkeen mihin miehetkin ja toisin päin, paitsi lisääntymisasioissa. Ajattelen myös niin, että kaikkien ei ole pakko pystyä kaikkeen. Ortodoksisessa kirkossa miehellä on yksi asema ja naisella toinen, yhtä tärkeät ja arvokkaat, mutta erilaiset. Olen miettinyt, tuntuuko miusta epäreilulta, että nainen ei voi olla pappi. Ei tunnu. Voisin tuntea toisin, jos haluaisin olla pappi. Sekavat ajatukset kirkosta, avioliitosta ja synneistä risteilevät päässäni. Palaan aina samaan: miten kellään meistä voi olla oikeus sanoa, että toinen on syntinen, jos se toinen ei tee mitään pahaa kellekään tai kenenkään omaisuudelle? Onneksi miun ei tarvitse näistä päättää. Tuossa kansalaisaloitteessa ei ole kyse uskonnosta tai kirkosta, siksi voin sydäntäni kuunnellen sen helposti allekirjoittaa. Ortodoksinen kirkko ei ihan vähällä muuta traditiotaan, enkä ole varma, että tarvitseeko sen. Siitä olen varma, että tässä maailmassa ei ole liikaa rakkautta ja ymmärrystä.