Sivut

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Suuri viikko, pienet aatokset

On Suuri viikko. Olen kadoksissa. En saa kiinni sen enempää pääsiäisen odotuksen tunnelmasta kuin juuri mistään muustakaan. Päätä on särkenyt päivää vaille 2 viikkoa, ei kovasti, mutta koko ajan ja ärsyttävästi.

Ompelen Jääsken mallipuvun paitaa ja rakastan jokaista pistoa. Miten niin pieni ja yksinkertainen, tavallinen asia voikin olla niin kaunis. Katesauma. Olen varmaan päästäni vialla.



Eilen tuossa muutaman talon päässä mies tunkeutui taloon, jonka luuli tyhjäksi. Paikalla oli kuitenkin kaksi poikaa, joista toinen on meidän esikoisen luokkakaveri. Rohkeat pojat ajoivat tunkeilijan pois! Täytyy olla tarkkana ovien kanssa ja laittaa lukkoon, vaikka olisinkin kotona. Ärsyttää.

Tänään on kurssipäivä, toiseksi viimeinen kansallispukukurssi tälle keväälle. En löydä vihkoa, johon kirjoitan muistettavat asiat, ehkä se on opistolla. Päänsärky pahenee, kun yritän muistella, mitä piti ottaa mukaan.

Tuumailen FolkJam-musiikkeja. Kevät on menty samoilla biiseillä ja nyt auringon myötä tekee mieli vähän vaihtaa, vaikka FolkJam-tuntejakin on enää 2 kummallekin ryhmälle jäljellä. Taidan kaivella syksyltä ensimmäisten tuntien kappaleita sillä ajatuksella, että ne ehkä tuntuisivat tanssijoista mukavasti tutuilta.

Kuopus on eskarissa ja maanantaina tuli tiedote kesäajan päivähoidosta. Hän on siis eskaripäivän molemmin puolin hoidossa: n. 6.30-16. Täytyisi tehdä päätös, että meneekö hän hoitoon kesäkuussa vai pyöriikö täällä jaloksissa siskonsa kanssa. Haluaisin suoda hänelle pitkän loman, mutta toisaalta kun mie teen töitä, päivät ovat melko aikatauluttomia. Onneksi on reilu kuukausi aikaa miettiä tätä. Täytyy tuumailla olisiko jotain mukavia leirejä tulossa ja mummilakin saattaa kutsua muutamaksi päiväksi.

Esikoisella on ongelmia, jotka eivät vielä ole kamalan vakavia, mutta voivat helposti muuttua sellaisiksi. Tunnen itseni todella voimattomaksi asian edessä ja se turhauttaa niin minua kuin lastakin. Olen kyllästynyt siihen, että kun yritän selvittää tyttöjen välistä kiusaamista ja eristämistä, saan vastaukseksi, että poikien kiusaamiseen on niin paljon helpompi puuttua. 11-vuotias kantaa koko maailman tuskaa harteillaan, omaansa ja toisten, eikä pysty nukahtamaan illalla. Tekisi mieleni lyödä jotakuta, mutten löydä syyllistä, vaikka yrittäisin heittäytyä epäreiluksi. Mietin, kaivanko syvää kuoppaa lapselle, kun yritän opettaa omista lähtökohdistani hänelle, että toisten käytöstä ei voi muuttaa, mutta sitä voi, miten sen antaa itseensä vaikuttaa. Kovin jalo ajatus, kun seisoo päivästä toiseen välitunnit yksin pihan reunalla ja penkillä istuessa toiset hivuttautuvat kauemmas. Kun en aikoinani löytänyt omalla kohdallani ratkaisua, niin miten osaisin nyt auttaa?

Allekirjoitin kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Paaston aikaan (ei, en tänäkään vuonna pidä ruokapaastoa, joka on osa ortodoksin suurta paastoa) on aiheellistakin tutkiskella itseään. Viime päivinä olen miettinyt ristiriitaa kirkon opetuksen ja oman tuntemukseni välillä. Vaikka miltä kannalta ajattelen asiaa, en pysty näkemään mitään väärää siinä, että kaksi aikuista, täysissä järjissään olevaa ihmistä rakastaa toisiaan ja haluaa jakaa elämänsä ja omaisuutensa keskenään. Korostan tässä sitä, että kukaan ei vahingoitu. Sydämeni sanoo, että rakkaus on oikein. Kirkko sanoo, että homous on väärin. Silti sanotaan "Kirkko pysähtyy makuuhuoneen ovelle.". Heikkona hetkenä ajattelen vähän katkeraan sävyyn sitä, että avioero, esiaviollinen seksi ja muu kirkon opetuksen vastainen toiminta on paljon sallitumpaa, kuin kahden ihmisen välinen sitoumus. Heterolta ei kysytä, miten hän nauttii seksinsä. Tiedän, että se on halpahintaista ja yritän olla vertaamatta. Kirkko ei tuomitse ihmistä vaan hänen pahat tekonsa. Kyse on siitä, onko homoseksuaalisuus paha teko. En tosiaankaan aio erota kirkosta tämän takia. En tiedä, miten ajattelisin, jos olisin lesbo. Ajattelenhan myös, että naiset, jotka niin haluavat, pystyvät kaikkeen mihin miehetkin ja toisin päin, paitsi lisääntymisasioissa. Ajattelen myös niin, että kaikkien ei ole pakko pystyä kaikkeen. Ortodoksisessa kirkossa miehellä on yksi asema ja naisella toinen, yhtä tärkeät ja arvokkaat, mutta erilaiset. Olen miettinyt, tuntuuko miusta epäreilulta, että nainen ei voi olla pappi. Ei tunnu. Voisin tuntea toisin, jos haluaisin olla pappi. Sekavat ajatukset kirkosta, avioliitosta ja synneistä risteilevät päässäni. Palaan aina samaan: miten kellään meistä voi olla oikeus sanoa, että toinen on syntinen, jos se toinen ei tee mitään pahaa kellekään tai kenenkään omaisuudelle? Onneksi miun ei tarvitse näistä päättää. Tuossa kansalaisaloitteessa ei ole kyse uskonnosta tai kirkosta, siksi voin sydäntäni kuunnellen sen helposti allekirjoittaa. Ortodoksinen kirkko ei ihan vähällä muuta traditiotaan, enkä ole varma, että tarvitseeko sen. Siitä olen varma, että tässä maailmassa ei ole liikaa rakkautta ja ymmärrystä.


8 kommenttia:

  1. Ihailen noita pyöreitä katesaumoja, joita saat aikaiseksi. Minun ovat niin lattanoita.

    Mutta voi, miten suuria asioita sinulla on pohdittavana. Toivotan teille voimia selvitä esikoisen tilanteesta. Se ei mitenkään hyväksyttävää ja tunsin aikanaan suurta voimattomuutta samankaltaisessa tilanteessa. Suuria ja vaikeita asioita sinulla mielessä, voisiko olla päänsäryn aiheuttajia?

    Hyvää pääsiäistä teille.

    VastaaPoista
  2. Ihminen, joka eroaa kirkostaan jonkun tällaisen asian takia vaikka itse olisi eri mieltä, on muutenkin heikosti kiinni kirkossaan. Minusta asia on viime kädessä ihmisen ja Jumalan välinen, homoseksuaalisuuteen pitää suhtautua kuten muuhunkin inhimillisyyteen. Ja se ei ole rikos, todellakaan. Jumala siunaa aina rakkauden. Kirkollinen sakramentti on asia erikseen, se on määritelty tarkasti.
    Jos auttaa, voit kirjoitella mulle lapsen asioista, meillä on koettu piilokiusaamista vuosikaudet....

    VastaaPoista
  3. Käsinommellut katesaumat ovat ihania!!!

    Tunnistan tuon voimattomuuden, kun kuvailet esikoisen tilannetta. Meillä oli muutama vuosi sitten hankala tilanne ja jotenkin sitä jaksaa ihmetellä, miten tyttöjen väliset suhteet voivatkaan olla niin monimutkaisia ja miten voimattomaksi äitinä pystyy niiden kanssa itsensä tuntemaan. Voimia tyttären tukemiseen. Toivottavasti asiat ratkeavat eikä asiaa vain voivotella aikuisten taholta. Meillä asiassa auttoi valtavasti yksi tietty aikuinen, joka osasi tukea tyttöjen välisiä suhteita eli aktiivisesti loi tilanteita, joissa tyttären oli helpompi niitä suhteita kehittää.

    Toivottavasti päänsärky kaikkoaa ja pääsiäisen juhlakin saavuttaa.

    VastaaPoista
  4. Ei ihme, että särkee päätä, kun on tuollaisia asioita mielessä.

    Lapsesi tilanne sattui minuun ihan hirveästi, kun luin. En ymmärrä, miten kukaan jaksaa olla vanhempi, miten pystyy kestämään sitä, kun oma lapsi kärsii tavalla tai toisella. Miten sitä voimattomuutta ja avuttomuutta voi sietää.

    Ja kuitenkin, eristetyistä ja väistetyistäkin voi kasvaa ihan onnellisia ja vahvoja ihmisiä.

    Suuria halauksia teille!

    VastaaPoista
  5. Lämpimät kiitokset kommenteistanne! Esikoisen kurjuutta on jatkunut vaihtelevasti pari vuotta, tilanne paranee aina hetkeksi, kun siihen opettajan taholta puututaan, mutta palaa sitten ennalleen. Eihän nyt ketään voi toisen kanssa pakottaa leikkimään, mutta osa näistä tytöistä pyörii kuitenkin vapaa-ajalla meillä. Erityisen vaikeaa puuttuminen on, kun en voi tietää, tekeekö tytär itse jotain "ansaitakseen" kohtelun. Tämä nukahtamisongelma on nyt kuitenkin liikaa. Tällä viikolla on näyttänyt vähän paremmalta, ehkä se tästä.
    Ei pitänyt tänne kommenttilaatikkoon romaania kirjoittaa, vaan sanoa, että kommenttinne oikeasti helpottavat. Vaikka tiedän, että ajattelette noin, se täytyy joskus saada kuulla, että jaksaa taas.

    Pääsiäistunnelmakin alkaa löytyä, vaikka päänsärky yrittääkin latistaa. Kuopus on sitä mieltä, että lähtee pääsiäisyönä kirkkoon kanssani, saas nähdä :D
    Iloa ja valoa teille, ihanat!

    VastaaPoista
  6. Ja Susanna, tuohon avuttomuuden tunteen sietämiseen: eihän tässä ole vaihtoehtoja :D
    Silloin kun kuopus huusi kaikki yöt ensimmäiset kaksi vuottaan, pelkäsin todella, sillä silloin olimme sen asian kanssa todella yksin. Pelkäsin eniten sitä, että päässäni napsahtaa ja teen jotain kamalaa. Nyt tilanteessa on mukana koulu, lapset, heidän vanhempansa ja me ja miun sosiaaliset taidot ovat todella kovalla koetuksella, etten heittäydy epäreiluksi ja pahenna tilannetta. On paljon aikuisia, jotka voivat vaikuttaa tilanteeseen, mutta kaikilla heillä on erilainen näkökanta asiaan ja tietysti myös sata muuta asiaa mielessä.
    Onneksi tosiaan tiedän, että noilla ominaisuuksilla tuo tyttäremme on lopulta "voittaja". Muistan vaan omalta kohdaltani, että aikuisuuteen on miljoona vuotta matkaa vitosluokalta.

    VastaaPoista
  7. Vielä liittyen tuohon kirkko-pohdintaan päivän Länsi-Savo -lehdestä: http://www.lansi-savo.fi/uutiset/kotimaa/ortodoksisessa-kirkossa-ei-keskustella-homopareista-51796

    VastaaPoista
  8. Meillä akoinaan äiti ratkaisi kiusaamisen helposti. Minun kohdallani hän otti yhteyttä kiusaajan vanhempiin ja pikkuveljeni kohdalla ilmoitti kouluun ykskantaan, että jollei rehtori tee asialle jotain, hän tekee. Rehtori teki jotain ja kiusaaminen loppui. Mutta reilu parikymmentä vuotta sitten asiat vaan hoidettiin eri lailla, otettiin tosissaan. Jaksamista sekä sinulle, että esikoiselle. Se ei varmaan tuossa kohtaa paljoa lohduta, että kiusaamisesta voi selvitä voittajana.

    VastaaPoista

Kommentti! Ihanaa!