Imatran Inkeri

Täällä Imatralla Nuorkauppakamari valitsee vuosittain Imatran Inkerin. Ensimmäinen oli Hilja Valtonen. Viime lauantaina oli Imatra-päivä ja julkistettiin 48. Inkeri. Se olen mie!

Nuorkauppakamarin naiset julkistamassa uusinta Inkeriä ja taustalla rivi aiemmin valittuja.

Nuorkauppakamarilla ei ole Inkerille velvollisuuksia, mutta täällä rakastetaan Inkereitä ja hänet halutaan mukaan monenlaisiin tapahtumiin. Eräs aiemmin valituista kertoi käyneensä Inkerin ominaisuudessa edustamassa Inkeri-vuotensa aikana 300 kertaa. 300! Ihan käsittämätöntä ja tiedän jo nyt, etten tule yltämään lähellekään samaa. Evästykseksi Inkerille annetaan kehotus tehdä vuodesta oman näköisensä. Ja miehän teen. Heti alkajaisiksi tein Facebookiin Inkeri-profiilin, se löytyy nimellä Imatran Inkeri Soja Murto-Hartikainen.

Mie koen Inkeriyden oikeastaan mahdollisuudeksi tuoda esille niitä asioita, jotka miulle ovat tärkeitä. Päätin sukeltaa siinä mielessä syvään päähän, että tein heti alkuun selväksi, miten miusta tuli mie. Mie luulen, että edes kaikki miun läheiset eivät tienneet kaikkea (no, en mie ihan kaikkea paljastanut vieläkään). Siinä on se riski, että tulee arvostelluksi, mutta se riski on inkeriydessä muutenkin. Miulle on tärkeää tasa-arvoisuus ja se, ettei lokeroida tai laiteta ihmisiä tärkeysjärjestykseen jonkin ulkoisen seikan takia. Ainoa, millä on merkitystä, on se, miten ihminen nyt toimii suhteessa toisiin (ja itseensä) ja senkin suhteen voi olla armollinen, sillä meillä kaikilla on paskoja vaiheita.

Seurakuntien tervehdykset. Kuva: Rita Wallenius

Olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Mahaan koskee, kun ajattelen, mihin olenkaan mennyt lupautumaan ja pelkään, suistaako tää miut taas uupumukseen. Samalla olen otettu kunniasta, lämmitetty sadoista onnitteluista ja palautteesta, ja utelias sen suhteen, mitä inkeriydellä voi tehdä.

Kaksi juttua julkistamispäivältä herkistää miut kyyneliin, kun ajattelen niitä.
Ensimmäinen on tämä: Luterilainen ja ortodoksinen seurakunta toivat tervehdykset uudelle Inkerille. Tässä oli hiukan häslinkiä etukäteen ja kävi niin, että olisi ehkä ollut tulossa vain luterilainen. Mie esitin keskiviikkoiltana toiveen, että jos tulee jotain seurakuntia, niin tulisi myös ortodoksinen, sillä miehän olen ortodoksi. Toivoin myös nimenomaan isä Timoa, koska hän liittyy muutenkin moniin miun elämän vaiheisiin ja on tuntenut miut siitä asti, kun muutin Imatralle 1988. Isä Timolla oli tietysti lauantai täyteen buukattu ja kun Nuorkauppakamarista soitettiin, hän joutui kieltäytymään. Hetken asiaa tuumattuaan hän oli päätellyt kysymyksen asettelusta, että Inkeri olen mie ja niin hän järjesti tälle tervehdykselle hetken. Ja jumalanpalvelus Lappeenrannassa odotti, eihän ne ilman pappia aloita. Mie en voi oikein sanoin kuvailla, miten suuri kunnia tuo miulle oli. Silmä hikoaa.

Toinen juttu: Olimme julkistuksen jälkeen coctail-tilaisuudessa Broadway-ravintolassa. Siellä oli mukava määrä aiempia Inkereitä, Nuorkauppakamarilaisia ja joitakin muita onnittelijoita ja perheenjäseniä. Miun mies ja kuopus olivat paikalla, esikoinen oli työkeikalla Salossa. Sana oli vapaa ja jotkut sanoivatkin muutaman sanan. Kuopuskin kilautti lasia ja piti kahden sanan puheen: "Kiitos, äiti.". En ollut ihan ainoa, joka kyynelehti tuon puheen jälkeen.

Kuva: Rita Wallenius

Lavalla mie sain pitää pienen puheen ja liimaan sen nyt tähänkin:

Kiitos luottamuksesta Nuorkauppakamari ja imatralaiset.

Hyvät ihmiset,
olen hyvin otettu valinnastani, mutta samalla häkeltynyt. Miksi mie? Tämä on miulle jo toinen huomionosoitus tänä vuonna. Huhtikuussa Suomen käsityön museo valitsi miut Vuoden käsityöläiseksi. Käsityöläisyys ja kansallispukumaailma onkin ehkä se, mistä mie olen kotoisin, sillä olen aina tuntenut olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Olen asunut Imatralla suurimman osan elämästäni, mutta silti vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen tajunnut, etten ole lähdössä täältä mihinkään. Sen myötä olen alkanut etsiä imatralaisuuttani ja niitä asioita, jotka miulle täällä ovat tärkeitä. Ja kun niitä alkoi etsiä, niitä löytyi todella helposti.
Olen matkustellut jonkin verran muutaman viime vuoden aikana sekä kotimaassa, että ulkomailla. Matkustelu on hauskaa ja opettavaista. Matka matkalta yksi asia on selkeytynyt: Miulle ruoho on vihreintä Etelä-Karjalassa. En kaipaa suurkaupunkien sykettä ja hulinaa. Imatran ajot ja muut paikalliset tapahtumamme riittävät miulle mainiosti ja niiden vastapainoksi nautin reilun annoksen rauhaa meloen Immalanjärvellä, luistellen Saimaalla, pyöräillen Vuoksen varrella tai käveleksien rauhassa metsäpoluilla. Kun on tottunut kaikkeen tähän ylellisyyteen, sitä ei aina huomaa. Mutta sitten huomaa, kun matkustaa 300 km lännemmäs, eikä löydä puhdasta järveä iltauinnille. Tai 1000 km etelämmäs ja joutuu juomaan pullovettä ja nukkumaan ilman pussilakanaa.

Puitteet meillä siis ovat paremmat kuin missään muualla – varsinkin, kun en ole helteiden ystävä. Mutta puitteet eivät vielä tee imatralaisuutta. Imatra olemme me, sen asukkaat. Me teemme täällä kulttuurin, arvot ja ilmapiirin. Sinä ja minä. Meillä on upeita, ahkeria vetureita, jotka innostavat ja uhraavat vapaa-aikansa yhteiseksi hyväksi. Näin pyörivät yhdistykset ja liikuntaseurat, näin syntyvät tapahtumat. Kukaan ei kuitenkaan jaksa loputtomasti yksin vetää junaa. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, ja miulla onkin pyyntö: Seuraavan kerran, kun siusta tuntuu, että ”jonkun pitäis”, niin ajattele uudelleen. Sen sijaan, että odotamme, mitä Imatra voi tehdä meidän hyväksemme, mietitään, mitä me voimme tehdä Imatran hyväksi. Paitsi, jos sie olet se, joka on jo tänä vuonna tehnyt kymmeniä tunteja vapaaehtoishommia yhteiseksi hyväksi, niin anna armoa itsellesi. Anna jollekin toiselle tilaisuus nousta esiin ja lähde Saimaalle soutelemaan, sillä sie olet sen ansainnut.

100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlavuoden teema on Yhdessä. Mie toivoisin, että myö imatralaiset nostettais yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen ihan uudelle tasolle. Kun jokainen tekee vähän, kenenkään ei tarvitse uupua taakkansa alle, eikä kukaan jää ulkopuolelle.

Kulttuuri-, liikunta- ja järjestökentällä ei pitäisi olla arvojärjestystä. Jokainen harrastus on sitä tekevälle se rakas ja tärkeä. Koska raha on tärkeässä osassa, aiheuttaa se väkisin jonkinlaisen kilpailuasetelman. Toivoisin, että Imatralla päästäisiin sen yli. Metkukuoro ja kansantanssijat Itä-Lännen avajaisissa olivat miusta hieno esimerkki siitä, miten eri lajit voivat tehdä yhteistyötä. Miun sydäntä lähellä ovat kansanperinne ja moottoriurheilu ja miusta ne sopivat oikein hyvin yhteen. Viikko sitten olin Motoparkissa katsomassa Road Racingia ja kirjoin varikolla kansallispuvun rannekkeita. Samalla jutustelin parin kuskin kanssa siitä, että ehkä voidaan ujuttaa kansallispukua myös moottoripyöräilyn ulkoasuun. Uskokaa tai älkää, aloite tuli sieltä suunnasta! Baarivisa on kulttuuria siinä missä Big Band -konserttikin, kaveriporukan höntsäilyhetki koulun jäällä yhtä tärkeä kuin jääkiekkojoukkueen hallivuoro. Ja pitäähän miun tietysti Kansallispukujen tuuletuspiknikien äitinä mainita se. Se sopii ihan jokaiselle, eikä maksa mitään.

Tehdään yhdessä joka päivä Imatrasta vähän parempi, katsotaan avoimin silmin ympärillemme, puututaan epäkohtiin reippaalla otteella ja nostetaan hyvät asiat esille. Koska tiiättekö, ei sitä kukaan muu tule meille tekemään.

Soja Murto-Hartikainen
Imatran Inkeri 2017

Joku toinen päivä mie kerron teille lisää tuosta Inkeri-feresistä, mutta nyt muutun taas yrittäjä-Sojaksi ja menen ompelemaan tykkimyssyä.