Juuria

Juuret -projekti, johon pyydettynä lähdin, vaikken aikonut, on hyvässä vauhdissa.

Tehtävänä on suunnitella ja valmistaa asukokonaisuus tai -kokonaisuuksia, joissa käytetään Vuorelman projektia varten kutomaa "viipurilaishenkistä pyöreän tornin kangasta" ja aihehan on karjalaiset juuret.

Miullakin on karjalaiset juuret. Miunkin mummoni teki niitä ainoita oikeita piirakoita ja sultsinoita. Mummo oli kotoisin Suojärveltä, jossa isäkin ehti syntyä. Mummo kuoli, kun olin 5-vuotias. Siihen saakka hän piti vahvasti yllä omanlaistaan elämäntapaa, jonka myös ulotti meihin kaikkiin. Lapsena en osannut ajatella sitä millään nimellä, se vain oli elämää, jota elettiin isän puolen sukulaisten keskuudessa. Myöhemmin olen tunnistanut sen elämän ortodoksisuudeksi ja karjalaisuudeksi, mutta en edelleenkään osaa erottaa noita toisistaan, enkä tiedä mitkä asiat kuuluvat uskontoon ja mitkä karjalaisuuteen. Minun sisälläni ne ovat yhtä ja yhdistettynä äidin puolen kymiläisiin juuriin muodostavat pohjan sille, mikä olen. Se ei kuitenkaan määrää minua, olen sitä mieltä, että lähtökohdista riippumatta jokaisella on oikeus ja velvollisuus rakentaa sellainen elämä, jota haluaa elää ja olla sellainen kuin haluaa olla.

Karjalaisuus on miulle ristiriitainen asia. Suren evakkojen, sotavankien, riistettyjen ja halveksittujen osaa. Inhoan vaiettuja, kiusallisia asioita, jotka peitetään "iloiseen karjalaisuuteen". En halua Karjalaa takaisin, enkä usko, että se tekisi ketään onnelliseksi. Se ei toisi takaisin yhtään menetettyä läheistä, ei korjaisi yhtään särjettyä sydäntä eikä poistaisi traumoja, joita isovanhempamme ja vanhempamme kokivat. En oikein usko sitä "yleistä totuutta", että silloin ennen Karjalassa kaikki oli hyvin. Oliko? Että mitään ikävää ei olisi ollut, jos vain oltaisiin saatu jäädä kotiin Karjalaan. Vielä enemmän vieroksun jälkipolvien kaipuuta johonkin, jota eivät ole itse eläneet. Älä käsitä väärin, en yhtään väheksy niiden tuskaa, jotka kokivat menetykset itse ja itken mummon kärsimyksiä - sillä kärsiä hänkin sai, reilusti enemmän kuin kenenkään pitäisi ja hän kantoi kipuja sisällään kuolemaansa saakka. En vain halua siirtää katkeruutta ja kaipuuta enää seuraavalle sukupolvelle. Sen sijaan haluan välittää heille sisun, vastuun omasta elämästä ja onnesta sekä jalat tukevasti maassa seisomisen, sillä näillä juurilla kelpaa seistä.

Karjalaiset mielletään yhdeksi iloiseksi heimokansaksi. Silti Karjalan sisälläkin eleli monenlaista väkeä. Jo uskontojen välillä oli eripuraa ja varmasti myös eri alueiden asukkaita vieroksuttiin, ihan kuten nytkin. Onhan se hienoa, että yhteinen menetys yhdisti kansan, jopa niin, että evakkoaikana halveksitut, toisten nurkkiin joutuneet ihmiset ovatkin nyt yksi vahva joukko, johon liitetään vain positiivisia sanoja: iloinen, avoin, puhelias, taitava ruuanlaitossa ja kädentöissä...

Mie käsittelen karjalaisuutta (ja ortodoksisuutta) itsessäni mummon ja isän kautta. Miulle se on koetusta oppimista, välittömyyttä ja lämpöä, ankaruutta, nöyryyttä, toisten ihmisten ja varsinkin vanhempien kunnioittamista, itsensä tervettä arvostamista, elämänviisautta, toisten hyväksymistä, sisäistä tyyneyttä sekä käyttäytymisnormeja, jotka piilevät lähellä pinnan alla näkymättömissä, mutta aistittavissa.

Mie ajattelen "henkilökohtaisena karjalanani" aluetta, josta mummo oli kotoisin, siis Laatokan pohjoispuolta, ortodoksien asuttamaa aluetta, jossa ennen mummon aikoja pukeuduttiin sarafaaniin eli feresiin. Työn puolesta miulle on olemassa kaksi Karjalaa, tuo sarafaanialue ja sitten Karjalan kannas ja nykyinen rajan tienoo: Ruokolahti, Rautjärvi ja Joutseno. Jälkimmäinen on sekin kahtia jakautunut kansansa puolesta: äyrämöiset olivat Karjalan alkuperäiskansaa, pukeutuivat rekkopaitoihin, punaisiin tai sinisiin hameisiin ja kostuleihin ja sarkaviittoihin. Savakot olivat Savosta päin 1600-luvulta alkaen Karjalaan muuttaneita, jotka säilyttivät oman pukeutumistyylinsä tummine hameineen ja tankkiliiveineen.

Nythän Etelä-Karjalaksi lasketaan Lappeenrantakin, joka vielä 1800-luvulla oli vahvasti Etelä-Savoa. Tilan puuttuessa Karjalaa on sopivasti laajennettu länteen.

Juuret-projektin suunnitelmassa halusin ammentaa vähän kaikista kokemistani "karjala-osioista". Halusin miellyttävän, modernin asun, jossa karjalaisuus ja kansanpuku näkyvät hienovaraisesti, mutta eivät sanele ehtoja. Ammensin jotain sarafaaneista, jotain kannakselta, lisäsin mummon viisautta, karjalaisten laulujen maalaamaa maisemaa ja viehtymykseni mukaviin farkkuihin. Olen aika tyytyväinen suunnitelmaani!

Miulla on nyt työn alla kahden kiilasarafaanin ohjeet ja kaavat. Heti niiden perään piirtelen kaavat noihin Juuret-vaatteisiin. Äiti lupasi auttaa ompelussa, koska en itse oikein ehdi. Jännityksellä odotan, miten suunnitelmani käytännössä onnistuu!



P.S. Vielä pari päivää aikaa osallistua arvontaan :)