Äkkipysäys

Teksti on henkilökohtaista tilitystä, joka ei liity juuri mitenkään kansallispukuihin. Vaan paljon tärkeämpiin asioihin.

Viime vuosina olen yrittänyt toisaalta rauhoittaa vapaa-ajan ja samaan aikaan haalinut itselleni velvollisuuksia. Olen yrittänyt olla kaikilla rintamilla se Joku, joka hoitaa. Kaikki hommat ovat tärkeitä, mielekkäitä ja suurin osa jopa mukavia. Usein on ollut tunne, että olen jonglööri, jolla on kymmenen palloa ilmassa koko ajan.

Kesälomalla en keksinyt muuta tekemistä kuin töitä ja jouduin kysymään kavereilta, mitä mie haluaisin tehdä. Suoritin lomailua ja saavutin pienen aavistuksen rentoutumisesta noin puolen tunnin ajan. Edes ne takuuvarmat hemmottelut, parhaan ystävän seura tai yhtään mikään muukaan ei auttanut -suoritin niitäkin ja olin vain stressaantuneempi jälkeenpäin. 

Syksy toi mukanaan ennalta sovitut kiireet, joiden päälle kaatui kuopuksen koulun tilanteeseen liittyvä taistelu. Sykkeeni oli (on) jatkuvasti yli sata. Pelottavat mahakivut, joiden luulin olevan taaksejäänyttä, palasivat. Sitten hävisi uni. Heräsin aamuyöllä, enkä enää saanut unta. En voinut myöntää itselleni, että en pysty. En voinut puhua, koska itku tuli ennen puhetta ja sotki kaiken ällöttävään limaan ja ulinaan. Lopulta miulla oli niin paha olo, etten jaksanut olla olemassa. Kaikki pallot putosivat. 

En ole itsetuhoinen, en ole luopumassa kaikesta (en haluaisi luopua mistään), en vain jaksa olla. Yritin etsiä netistä jonkinlaista diagnoosia. Kaikki tuntui liittyvän siihen, miten muut luovat ihmiselle liikaa paineita. Ei miulle luo paineita kukaan muu kuin mie itse. Ja sitä kautta olen opettanut ihmiset siihen, että Soja hoitaa, Soja vastaa aina heti, Soja etsii tiedon, Soja auttaa. Kun paha olo kasvoi tarpeeksi suureksi, olin pelkkää itkua. 

Romahdus oli totaalinen ja pelottava. Miusta tuntuu, kuin olisin ollut jossain toisessa, keinomaailmassa ja kun lavasteet romahtivat, en voi lakata hämmästelemästä, miten olen voinut uskoa niihin. Miten mie olen voinut pitää sellaisia asioita tärkeämpänä kuin itseäni, perheestäni puhumattakaan? Miten miusta on ollut tärkeämpää vastata vieraiden ihmisten kansallispukupulmiin ilmaiseksi illalla, kuin lukea iltasatua lapseni kanssa? Miksi mie olen joustanut kunnes vieteri on suora? Kenen hyväksyntää mie haen? Miksei mikään riitä?

Ystäväni oli pohtinut asiaa ja aavistelee, että tämä kumpuaa lapsena nitistetystä itsetunnosta. Tajusin, että niin se varmaan on. Itsetuntoni on edelleen surkea, vaikkei sitä varmaankaan päälle päin huomaa. Ehkä siksi miun on oltava paras, ahkerin ja virheetön. Mutta mihin se johtaa? Mikä riittää? En osaa ottaa kiitoksia ja kehuja vastaan, vaan automaattisesti tulkitsen ne v****iluksi tai lipeväksi mielistelyksi. Miksi? Pahinta on, että tajuan nyt olevani suurin syy lasteni ongelmiin - se esimerkin voima.

Olen palasina ja yritän pikkuhiljaa keräillä itseäni. Toivon, ettei miun tarvitse mennä enää huonommaksi, että voin parantua. Olen nyt irtautunut kaikesta, mistä voin (kuuletko ongelman tässä lauseessa?) ja säilyttänyt ne asiat, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä tai joita en voi jättää tekemättä. Miulla on tapana järjestellä palikoita päässäni puhumalla ystävien kanssa. Nyt pelkään, että kasaan heille liikaa, sillä tämä on miun maailmassa vuoren kokoinen asia. Sain onneksi tiedon paikasta, jossa voi käydä puhumassa ammattilaisen kanssa. En ole soittanut sinne vielä, mutta pelkkä tieto on turva.

En parannu tästä hetkessä. Juuri nyt tuntuu, etten ehkä koskaan, mutta olen optimisti ja ajattelen, että opin tasapainoilemaan. Luulen näkeväni nyt selvemmin, mutta onko se edelleen harhaa? Suoritanko paranemista? Voinko välttää sen, että painelen satasta vastakkaiseen ääripäähän? Voisin pyytää ystäviäni sanomaan, jos vauhti alkaa taas näyttää pahalta, mutta eihän siitä ole tähän astikaan ollut mitään hyötyä. Tajuan nyt, että he ovat kyllä yrittäneet. Kiitos rakkaat, en vain osannut sitäkään ottaa vastaan.

En tiedä, miksi kirjoitan tämän tänne. Halusin ajatella olevani jalo ja haluavani ehkä herättää jonkun samalla tiellä olevan tai jotain muuta ylevää. Rehellisyyden nimissä teen nyt pitkästä aikaa jotain ihan itseni hyväksi. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita siinä missä puhuminenkin. Sitä en tiedä, miksi haluan julkaista tämän tekstin (tai juuri nyt en tiedä edes, haluanko). Se tuntuu liittyvän jotenkin hämärästi siihen, että miun täytyy repiä itseni täysin auki ja "sanoa tämä ääneen" että voin parantua. Ja siihen, että koen huonoa omatuntoa siitä, että yhtäkkiä lakkaan olemasta kaikkea sitä, mitä olen pitkään ollut ja haluan selittää, miksi. Olen surkea pyytämään apua, varsinkin, kun en nyt oikeastaan osaa sanoa, mitä tarvitsen. Ehkä hitusen toivon, että joku voi antaa miulle jonkin tarvittavan palasen tämän pohjalta. Ehkä myös toivon vähäksi aikaa vähän suojelua ja helliä hanskoja. 

Aika on muuttunut omituiseksi. Kelaan päässäni niin paljon ja niin isoja asioita, että toisaalta tuntuu kuin romahduksesta olisi kulunut vuosi, toisaalta se oli eilen. Oikeasti en nyt tiedä, onko siitä viikko vai kaksi. Ne työhön tai muihin "velvollisuuksiin" liittyvät ihmiset, joiden kanssa olen ottanut asian puheeksi, ovat yllättäneet miut. Hyvin moni on sanonut kokeneensa saman itse. Jokainen on ollut ymmärtäväinen. Kukaan ei ole (ainakaan vielä) väheksynyt tai käskenyt vaan ryhdistäytyä.

En syytä tilanteestani ketään muuta kuin itseäni (paitsi ehkä ihan vähän sitä ala-asteen opettajaa, joka tiesi vanhempien sosiaalisen statuksen perusteella, mihin lapsesta on). Perheeltä ja ystäviltä pyydän anteeksi, että olen ollut sokea ja kulkenut väärään suuntaan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin te. Saatan käyttää teitä peilinä tässä parantumisprojektissa, toivottavasti sanotte, jos se käy turhan raskaaksi. Pyydän anteeksi myös sitä, että olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi myöntää sitä, mutta niin se vain taitaa olla. En uskalla ajatellakaan, mitä muuta vielä.

Jos olisin "oikeissa töissä", olisin ehdottomasti sairaslomalla. Toivon edelleen, että siihen ei tarvitse mennä, vaan karsiminen riittää. Tuo varsinainen työnteko - ompelu, kirjonta - on balsamia, se on tämä kaikki muu oheissälä, mikä uuvuttaa miut. Lienen oikealla tiellä, kun eilen monen tietokoneella vietetyn työtunnin jälkeen kävin melomassa. Luemme iltasatuja kuopuksen kanssa. Ja päätin, että jos itse asettamani tavoitteet työrintamalla eivät näytä toteutuvan, niin ne toteutuvat sitten myöhemmin. Tässähän saattaa toimeentulokin parantua, kun keskittyy oleelliseen!

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Sanokaa ääneen ihmisille kaikki positiivinen, mitä heistä ajattelette. Varsinkin lapsille ja nuorille. Kertokaa, missä he ovat hyviä. Loputtomasti, uudelleen ja uudelleen. Opetelkaa ottamaan vastaan kehuja. Rakentakaa itsenne ja kohtaamienne ihmisten ympärille positiivisuuden ja terveen itsetunnon kuori, josta kaikki ilkeys ja vähättely kimpoaa pois. Rakastakaa itseänne. Antakaa anteeksi itsellenne.