Langanpäitä

Yksityiskohta Heinjoen kansallispuvun esiliinasta.Tämä on mallipuvun esiliina ja sen on tehnyt miun äiti.

Halusin tuon edellisen blogitekstini pois tästä kiusaamasta. Mitään oikeasti valmista sanottavaa ei ole, mutta on monta alkua.

Yllä oleva kuva on Kärpäset ja linnunsilmät -näyttelystä, joka esitteli kirjontaan kansallispuvuissa ja oli esillä Suomen Kansallispukukeskuksessa 3.2.2013 saakka. Näyttely oli aika pieni, se oli Kujalla. Monet pienen pienet kirjonnat eivät mielestäni päässeet oikein oikeuksiinsa, kun niitä ei päässyt katsomaan riittävän läheltä. Mutta hieno näyttely joka tapauksessa ja vastasi vähän siihen huutoon, jota on kuulunut: "miksi meidän hienoja kirjontojamme ei näy läheltä missään, kun Virossa on kaikki paremmin". En tiedä, kuinka suosittu tuo näyttely oli, mutta luulen, että ohi meni. Minua hiukan ärsyttää kitinä, joka noin kärjistettynä on: Miksi kukaan ei tarjoile miulle valmiina jotain uniikkia, hienoa kansanperinteestä ammentavaa sovellettua käsityötä? Ei siellä Virossakaan ole tarjoiltu. Siellä on aktiivisia ihmisiä, jotka tuossa kohtaa toteavat olevansa se Joku, etsivät materiaalia ja toteuttavat. Se on toki totta, että Virossa ilmeisesti mm. kirjojen tekeminen on helpompaa ja edullisempaa ja myös museoiden kokoelmat saattavat olla helpommin tavoitettavissa. Seuraavan kerran kun mietit, miksei joku tee jotain, mieti voisitko sinä olla Joku.

No nyt meni kyllä vähän sivuraiteelle. Sitä olin sanomassa tuosta näyttelystä, että koin hauskan oivalluksen siellä. Vaikka tiedän, että äitini on tehnyt huomattavan osan kansallispukujen mallipuvuista ja on ollut ehdoton huippu karjalaisten kirjontojen osaajana, niin miut yllätti vitriinin sisällössä se, miten paljon siellä oli äidin tekemiä vaatteita. Lisäksi siellä oli miun tekemä Kuolemajärven rekkopaita ja nästyyki. Hauska hetki oli se, kun mietimme äidin kanssa, että kumpi sen nästyykin on tehnyt, kun Kivennavassa on ihan samanlainen ja äiti teki aikanaan sen. Näyttelyssä oli miun tekemä.

Viime viikolla jahtasin 75-numeroista pirtaa, että pääsen kutomaan edellisen kirjoituksen tilaukseen liittyvää oranssia vaippahamekangasta. Sain pirran lainaksi ja vähän mustalla mielialalla aloin kutoa. Helpotus oli valtava, kun totesin, ettei tuon kutomisessa ole mitään ongelmaa! Ehkä mie en sitten ole ihan niin surkea kutoja. Hartiavaippakankaat jäävät vaivaamaan, mutta toistaiseksi olen päättänyt syyttää ensisijaisesti loimilankaa suhteessa tiheyteen ja vasta seuraavaksi osaamuuttani (onko tuo sana?). Ensi viikolla kudon kankaan valmiiksi ja seuraavan lomailen perheen kanssa. Sormet syyhyävät jo päästä Jääsken piiperryskirjontojen pariin.

Heinjoen viittaa ja rekkopaitaa, äidin neulasta.

Aina ei osu...

Olen saanut tehdä viime vuosina paljon sellaisia töitä, joissa olen hyvä. Pienenpientä piiperrystä, joka vaatii aikaa, hyviä silmiä ja kärsivällisyyttä, lisäksi vähän sellaista langalla maalaamisen kykyä. Tai ehkä ei voi puhua maalaamisesta, kun miehän vain kopioin jonkun muun 200 vuotta sitten luomaa tekstiilitaidetta. Sen toistaminen ei aina ole helppo asia ja jostain syystä miulle on suotu lahja pystyä siihen.

Onnistumisen kokemukset ovat kasvattaneet itsevarmuuttani. Olen saanut kuulla kiitoksia työstäni ja vaikka pohjimmiltani olen sitä mieltä, ettei vaikkapa rekon kirjonta mitään rakettitiedettä ole, niin ylistävät kommentit ovat ehkä peittäneet ylpeyden harsolla nöyryyttäni. Ja kun kuuseen kurkottaa, niin katajan juurelle turvalleen tuuskahtaa.

Olen tehnyt tietoisen valinnan, että pysyttelen kansallispuvuissa ja myöhemmin myös sarafaaneissa, sillä en koe olevani vahvalla alustalla muinaispukujen maailmassa. Kaikki kunnia muinaispuvuille, mutta koen niiden nojaavan niin hatarasti johonkin todistettavaan, että en ymmärrä miten niiltä pohjilta voidaan tehdä niin tarkat ja täsmällisesti noudatettavat ohjeet. Mutta se ei siis ole ongelma, sillä en juurikaan puutu muinaispukuihin. Paitsi että eräälle hyvälle asiakkaalle olen sitten välillä luvannut jotain noihinkin liittyvää. Puolitoista vuotta sitten kesällä tein päätöslautanauhat ja hapsut hartiavaipan päihin ja alusmekkokangasta olen kutonut joskus aikojen alussa. Nyt lupauduin kutomaan tuota hartiavaippakangasta, joka siis näkyy tuon puolitoista vuotta sitten kirjoitellun blogitekstin kuvissa, ja vaippahamekangasta.

Ei ihan mennyt putkeen. Valmista tuli 2-5 cm tunnissa ja keskimäärin joka lyönnillä katkesi lanka. Tekee muuten lähemmäs tuhat katkennutta lankaa. Arvatkaa pujottelinko niitä... Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa siinä vaiheessa, kun ne kaikki jatkettujen loimilankojen solmut roikkuivat tuolla loimitukin yläpuolella. Ensimmäisen hartiavaipan verran taistelin, mutta se on ihan roskiskamaa. Ja kun olen tähän nyt pari kuukautta laittanut työtä, niin oli aika nöyrtyä ja madella asiakkaan eteen pahoittelemaan ja toteamaan, että en pysty. Tiedän tämän asiakkaan olevan reilu ja mukava, silti pelkäsin, itkin ja vatvoin juttua viikon, ennenkuin laitoin sähköpostia. Kun kirjoitin asian siihen viestiin ja painoin lähetä-nappia, tajusin hirviön kutistuneen jo melkoisesti ja älyttömän pelon tilalle alkoi hiipiä realismi: näin vain joskus käy ja sille ei nyt voi mitään. Olen yrittänyt ihan kaikkeni ja nyt on vain todettava, että tähän en pysty. Kenenkään elämä tai terveys ei ole tästä kiinni, miunkaan ei tarvitse tästä vatsahaavaa saada. Asiakas vastasi ja asia järjestyy.

Nyt rakennan sitä vaippahamekangasta. Sen pitäisi sujua paremmin, sillä lanka on ihan erilaista ja siihen suhteutettuna tiheys on kohtuullinen, vaikka haastava on varmasti tuokin. Ainakin väri ilahduttaa minua :)

Pohdin kovasti, kirjoitanko tästä vai en. Olen tämän takia vielä aika herkillä, eikä tietysti ole oikein hyvää mainosta, että olen luvannut tehdä jotain, mihin en sitten pystykään. Kirjoitin kuitenkin, kahdesta syystä. Ensiksikin, tämä on ehkä tällainen puhdistautuminen miulle, tunnustan huonouteni ja voin sen kautta antaa itselleni anteeksi epäonnistumisen. Toiseksi ajattelen, että jos siellä lukijapäässä on joku, joka tuskailee jonkun vastaavan homman kanssa ja ajattelee olevansa ainoa, niin ei ole. Ammattilaisetkaan eivät aina osaa. Ja varsinkin, jos siellä on joku, joka ajattelee, että alkaisi tehdä kansallispukuhommia työkseen, niin olkoon tämä opiksi: sitä vaan täytyy harjoitella, harjoitella ja kokeilla löytääkseen sen, missä on hyvä ja mikä kannattaa jättää muille. Muutamaan vastoinkäymiseen ei saa kompastua. Ja niitä uusia yllätyksiä tulee aina, jos ei muuta, niin langat muuttuvat niin, että entiset työtavat eivät enää onnistu.

Nyt siis teen tuon vaippahamekankaan (ja rukoilen, että se onnistuu) ja sitten pääsen taas omalle mukavuusalueelleni eli piiperrysten pariin. Ensimmäiseksi lohdutan itseäni Jääsken mallipuvun paidan pääntien kirjonnalla <3

Ja jotta tämän kurjuuden päätteeksi jäisi silmiin jotain kaunista, niin muutama kuva ompelijan ahkeroimista sarafaaneista. Kuvat ovat huonoja, vaatteet ihania. Molemmat ovat myynnissä, mutta eivät vielä Puodissa, koska kuvittelen ehtiväni ottaa vielä parempia kuvia. Mutta laita viestiä, jos haluaisit ostaa: soja@kansallispuku.com.

Suorasarafaani, ohutta siniharmaata silkkiä. Koko M, hinta 220 €. (vyö ei kuulu hintaan)

Sama takaa.

Edestä. Tässä näkyy suorasarafaanin kangas paremmin.

Takaa lähempää.

Kiilasarafaani puuvillasamettia, koko L, hinta 210 €.

Kiilasarafaani takaa.

Lähikuva edestä. Kuviot eivät näy ihan näin selkeästi oikeasti.

Kaunis blogi

Sain Kangaspuilla kutoen -blogin Tarjalta tunnustuksen! Kiitos!

Tunnustuksen säännöt ovat:
Minun pitää kertoa itsestäni kahdeksan paljastavaa asiaa ja
jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogin pitäjälle.
Joille kerron asiata ja heidän tulee kopioida tuo kuvasymboli blogiinsa.

Koska kerroin jo täällä 8 työhön liittyvää totuutta itsestäni ja täällä viisi omituisuuttani, alkavat paljasteltavat asiat olla käsitelty, mutta katsotaanpa:

1. Olen laiska ja aikaansaamaton. Ei kovin hyvä ominaisuus yrittäjälle ja perheen äidille, eihän? Tosin työpuolella ahkeruus on suorassa suhteessa työn mielekkyteen. Kodin puolella tavarat ovat hujan hajan, enkä vain löydä itsestäni asetusta, jolla tiskit tulisi laiteltua siinä sivussa ja pöydät pyyhittyä, imuroinnista nyt puhumattakaan.

2. Olen ihan hurahtanut italian opiskeluun ja sekin vähä aika, mitä aiemmin käytin tuohon siivoiluun, menee nyt per studiare italiano.

3. Lupauduimme mieheni kanssa Sulkavan soutuihin retkisoutuun kirkkoveneellä ensi kesänä. Oli ostettava soutulaite. Nyt sitä pitäisi käyttää muuhunkin kuin esteenä keskellä olkkaria.

4. Katson sähköpostin ja Facebookin n. 10 kertaa päivässä. Enkä edes ymmärrä miksi, kun ne asiat eivät katoa sieltä, vaikka pitäytyisin kerran päivässä -linjassa. Joka päivä ajattelen, että nyt ruualla tai kahvitauolla katselen ikkunasta tai selailen lehteä - ja löydän itseni koneelta.

5. Olen onnellinen. Tuntuu, että välttämättä ei saisi olla. Pitäisi olla jotain valitettavaa ja kitistävää, ettei ole ylpeä. Mutta miulla on kaikki hyvin. Olen suht terve, miulla on mies, joka on miulle hyvä ja ankkuroi miut maahan. Miulla on kaksi ihanaa, keskenään melkoisen erilaista lasta, jotka tarjoilevat kyllä kasvatuksellisia haasteitakin, mutta pääasiassa hämmästyttävät positiivisesti. Ja saan tehdä työtä, jota rakastan. Näillä pohjilla pienet vastoinkäymiset eivät pysty horjuttamaan perusonnellisuuttani.

6. Mitä epävarmempi olen jossain tilanteessa, sen kovaäänisempi ja asiattomampi olen. Tämä on ominaisuus, jota tietoisesti yritän karsia, mutta se on vaikeaa. Olen toki kovaääninen ja asiaton ihan mennen tullen silloinkin, kun en jännitä, mutta hermostuessa se menee tyystin överiksi.

7. Minulla on huono muisti. Muistan todella huonosti ihan parin vuoden takaisiakin asioita, puhumattakaan lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuneista. En myöskään uskalla luottaa muistikuviini, sillä vilkas mielikuvitukseni ja muiden ihmisten kertomat asiat tuntuvat vaikuttavan niihin aika lailla. Jos katson kuvaa ihan vieraasta ihmisestä, en tunnista häntä. Jos sitten myöhemmin se kuva näytetään uudelleen, miusta alkaa tuntua, että se ihminen on tuttu jostain muualtakin. En tiedä, onko päässäni viive ja aivot raksuttavat sen tuttuuden vasta sitten vai tekeekö muistini miulle jekkuja. Epäilen jälkimmäistä.

8. Tupakoin unissani. Lopetin tupakanpolton 12 vuotta sitten, kun aloin odottaa esikoistamme. Olin polttanut n. 12 vuotta. Vieroitusoireet yhdistettynä raskauspahoinvointiin, paniikkiin muutoksesta ja siihen kaupan päälle vielä yrityksen perustaminen, olivat ihan hirvittävät. Totesin, etten voi aloittaa uudelleen ainakaan niin kauan, kun on aikomus tehdä lisää lapsia, koska en pysty lopettamaan toista kertaa. Ensimmäiset viitisen vuotta näin unta, että repsahdin ja olin unessa aivan epätoivoinen, että tässä se nyt sitten oli, en pysty enää lopettamaan. Sitten oli aika pitkään hiljaisempaa, mutta nyt pari viikkoa sitten tajusin, että olen jo pitkään polttanut unissani. Se polttaminen ei koskaan ole pääasia siinä unessa, vaan kuten se elämässäkin oli, asia, joka vain siinä sivussa tapahtuu. Unessa olen ajatellut polttaa vain yhden päivässä, mutta aina totean, että taisi mennä toppa tänäänkin. Hereillä miun ei tee mieli tupakkaa, vaikka leikittelenkin ajatuksella, että miltä se maistuisi.

Tämä tunnustus pitää ohjeen mukaan jakaa 8 blogin pitäjälle. Koska luen säännöllisesti vain kymmenkuntaa blogia, nämä tunnustukset menevät aina samoille. Teen nyt niin, että luettelen tässä kahdeksan kaunista blogia ja niiden kirjoittajat ja kaikki muutkin saavat nappaista haasteen mukaan, jos haluavat.

1. Oikeus olla rajaolento on satumainen, eteerisen kaunis blogi

2. Kosketan eilistä, jossa aika on pysähtynyt pelkästään positiivisessa mielessä.

3. Maalattu hymyyn ei ehkä ensivilkaisulla ole sanan perinteisessä mielessä kaunis. Sitä ei voi lokeroida, se on raaka ja täynnä tunteita, täynnä potentiaalia ja näkemystä. Joskus siitä täytyy kaapia vähän nuoruutta päältä, että kauneuden löytää.

4. Virkkukoukusen väripilkkuja, joka tekee kauniin ja iloisen päivästä kuin päivästä.

5. Ässän käkenä -blogin kauneus on sanoissa, joilla Ässä kikkailee, heruttelee ja maalailee hervottomia tarinoita.

6. Susannan työhuoneen blogi kuuluu ehdottomasti eturiviin kauniisiin blogeihin, sillä Susanna taikoo kauniin kuvan vaikka ikkunan raosta tai vesijohdoista! Jos jonkun ominaisuuden vielä itselleni haluaisin, se olisi juuri tuo taito nähdä ja rajata.

7. FolkCostume&Embroidery - kun on näin syvällä tässä kansanperinnesuossa, niin ei tarvinne suuremmin selitellä, miksi tämä blogi on listassa. Kielimuurin vuoksi en kutsu kirjoittajaa vastaamaan tähän.

8. Nouseva Myrsky edustaa viileämpää kauneutta ja on raikas vastapaino värejä pursuileville suosikeilleni.

Jotain valmista, jotain kesken ja jotain ihan alussa.

Olette nähneet tätä jo monta kertaa, mutta koska tämä on ollut osa minua taas puoli vuotta ja nyt eroan siitä, haluan vielä fiilistellä ja hyvästellä. Kuolemajärven rekkopaita, per favore.

Kun paita on valmis, siitä täytyy pestä pois teon aikana sormista tarttunut lika. Värillisillä langoilla kirjotuissa vaatteissa tämä vaihe jännittää aina, vaikka miulla onkin konstit värien leviämisen ehkäisemiseen. Hyvin kävi, tälläkin kertaa.

Rekko haluaa vetäytyä kasaan pesussa. Laitoin paidan silityslaudalle kuivumaan ja pingotin rekon oikeaan kokoonsa neuloilla. Silitin vielä vähän kostean paidan kuivaksi asti muuten, mutta paksu rekon ja kauluksen kohta jäivät vielä kosteiksi. Silitysjälki täytyy tarkistaa niiden tienoilta vielä, kun ovat kuivuneet kunnolla, sillä pellava haluaa vetäytyä ryppyyn, kunnes on ihan kuiva.

Ylläolevat kuvat kertovat vähän siitä, mitä mie tekijänä näen tässä paidassa. Tältä etäisyydeltä mie sitä tarkastelen ja löydän sen kauneuden.

Kun astun vähän kauemmas...

...kadotan sen.

Tuo paita on Kuolemajärven B-pukuun, tarkoittaa siis sitä, että se on mallipuvun paita, joka on tilaajayhteisön omaisuutta. A-puku on ensimmäinen mallipuku, joka on jemmassa (ja joskus näytteillä) Jyväskylässä Suomen kansallispukukeskuksessa.

Myös Jääsken pukutarkistus on meneillään ja sain kunnian olla siinäkin mukana, ompelijan ominaisuudessa. Viime viikon maanantaina kävimme taas tapaamassa esikuvia Orimattilassa Kansallismuseon keskusvarastolla. Ompelijan lisäksi projektissa on mukana kutoja, pitsinnyplääjä, neuloja, koruntekijä, kaavojen ja ohjeiden tekijä, asiantuntija ja vielä "yleishenkilö". Testailimme esikuvien mukaan tehtyjä protoja ja vertailimme tehtyjä kangas-, kirjonta-, nypläys- ja neulekokeiluja. Osa menee helpommin kuin odotimme ja sitten taas muutama yllättävä asia tuottaa ongelmia. Ihan normimeininki siis.

Miulla on nyt meneillään yksi inhottava kudontahomma ja kun olen saanut sen tehtyä, palkitsen itseni tuolla Jääsken mallipuvun pääntiekaitaleen kirjonnalla! Se on pikkuruista piiperrystä ohuella pellavalangalla hyvin tiiviille kankaalle - siis just miun lempparipuuhaa! Saatte odottaa jännityksessä, sillä kuvia en voi julkaista, ennenkuin puku aikanaan julkaistaan. Toivotaan, ettei siihen mene kauaa. Protoja sovitellessa kyllä heräsi rakkaus tähän pukuun, jota en aiemmin ole kokenut mitenkään erityisen kauniiksi. Jännää ja ihanaa!

Tänään on kurssipäivä, huomenna yksi kokonainen työpäivä ja perjantaiaamuna ajelen Jyväskylään tänne ja sen jälkeen klo 18-20 on tutkija Leena Jääskeläisen luento sarafaanien paidoista Jyväskylän ortodoksisessa juhlasalissa. Pitkä päivä siis, mutta odotan sen olevan myös antoisa! Jyväskylästä sitten yöksi äidin ja iskän hoteisiin ja lauantaina Kirkkonummelle kummipojan 18-vuotisjuhliin (Tsiisös, että kuulostaa siltä, että mie olen vanha... Semminkin kun vanhin kummipoika on jo 23 v...) ja illalla ystävien kanssa peli-iltaa viettämään. Sunnuntaina käyn moikkaamassa omaa kummi-setääni ja haen Kansallisarkistosta saamani kolme vitriiniä. Siinäpä seikkailua yhdelle viikonlopulle.

Huomaako jostain, että välttelen sitä ikävää kudontahommaa? Sehän onkin ruokatunnin paikka, ehkä syön ensin...

Tänään...

.

..Kuolemajärven paidan kaulusta,

paperikassien painantaa,

postituslaatikoiden painantaa,

ohjeiden tulostelua ja kaava-arkkien haku Kopiopalvelusta,

lisää kirjontaa

ja viideltä FolkJam!

Huomenna

pakkaamista,

taivallus miehen kanssa kahden halki Suomen,

illalla Folklandialle,

lauantaina ulos laivasta,

sisään uudelleen

ja kaveriporukan pikkujouluristeily!

Tykkään!

Kahdeksan työhön liittyvää totuutta minusta itsestäni

Kävin poimimassa Susannan Työhuoneelta pöydälle tiskirättien sekaan nostetun haasteen:

Kahdeksan työhön liittyvää totuutta minusta itsestäni.



1. "Työ" on imatraksi sama kuin te. Siis että "ootteks työ tulossa tänään?" tai "Mitäs työ täällä notkutte?". Tämä ei ole totuus minusta vaan paikallisesta murteesta.

2. Lapsena halusin isona kampaajaksi, lastenhoitajaksi ja sitten n. 12-vuotiaasta eteenpäin leirintäalueyrittäjäksi. Tähän tuli kipinä siitä, kun olimme parin viikon autolomalla Ruotsissa ja Norjassa ja kolusimme leirintäalueita. Poimin hyvät ja huonot asiat ja tein päässäni suunnitelman siitä, millainen olisi täydellinen leirintäalue. Sen ikäisenä luonnollisestikaan suunnitelmani ei ottanut huomioon sitä, kannattaisiko sellaisen pyörittäminen. Olen tajunnut jälkeenpäin, että en ole koskaan kuvitellut olevani töissä jollain toisella, vaan ehdottomasti yrittäjänä. Vanhempani ovat lähes koko minun ikäni olleet yrittäjiä, enkä ilmeisesti oikein ymmärrä muusta.

3. Ensimmäiset palkalliset työpaikkani olivat nukketeatterikerhon ohjaaja ja seurakunnan pyhäkoulun ohjaaja. Kumpikin ilman minkäänlaista koulutusta tai kokemusta. Lapset ovat toivottavasti selvinneet tästä ilman traumoja. Kouluttauduin kansantanssinopettajaksi ja sekä sitä ennen, että sen jälkeen ohjasin lapsiryhmiä, mutta siitä en saanut palkkaa. Näistä hommista käteen jäi se, että vaikka pidän lapsista, niin mihinkään lastenhoitoalalle tai lasten opettajaksi miusta ei ole.

4. Lukion jälkeen pääsin kesätöihin kauppaan surkeahkolla palkalla, n. 4 tuntia päivässä - ne kitutunnit illalla pääasiassa - myymään veikkauksia ja välillä myös kassalle. En ollut siellä hyvä työntekijä, mutten juurikaan saanut siihen edes mahdollisuutta. Pelkäsin pomoa, enkä ymmärtänyt häntä. Olin kaupassa töissä kai jotain vajaa vuoden. Ja opin, että asiakaspalvelu naamakkain tai ajan kuluttaminen tyhjänpanttina ei ole miun juttu.

5. Sattumalta ajauduin muuan pienelle matkustajalaivalle tuuraamaan pariksi päiväksi. Pari päivää venyi koko kesäksi. Sitten homma tyssäsi merimieslääkärintodistukseen, kun huonon näköni vuoksi olisin tarvinnut erikoisluvan. En hommannut sellaista, koska en tosiaankaan aikonut siinä työpaikassa kauaa vanheta. Pienellä laivalla hyttärin toimenkuvaan kuului koko laivan siivouksen lisäksi myynti myymälässä. Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt ripulipaskojen, veren ja oksennusten siivous, ravintolan tuolien ja pöytien jalkojen kiillotus sekä se röökinsavun, viinan, hien ja kaikenlaisen ihmisestä ulos tulevan kyllästämä katku, joka oli syöpynyt laivan kokolattiamattoihin. Epäsäännölliset työajat ja samojen naamojen tuijottaminen päivästä - ja yöstä - toiseen ja totaalinen oman tilan puuttuminen eivät sovi minulle. Kun en saanut enää seilailla, laiva teki silloin suosittuja 11 tunnin "hulabalooreissuja" pyörähtäen naapurin merialueella. Siten matkustajat saivat tuoda viinat. Laivan ovesta ei trukilla mahtunut sisään, joten aamulla kannoimme kaljat ja viinat ovesta sisään ja illalla matkustajat kantoivat ne ulos. Minä siivosin laivaa yöt, kun se oli satamassa ja päivät hoidin siskoni lapsia. Halusin kotiin ja kun purjehduskausi päättyi, sanoin kiitos ja näkemiin.

6. En edelleenkään ollut keksinyt, mitä haluan tehdä isona. Olin vakaasti sitä mieltä, että käsityöläiseksi en ala, enkä ainakaan mitään kansallispukuja nyhertämään. Pääsin suhteilla lujitemuoviyritykseen. Työporukka oli enimmäkseen mukava, vaikka siinä oman puolison ja etenkin appivanhempien kanssa tuli nähtyä vähän liiankin paljon. En kokenut olevani (siinäkään) hommassa hyvä, enkä varmaan sielläkään ollut turhan hyvä työntekijä. En kertakaikkiaan pysty ammentamaan loputtomasti motivaatiota hommaan, jota en oikeastaan halua tehdä. Tai ehkä nyt voisinkin, silloin olin nuorempi ja typerämpi.

7. Olin tehnyt 2 vuotta töitä, joita en ainakaan halunnut tehdä. Tiesin, että haluan yrittäjäksi. En siedä sitä, että joku muu määrää, miten minun pitäisi tehdä työni, saati vahtii, pidänkö taukoa vai en. Vaikka miten pyristelin, löysin itseni aina sen äärestä, että käsityöläisyys on miun juttu. Hain ja pääsin Lappeenrannan käsi- ja taideteolliseen ja siellä viettämäni 4 vuotta kuuluvat ehdottomasti elämäni antoisimpiin. Muistelen lämmöllä opettajiani ja sitä oppimishimon määrää, jonka vallassa tuon 4 vuotta olin. Kävin ensin vaatetuspuolen ja sitten tekstiilipuolen, olen molempien alojen artesaani. Lukiopohjalla ja ahkeralla opiskelulla selvisin molemmista yhteensä tuossa 4 vuodessa. Kun valmistuin, perustin toiminimeni. Tarkoitukseni oli kutoa sisustustekstiilejä ja ommella mittatilausvaatetusta. Minulta tilattiin kansallispukukankaita. Ajattelin, että siinä oman malliston kehittelyn lomassa voin vaikka kutoa niitä, ennenkuin saan lyötyä läpi. Hah. Pian huomasin kutovani ja ompelevani pelkkiä kansallispukuja, enkä enää halua mitään muuta tehdäkään.

8. Pidän todella paljon siitä, että saan tehdä töitä ihan yksin. Minulla on vahva motivaatio tehdä se hyvin. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Vastapainoksi on kuitenkin ihan hyvä olla vähän jotain ihmiskontaktejakin välillä. Olen opettanut Imatran työväenopistossa kansallispukujen ompelua jo useita vuosia. Ryhmästä on muotoutunut hieno oppimisympäristö ja mukava porukka. Työväenopistossa en myöskään koe, että tekemisiäni vahdittaisiin - kunhan asiakkaat ovat enimmäkseen tyytyväisiä. Viime aikoina olen jopa kokenut sen hyvinkin tukevaksi työpaikaksi. Muutama tunti viikossa riittää silti miulle oikein mainiosti. Vuosi sitten kävin FolkJam-ohjaajakoulutuksen ja nyt opetan myös FolkJamia.  Sen lisäksi, että se pakottaa miut 2 kertaa viikossa (+tuntien suunnittelu ja harjoittelu) liikkumaan, myös liikuntaryhmän ohjaaminen on hieno kokemus! Se on täysin erilaista kuin kädentaitojen opettaminen, kun koko ryhmä tekee samaan aikaan samaa asiaa ja onnistumisen kokemukset tulevat paljon nopeammin! Sitäpaitsi FolkJam on hykerryttävän hauskaa ja tehokasta!

Haastan työtotuuksiaan paljastelemaan seuraavat blogit -
toki muutkin ovat vapaat nappaamaan tämän mukaan:

Langat kaakkoon

Leenan käsityöt

Ellisofia

Ässän käkenä

Titityy

Inspiraato on mottomme

TYÖN ILOA!

Ryönää

Sitku. Sitku saan tämän työn valmiiksi - se venyy kuin purkka, tarraa, eikä päästä irti. Ja sitten on seuraava. Sitkuryönä - tekemättömät hommat, siivoamattomat sotkut, liikkumattomat liikunnat, tarkkailemattomat syömiset, huomioimattomat ystävyyssuhteet, laiminlyödyt perheajat, omat vaatimukset, toisten vaatimukset - muuttuvat lietteeksi, joka valuu pitkin lattiaa, hivuttautuu, kiipeää pitkin jalkojani, pyrkii liimaamaan minut paikoilleni ja lopulta tukahduttamaan alleen.

Sitten tulee hetki, kun löydän voimaa voittaa ryönän, kiivetä lietteen päälle ja ottaa oman elämäni omiin käsiini. Minulla se vaatii yleensä jotain konkreettista järjestämistä, joka tuo mukanaan muutkin elämän osa-alueet. Ja kun pääsen taas itseni pomoksi, ne työtkin yleensä hoituvat. Yhtenä vuonna laihdutin. Joskus siivoan perusteellisesti tai teen normaalia huolellisempia aikatauluja. Nyt huomiotani kiljui paja, jonka järjestyksen olen suunnitellut silloin, kun tavaraa oli ehkä puolet nykyisestä ja tietokonekin pöytämallia. Vihdoin nyt joululomalla, kun lapset ovat mummilassa, mieskin apukäsinä ja inventaarikin tehtävänä, käärin hihat ja ryhdyin puuhaan.

Ostimme edullisesti erään muuttaneen tarvikeyrityksen peltihyllyjä ja niiden ansiosta myllerrys onnistui ilman suurempia hankintoja. Suunnittelin järjestyksen uudelleen ja kuinkas ollakaan, se vaati lähes kaikkien hyllyjen ja kaappien siirtämisen. Paja on n. 100 m2 ja kaappien raahaaminen kauimmaiselta seinältä kauimmaiselle ei olisi tosiaankaan onnistunut ilman mieheni apua. Ja koska kaikki myllerrettiin, myös pistorasiat olivat aivan väärässä paikassa, niinpä mieheni pääsi vielä sähkötöihinkin...

Neljä 12-16 -tuntista työpäivää myöhemmin pajalla näyttää tältä:

Ja vaikka näyttää edelleen sotkuiselta, niin voiton puolella ollaan, vahvasti, ja inventaarikin on tehty. Jonain iltana, puolen yön maissa, olin purskahtaa itkuun, kun tuntui, että siivoan ja siivoan, mutta loppua ei vain tule. Aamulla menin katsomaan pajaa ja näin sen ihan erilaisena kuin edellisenä iltana ja ihmettelin epätoivoani.

Kuvissa työpöytäni killuu tuolla kangaspuiden päällä. Normaalisti se on tuossa snookerpöydän päällä ja nostetaan kangaspuiden päälle pelien ajaksi - nyt joulun aikaan pelailtiin, siksi pöytä ei ole paikoillaan.

Kangaskaapit on vielä siivoamatta, uuteen konttorinurkkaan on vain kannettu kaikki sinne kuuluva, konttoripöydän laatikot on vielä siivottava ja tavarat järjestettävä. Sen aika tulee kyllä, pian.

Siivouksen aikana myös kaaos sisälläni järjestäytyi. Kuten pajallakin, prosessi on vielä vähän kesken, mutta alan taas näkemään tekemättömät työt jonona sen sijaan, että ne kasautuisivat vuoreksi.

Eilen kirosin verottajaa ja nettisivujen ohjelmaa. Jouduin nimittäin vaihtamaan kaikkiin verkkokaupan 277 tuotteeseen alv:n yksitellen. Jokainen vaihto vaatii 5 klikkausta ja sivun vieritystä. Mutta tehtyä tuli sekin. Lisäilin Puotiin brokadeja, nauhoja, verkoja ja silkkejä! Harkitsin, nostaisinko hintoja alv:n korotuksen vuoksi. En nostanut, olkaa hyvät :)

Tänään lapset kotiutuvat mummilasta ja maanantaina heidän lomansa loppuu ja arki pyörähtää toden teolla käyntiin muutamaksi päiväksi. Myös työväenopiston kurssit alkavat ensi viikolla. Kaipaan jo FolkJamia! Sitten perjantaina lähden Folklandialle ja pyörähtelen vielä kavereiden kanssa risteilyllä seuraavankin kierroksen. Kaipaan jo valmiiksi häiriöttömiä työpäiviä - siistillä pajallani.