sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Langanpäitä


Yksityiskohta Heinjoen kansallispuvun esiliinasta.Tämä on mallipuvun esiliina ja sen on tehnyt miun äiti.

Halusin tuon edellisen blogitekstini pois tästä kiusaamasta. Mitään oikeasti valmista sanottavaa ei ole, mutta on monta alkua.

Yllä oleva kuva on Kärpäset ja linnunsilmät -näyttelystä, joka esitteli kirjontaan kansallispuvuissa ja oli esillä Suomen Kansallispukukeskuksessa 3.2.2013 saakka. Näyttely oli aika pieni, se oli Kujalla. Monet pienen pienet kirjonnat eivät mielestäni päässeet oikein oikeuksiinsa, kun niitä ei päässyt katsomaan riittävän läheltä. Mutta hieno näyttely joka tapauksessa ja vastasi vähän siihen huutoon, jota on kuulunut: "miksi meidän hienoja kirjontojamme ei näy läheltä missään, kun Virossa on kaikki paremmin". En tiedä, kuinka suosittu tuo näyttely oli, mutta luulen, että ohi meni. Minua hiukan ärsyttää kitinä, joka noin kärjistettynä on: Miksi kukaan ei tarjoile miulle valmiina jotain uniikkia, hienoa kansanperinteestä ammentavaa sovellettua käsityötä? Ei siellä Virossakaan ole tarjoiltu. Siellä on aktiivisia ihmisiä, jotka tuossa kohtaa toteavat olevansa se Joku, etsivät materiaalia ja toteuttavat. Se on toki totta, että Virossa ilmeisesti mm. kirjojen tekeminen on helpompaa ja edullisempaa ja myös museoiden kokoelmat saattavat olla helpommin tavoitettavissa. Seuraavan kerran kun mietit, miksei joku tee jotain, mieti voisitko sinä olla Joku.

No nyt meni kyllä vähän sivuraiteelle. Sitä olin sanomassa tuosta näyttelystä, että koin hauskan oivalluksen siellä. Vaikka tiedän, että äitini on tehnyt huomattavan osan kansallispukujen mallipuvuista ja on ollut ehdoton huippu karjalaisten kirjontojen osaajana, niin miut yllätti vitriinin sisällössä se, miten paljon siellä oli äidin tekemiä vaatteita. Lisäksi siellä oli miun tekemä Kuolemajärven rekkopaita ja nästyyki. Hauska hetki oli se, kun mietimme äidin kanssa, että kumpi sen nästyykin on tehnyt, kun Kivennavassa on ihan samanlainen ja äiti teki aikanaan sen. Näyttelyssä oli miun tekemä.

Viime viikolla jahtasin 75-numeroista pirtaa, että pääsen kutomaan edellisen kirjoituksen tilaukseen liittyvää oranssia vaippahamekangasta. Sain pirran lainaksi ja vähän mustalla mielialalla aloin kutoa. Helpotus oli valtava, kun totesin, ettei tuon kutomisessa ole mitään ongelmaa! Ehkä mie en sitten ole ihan niin surkea kutoja. Hartiavaippakankaat jäävät vaivaamaan, mutta toistaiseksi olen päättänyt syyttää ensisijaisesti loimilankaa suhteessa tiheyteen ja vasta seuraavaksi osaamuuttani (onko tuo sana?). Ensi viikolla kudon kankaan valmiiksi ja seuraavan lomailen perheen kanssa. Sormet syyhyävät jo päästä Jääsken piiperryskirjontojen pariin.

Heinjoen viittaa ja rekkopaitaa, äidin neulasta.

2 kommenttia:

Kommentti! Ihanaa!