Aina ei osu...

Olen saanut tehdä viime vuosina paljon sellaisia töitä, joissa olen hyvä. Pienenpientä piiperrystä, joka vaatii aikaa, hyviä silmiä ja kärsivällisyyttä, lisäksi vähän sellaista langalla maalaamisen kykyä. Tai ehkä ei voi puhua maalaamisesta, kun miehän vain kopioin jonkun muun 200 vuotta sitten luomaa tekstiilitaidetta. Sen toistaminen ei aina ole helppo asia ja jostain syystä miulle on suotu lahja pystyä siihen.

Onnistumisen kokemukset ovat kasvattaneet itsevarmuuttani. Olen saanut kuulla kiitoksia työstäni ja vaikka pohjimmiltani olen sitä mieltä, ettei vaikkapa rekon kirjonta mitään rakettitiedettä ole, niin ylistävät kommentit ovat ehkä peittäneet ylpeyden harsolla nöyryyttäni. Ja kun kuuseen kurkottaa, niin katajan juurelle turvalleen tuuskahtaa.

Olen tehnyt tietoisen valinnan, että pysyttelen kansallispuvuissa ja myöhemmin myös sarafaaneissa, sillä en koe olevani vahvalla alustalla muinaispukujen maailmassa. Kaikki kunnia muinaispuvuille, mutta koen niiden nojaavan niin hatarasti johonkin todistettavaan, että en ymmärrä miten niiltä pohjilta voidaan tehdä niin tarkat ja täsmällisesti noudatettavat ohjeet. Mutta se ei siis ole ongelma, sillä en juurikaan puutu muinaispukuihin. Paitsi että eräälle hyvälle asiakkaalle olen sitten välillä luvannut jotain noihinkin liittyvää. Puolitoista vuotta sitten kesällä tein päätöslautanauhat ja hapsut hartiavaipan päihin ja alusmekkokangasta olen kutonut joskus aikojen alussa. Nyt lupauduin kutomaan tuota hartiavaippakangasta, joka siis näkyy tuon puolitoista vuotta sitten kirjoitellun blogitekstin kuvissa, ja vaippahamekangasta.

Ei ihan mennyt putkeen. Valmista tuli 2-5 cm tunnissa ja keskimäärin joka lyönnillä katkesi lanka. Tekee muuten lähemmäs tuhat katkennutta lankaa. Arvatkaa pujottelinko niitä... Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa siinä vaiheessa, kun ne kaikki jatkettujen loimilankojen solmut roikkuivat tuolla loimitukin yläpuolella. Ensimmäisen hartiavaipan verran taistelin, mutta se on ihan roskiskamaa. Ja kun olen tähän nyt pari kuukautta laittanut työtä, niin oli aika nöyrtyä ja madella asiakkaan eteen pahoittelemaan ja toteamaan, että en pysty. Tiedän tämän asiakkaan olevan reilu ja mukava, silti pelkäsin, itkin ja vatvoin juttua viikon, ennenkuin laitoin sähköpostia. Kun kirjoitin asian siihen viestiin ja painoin lähetä-nappia, tajusin hirviön kutistuneen jo melkoisesti ja älyttömän pelon tilalle alkoi hiipiä realismi: näin vain joskus käy ja sille ei nyt voi mitään. Olen yrittänyt ihan kaikkeni ja nyt on vain todettava, että tähän en pysty. Kenenkään elämä tai terveys ei ole tästä kiinni, miunkaan ei tarvitse tästä vatsahaavaa saada. Asiakas vastasi ja asia järjestyy.

Nyt rakennan sitä vaippahamekangasta. Sen pitäisi sujua paremmin, sillä lanka on ihan erilaista ja siihen suhteutettuna tiheys on kohtuullinen, vaikka haastava on varmasti tuokin. Ainakin väri ilahduttaa minua :)

Pohdin kovasti, kirjoitanko tästä vai en. Olen tämän takia vielä aika herkillä, eikä tietysti ole oikein hyvää mainosta, että olen luvannut tehdä jotain, mihin en sitten pystykään. Kirjoitin kuitenkin, kahdesta syystä. Ensiksikin, tämä on ehkä tällainen puhdistautuminen miulle, tunnustan huonouteni ja voin sen kautta antaa itselleni anteeksi epäonnistumisen. Toiseksi ajattelen, että jos siellä lukijapäässä on joku, joka tuskailee jonkun vastaavan homman kanssa ja ajattelee olevansa ainoa, niin ei ole. Ammattilaisetkaan eivät aina osaa. Ja varsinkin, jos siellä on joku, joka ajattelee, että alkaisi tehdä kansallispukuhommia työkseen, niin olkoon tämä opiksi: sitä vaan täytyy harjoitella, harjoitella ja kokeilla löytääkseen sen, missä on hyvä ja mikä kannattaa jättää muille. Muutamaan vastoinkäymiseen ei saa kompastua. Ja niitä uusia yllätyksiä tulee aina, jos ei muuta, niin langat muuttuvat niin, että entiset työtavat eivät enää onnistu.

Nyt siis teen tuon vaippahamekankaan (ja rukoilen, että se onnistuu) ja sitten pääsen taas omalle mukavuusalueelleni eli piiperrysten pariin. Ensimmäiseksi lohdutan itseäni Jääsken mallipuvun paidan pääntien kirjonnalla <3

Ja jotta tämän kurjuuden päätteeksi jäisi silmiin jotain kaunista, niin muutama kuva ompelijan ahkeroimista sarafaaneista. Kuvat ovat huonoja, vaatteet ihania. Molemmat ovat myynnissä, mutta eivät vielä Puodissa, koska kuvittelen ehtiväni ottaa vielä parempia kuvia. Mutta laita viestiä, jos haluaisit ostaa: soja@kansallispuku.com.

Suorasarafaani, ohutta siniharmaata silkkiä. Koko M, hinta 220 €. (vyö ei kuulu hintaan)

Sama takaa.

Edestä. Tässä näkyy suorasarafaanin kangas paremmin.

Takaa lähempää.

Kiilasarafaani puuvillasamettia, koko L, hinta 210 €.

Kiilasarafaani takaa.

Lähikuva edestä. Kuviot eivät näy ihan näin selkeästi oikeasti.