perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulumarkkinat Suomenlahden molemmin puolin

Sekä miun, että mieheni, on vaikeaa jäädä lomalle. Siis vaikeaa sammuttaa työajatukset ja rentoutua, kun loma alkaa. Toimivaksi konstiksi on osoittautunut reissu heti loman alkuun. Syksy on ollut meille aika rankka ja loma- ja joulutunnelmaan pääsemiseksi päätimme karata pienelle joulumarkkinalomaselle. Varasimme hotellihuoneen Tallinnasta ja Helsingistä. Voin ihan varauksettomasti ja lämpimästi suositella Hotel Schlössleä Tallinnassa. Ah, mitä luksusta! Tosin jurolle pikkukaupunkilaiselle ja ö-luokan majoituksiin tottuneelle oli melkoisen haastavaa antautua niin perusteellisesti palveltavaksi.

Ihana huone Hotel Schlösslessä.

Tallinnan vanha kaupunki on idyllinen. Miusta on ihana kävellä pitkin kapeita katuja ja ihastella rakennuksien yksityiskohtia.  Joulumarkkinat näyttävät sadunomaisilta katsottuna siitä Raatihuoneentorin laidalta. Kuusi on niin kaunis, että se vaikuttaa epätodelliselta. Valot, äänet ja tuoksut tuovat joulun tunnelmaa. Olisi pitänyt jäädä siihen. Kojujen tarjonta on lähes pelkästään niitä samoja teollisia sukkia, pipoja ja villatakkeja, joita sieltä on joka kojusta saanut ostaa niin kauan, kuin muistan ja joilla ei juurikaan ole tekemistä käsityön kanssa. Mikä pettymys!



Lohduttauduimme hankkiutumalla seuraavana aamupäivänä Eesti Käsitöön myymälöihin ja muutamaan pieneen putiikkiin. Voi, miten mie toivoisin, että siellä Raatihuoneen joulumarkkinoilla olisi pelkästään taitavien käsityö- ja herkkuyrittäjien tuotteita samaan tapaan kuin Martinmarkkinoilla.

Vanhassa kaupungissa oli jouluseimikilpailu näyteikkunoissa. Tässä ikkunassa oli mm. kansallispukuisia nukkeja.

Olimme yhden yön Tallinnassa ja laivailimme sitten Helsinkiin. Hotellihuone oli lähes saman hintainen, mutta tuntui tusinatavaralta edellisen yön luksuksen jälkeen. Huono ei ollut tämäkään, ehdottomasti parempi kuin ne, joissa normaalisti raaskin majoittua.

Suuntasimme Tuomaan markkinoille. Pelkäsin vähän, että siellä on samaa halpatuontimarkkinaryönää, mitä tuntuu olevan jokaisilla markkinoilla ja mm. Helsingin Kauppatorilla. Olin ihastuttavan väärässä. Tunnelma oli lähes yhtä jouluisen herttainen kuin Tallinnassakin, mutta ne kojut! Ihan oikeasti käsityöyrittäjien tuotteita, useimmiten yrittäjän itsensä myymänä. Alue oli kivan selkeä, ulkokehällä sai ihastella tuotteita, sisälle muodostuivat anniskelualueet, joissa voi kiireettömästi istuskella suojaisassa katoksessa taljalla viltin alla, siemailla glögiä ja herkutella paahdetuilla kastanjoilla. Ruokaakin oli tarjolla montaa sorttia, meillä vaan oli kuvut täynnä. Hyvä Tuomaan markkinat! Juuri näin! Juuri tätä mie haluan ja kuvittelen monen muunkin haluavan. Monipuolinen, laadukas tarjonta ja ihana tunnelma houkuttelevat ostamaan ja ne myyjät, jotka seisovat niissä vetoisissa kopeissa kolme viikkoa, 9 tuntia päivässä, ansaitsevat kyllä lämpimän halauksen ja suurensuuren myynnin.



Pistäydyimme vielä parissa joulu pop up -kaupassa: Tre Christmas Marketissa ja XMAS GARAGEssa. Tällaisesta mie tykkään. Jotain muuta, kuin mitä joka markeista saa ja pienetkin tekijät saavat mahdollisuuden päästä esille pelipaikoille. Mahtavaa!


Stockmannin jouluikkuna piti tietysti käydä tsekkaamassa myös. Upea!

Seuraavana aamupäivänä suuntasimme Vanhan joulutorille. Sieltä löytyi monta Suomen käsityöyrittäjistä tuttua myyjää ja oli tosi mukava käydä moikkaamassa ja vaihtamassa muutama sana. Päivin Öin -yrityksen Päivi sanoi miulle niin nättejä asioita, että hyrisin lämpimänä vielä illallakin. Myös Vanhalla toimii hienosti se, että esillä on pääasiassa oikeasti laatua. Huippumeininki!

Haaveilen vielä lähivuosina pääseväni johonkin Keski-Euroopan joulumarkkinoille. Jännä nähdä, muistuttavatko ne enemmän kokemusta Tallinnasta vai Helsingistä. Jos kotoinen pääkaupunki jatkaa tällä tiellä, aion kyllä vastedes käydä hakemassa joulun startin sieltä. Ei siis kannata lähteä merta edemmäs joulumarkkinoille.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Himmelin harmoniaa

Sain Maahengeltä luettavaksi Eija Kosken Himmelin harmonia -kirjan. Koski on aiemmin kirjoittanut Himmeli-kirjan, jota en ole lukenut.


Kuva: Katja Lösönen


Kuten kaikissa Maahengen kirjoissa, joihin olen tutustunut, kuvat ovat hienoja ja ihastuttavan suuressa osassa. Tässä kirjassa ne eivät salpaa miulta henkeä samalla tavalla kuin Lankapaitoja-kirjan kuvat, eivätkä aiheuta samanlaista riemua kuin Kansallispuku-kirjan kuvat, mutta ovat kauniita ja rauhoittavia, kirjan sanomaa tukevia.

Kirja käsittelee, kuten nimi kertoo, himmelin harmoniaa ja merkityksiä hyvinkin syvällisesti. Koski kertoo himmelin pyhyydestä ja kauneudesta monelta kannalta. En oikein pystynyt samaistumaan tähän, vaikka luulen ymmärtäneeni, mitä kirjoittaja haluaa sanoa. Kunnes pääsin lukuun "Himmelin tekeminen kestää vuoden". Luin sivun kolmeen kertaan. Se voisi olla miun päästä, jos "himmeli"-sanan tilalle vaihtaisi "kansallispuku". Luvussa puhutaan siitä, miten tylsää on, että himmelin tekijältä kysytään, miten kauan himmelin tekoon menee. Sama kysymys, jota mie inhoan kansallispuvun kohdalla. Varmaan aika moni miun kurssilainen on kuullut tämän saman, vähän eri asussa, miun suusta: "Perille pääsyn kanssa yhtä tärkeää on matkanteko. Matkan kestolla ei ole merkitystä, vaan läsnäololla ja matkan teolla itsellään - niillä oivalluksilla ja kokemuksilla, joita ihminen saa matkansa varrella.". Ja niin koko kirja - ja himmeli - avautuivat miulle tämän yhteisen ajatuksen kautta ihan uudelleen. Mie teen kaksiulotteista, himmelisti kolmiulotteista. Muuten kyse on samasta asiasta: oikeiden välineiden avulla, oikeista raaka-aineista, ajatuksella ja rakkaudella syntyy jotain paljon suurempaa, kuin ensivilkaisulla voi nähdä. Niinkuin kansallispuku, myös himmeli on eri vaiheissaan paljon enemmän kuin se fyysinen tuote.

Meillä on olkkarissa himmeli, jonka on tehnyt ystäväni mummo. Se roikkuu paikallaan ympäri vuoden. Malli on aika perinteinen ja mitä enemmän olen himmeleitä nähnyt, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, että juuri perinteiset mallit ovat tiivistynyt himmelin kehityksen huippu, eikä mikään muunnelma pärjää sille kauneudessa. Siis miun mielestä. Toisaalta, en tosiaan ole mikään himmeliasiantuntija. Olen joskus pari pienehköä himmeliä tehnyt, mutta siitäkin on yli 20 vuotta aikaa. Tänään taistelin kasaan kaksi valohimmeliä terassille. On mahtavaa, että kaavaa rikotaan ja modernimpaan makuun löytyy vaihtoehtoja.

Himmelin harmonia -kirjassa on kaksi mallia, jotka saivat miut pysähtymään ja palaamaan niihin uudelleen. Toinen on Taivas ja maa, jossa himmeliketjuun on liitetty läpikuultavaa paperia. Yllätyin siitä, että tämä on niin hieno, sillä ajatuksena paperin yhdistäminen himmeliin ei jotenkin sytytä. Miulle tulee tästä jostain syystä mieleen herkät lasimaalaukset tai tiffanytyöt, vain vielä paremmassa muodossa.

Taivas ja maa. Kuva: Katja Lösönen


Toinen miut pysäyttänyt himmelimalli on Äiti maa. Koski puhuu kirjassa siitä, miten tyhjä tila on himmelissä yhtä tärkeää, kuin sen rajaava materiaali. Äiti maa -himmelissä minua puhuttelee nimenomaan se selkeä, taianomainen tyhjä tila, joka kerrosten väliin jää. En tiedä himmelien historiasta niin paljoa, että osaisin sanoa, onko tämäntyyppisiä himmeleitä perinteisesti tehty, mutta tämä totisesti haastaa sen ajatukseni, että perinteiseksi mieltämäni malli olisi himmelin huipentuma. Ajatukseni oli siis vain suppean näkökulmani aikaansaama, ihan sama asia, mikä minua kansallispuvuista puhuttaessa harmittaa.

Eija Koski ja Äiti Maa -himmeli.
Kuva: Katja Lösönen


Kirjassa on työohjeet  oktaedrin perusohjeeseen ja 18 himmelimalliin. Tekisi mieli pikkuisen kokeilla, mutten tee sitä nyt. Miulle tuli tämän kirjan myötä tunne, että jos joskus sukellan himmelimaailmaan ihan tekemisen kautta, niin sille täytyy antaa sen ansaitsema aika. Nyt on liian hektistä, mutta vielä sekin aika tulee. En siis osaa arvioida työohjeiden helppoutta tai selkeyttä. Voisin kuvitella, että aloittelijan olisi hyvä aloittaa siitä ensimmäisestä, Himmeli-kirjasta. Tämän lukukokemuksen perusteella mie ainakin aion hankkia sen.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Joulun ja vuodenvaihteen tärkeitä juttuja



Joulun ja vuodenvaihteen tärkeitä asioita koskien kansallispuku.com-sivun Puotia ja Kansallispukuraidat-verkkokauppaa:

13.12. klo 12 mennessä maksetut tilaukset 
postitetaan 14.12.

15.12. klo 12 mennessä maksetut tilaukset 
postitetaan 15.12.

Huom! Maksun tulee näkyä tililläni ilmoitettuna aikana. Jos maksat Puodin ostokset muusta pankista kuin Nordeasta, varmista toimitus lähettämällä kuitti maksusta sähköpostilla: soja@kansallispuku.com. Kansallispukuraidat-verkkokaupan ostoksista ei tarvitse.




Lomailen 16.12.—1.1.

Lämmin kiitos tästä mahtavasta vuodesta!
Rauhallista joulua ja 
kaikkea hyvää vuodelle 2018!

torstai 7. joulukuuta 2017

Hengästyttävää menoa

Vau, mikä itsenäisyyspäivä!

Kuva: Pia Rantanen

Tiistaina sain kunnian olla mukana takomassa sadatta lenkkiä itsenäisyyden ketjuun. Lue täältä, mistä on kyse.


Miulla on Sysmän ja Luhangan kansallispuku. Leea-Marilla on kiilasarafaani ja miehelläni on tumman puvun kanssa Kansallispukuraidat-puuvillasatiinista ommeltu solmio, jonka on ommellut Taitoisan Raija ja se kuuluu hänen RaiTai-mallistoonsa.
Kuva: Tiia-Maija Hartikainen


Ja itsenäisyyspäivänä olimme mukana Imatran itsenäisyyspäiväjuhlassa Kulttuuritalo Virrassa. Mie lausuin siellä tervehdyssanat. Kun ei ole hirmuisesti tarvinnut puheita pidellä, on tässä ollut vähän opettelemista. Muistan vielä äikäntunneilta koulusta, mitä juhlapuheessa tulee olla, mutta tervehdyssanoista en kyllä muista mitään. Onneksi voi kilauttaa kaverille ja niin tein - kiitos jeesistä, Outi! Sain ohjeeksi, että maailmoja syleilevää, ei liiaksi puuttumista epäkohtiin. Tällainen siitä tuli:

Hyvä juhlaväki,

Itsenäinen Suomi on 100-vuotias. Kulttuurimme, suomalaisuus, on paljon sitä vanhempaa. Vaatimaton kansanluonteemme on saanut meidät tuomaan esille suomalaisuuden varjoisampia puolia, vaikka meillä ei ole mitään syytä nolostella maatamme tai kulttuuriamme. Kuljemme eturintamassa tieteessä, taiteessa, tasa-arvossa ja koulutuksessa. Menestymme musiikissa ja urheilussa. Olemme jalat maassa -kansaa, joka tekee, mitä tehtävä on, että koettelemuksista selvitään. Onnistumme paitsi tasapainoilemaan, myös pysymään vakaina maailmanpolitiikan tärinöissä. Kansanperinteemme on rikasta ja huolella vaalittua ja loistaa sekin niin musiikin, tanssin, pukuperinteen kuin ruokaperinteenkin osalta. Osaamme kieliä, tunnemme maailmanhistorian ja eri maiden kulttuureja, ehkä jopa paremmin kuin omaamme.
Juhlavuoden teema on ”yhdessä”. Tänä juhlavuonna olemme lukemattomissa tapahtumissa ja hankkeissa nostaneet yhdessä esille kaikkea sitä hyvää, mitä meillä on. Teemaa on noudatettu myös täällä Imatralla. Yhdessä olemme tehneet Imatran ajot, tuuletelleet kansallispukuja, tehneet töitä yhteiseksi hyväksi ja menestyneet.  Pidetään siitä kiinni. Muistetaan se ensi vuonnakin. Ja aina. Tutustutaan omaan kulttuuriimme ja historiaamme, opitaan ja ammennetaan siitä, nautitaan siitä, iloitaan suomalaisten menestyksestä kaikilla aloilla ja unohdetaan turha nöyristely. Nostetaan suomalaisuuden yhteinen itsetunto sille tasolle, jolla se ansaitsee olla.
Tänään juhlitaan yhdessä 100-vuotiasta itsenäistä Suomea ja meitä!
Hyvää itsenäisyyspäivää!


Jostain syystä, yhtäkkiä kesken puheen, alkoi jännittää kamalasti.
Kuva: Leea-Mari Hartikainen


Juhla oli hieno ja huipentui ilotulitukseen ja vielä koskinäytökseen, jonne valitettavasti emme ehtineet. Ilta meni mukavasti sohvalla, sormet näppäimillä, Linnan juhlia seuratessa. Jaakko Selin oli tehnyt erinomaista taustatyötä kansallispukujen(kin) osalta. Hän oli ottanut yhteyttä Karjalaiseen nuorisoliittoon, jonka tyypit ilolla auttoivat kansallispukutietouden äärelle. Lisäksi he värväsivät miut agentiksi, joten tunnistin pukuja kättelyjonosta ja näpytin tietoja selostamoon. Hektistä puuhaa, mutta ilokseni moni kansallispuku tuli mainittua. Vaikka kansallispukuja oli viime vuosia enemmän, ei niitä silti ihan hirmuisen paljoa näkynyt. Pisteet vihreiden eduskuntaryhmälle, jotka olivat ahkerien apureiden (hyvä Hilu ja Mari!) avustuksella viimeistelleet kansallispukunsa.
Miusta huikein pari olivat Hilu Toivonen-Alastalo ja puolisonsa Hannu Alastalo. Hilu on omin pikku kätösin tehnyt molemmat puvut käsin. Ja se on melkoinen suoritus, sillä kansanperinneaktiivi Hilu tekee ihan käsittämättömän paljon muutakin. Hän on mm. Karjalaisen nuorisoliiton toiminnanjohtaja ja järkkäsi Europeade-tapahtuman viime kesäksi Turkuun. Arvostan myös suuresti presidentti Tarja Halosen pukeutumista Euran muinaispukuunsa.

Kuuma linja avoinna selostamoon. Hektistä puuhaa.


Viime kuukausien hulinan jälkeen alkaa olla melko tyhjä olo. Muutama ihan tavallinen, kohtuullisen mittainen työpäivä sopisi nyt tähän ja onneksi se on mahdollista. Jospa sitä jo pikkuhiljaa alkaisi ajatella jouluisia ajatuksia.

Ja joulusta puheenollen: Kansallispukuinen joulukalenteri on täällä taas! Tällä kertaa Tyyni Tellervo Raitanen (os. Suomi) vastaa kansallispukukysymyksiin. Tyyni on lokakuussa perustetun Suomen kansallispukuyhdistys Raita ry:n joulukalenterityöryhmän yhteinen hahmo. Hyppää kyytiin!

Muistakaa olla kilttejä! Tai ainakin hyväkäytöksisiä.
Ja tonttulakkeihinkin taipuvat Kansallispukuraidat löytyvät edelleen täältä :)



perjantai 1. joulukuuta 2017

Rouva Jenni Haukiolle Jääsken kansallispuku

Mikä kunnia! Sain kutoa kankaat ja ommella rouva Jenni Haukion kansallispuvun. Sen lahjoitti Suomen kansallispukujen ystävät ry ja Suomen kansallispukukeskuksen kansallispukukonsultti Taina Kangas on koordinoinut tämänkin projektin.

Kuva: Matti Porre/Tasavallan presidentin kanslia

Rouva Jenni Haukio:
 "Tämä on hyvin arvokas projekti. Nämä ovat meidän kansallisaarteitamme. Kansallispuvuissa yhdistyvät kansallisidentiteetti, kotiseuturakkaus sekä huikeat käden taidot, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle. Se tekee tällaisen puvun kantamisesta aivan erityisen."

perjantai 10. marraskuuta 2017

Suomen kädentaidot

Suomen kädentaidot -messut Tampereella 17. - 19.11. nostavat kansallispuvut esille. Sitä on tehty jo ennakkomarkkinoinnissa ja he kannustavat myös yleisöä pukeutumaan kansallispukuun tai sen osaan.

Messuille mie rakennan kansallispukunäyttelyn, pidän kansallispukuun pukeutumisnäytöksen (pe 15.30 C-hallin idealava) ja olen muutaman kerran haastateltavana E-hallin lavalla. Miulla on myös Kansallispukuraidat-kankaita ja Kerää kansallispuku -pelejä myytävänä siellä. Otan myös Kirjonnan salaisuus III -joulukalenterit mukaan, jos niitä vielä on jäljellä. Puodista voi myös tilata muuta noudettavaksi messuilta. Silloin suorituksen tulee näkyä tilillä maanantaina 13.11.

Suomen Perinnetekstiileillä on oma osasto, samoin Anita Grönlundilla. Osastolta A409 löytyy 4 käsityöläistä, joista jokainen on hyödyntänyt kansallispukuja jossain muodossa tuotteisiinsa.

Kansallispuvussa Roadshow pyyhältää lavalle lauantaina kahteen kertaan. Se on näytös, josta ei vauhtia ja iloa puutu!

Messuilla julkaistaan myös Taito-Finlandia -voittaja. Miulla on kunnia olla finalistien joukossa.



Nähdään messuilla!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Valoa ja nostetta, suomalaisuuden viivakoodi on voimissaan!

Facebook muistutteli, että tasan 3 vuotta sitten uutisoitiin Helmi Vuorelma Oy:n konkurssista. Voit käydä lukemassa uutisen täältä. Lue myös kommentit. Uutinen kirjoitettiin sävyyn, joka ennusti kansallispukualan kuolemaa. Merkittävä toimija siinä kyllä kuoli, eikä sitä sovi yhtään vähätellä, mutta jo silloin tiesin, että kansallispuvulla ei ole hätää. Uskallan jopa sanoa, että tuosta konkurssista koitui paljon hyvääkin.

Kirjoitin tuolloin blogiini otsikolla Mustan sävyjä. Viimeisen lauseen ennustus piti ihanasti paikkansa ja vankkaa juhlintaa on jatkettu sujuvasti tähän Suomi 100-juhlavuoteen asti.


Kuva: Riikka Lempiäinen


Helmi Vuorelma Oy:n kansallispukuhommia jatkaa Suomen Perinnetekstiilit ja olen huomannut heidän toimivan monissa asioissa eri tavalla kuin Vuorelma toimi ja minun näkökulmastani muutokset ovat hyviä ja järkeviä. Mehän emme tällä alalla varsinaisesti kilpaile keskenämme, se kaataisi meidät kaikki. Hyvä yhteistyö tekijöiden kesken antaa mahdollisuuden keskittyä kunkin yrityksen ja tekijän vahvuuksiin.



Suomen kansallispukukeskus kouluttaa kahta ryhmällistä kansallispukualan valmistajia ja ohjaajia. Se on ensimmäinen koulutus alalle sitten 1980-luvun. Ja kiinnostusta on enemmän kuin koulutusta pystytään järjestämään. Aivan mahtavaa!



Kansallispukujen tuuletuspiknikit ovat vakiinnuttaneet paikkansa monien kalenterissa.

Kuva: Susanna Mattheiszen


Hullu (kaikella rakkaudella) hamsteri Mari Varonen kerää kansallispukuja ja järjestää työryhmänsä kanssa Kansallispuvussa Roadshow-tapahtumia, jotka ovat vauhdikkaita ja iloisia ja herättävät valtavasti kiinnostusta.



Facebookin Kansallispuku-ryhmässä on lähes 5000 jäsentä.

Suomen kädentaidot -messut Tampereella on nostanut kansallispuvun näyttävästi esille. Siellä on Kansallispuvussa Roadshow ja miun rakentama kansallispukunäyttely.

Kuva: Susanna Mattheiszen


Kansallispuku kiinnostaa yhtäkkiä nuoria ja vanhemmatkin löytävät pukunsa uudelleen. Yhä tiheämmin somessa vilahtelee kansallispukuisia juhlijoita erilaisissa juhlissa. Pukuja arvostetaan sellaisenaan, omaa katsantokantaa pukuun haetaan, puvuista riemuitaan, niillä erotutaan ja kuulutaan yhteen.

Kuva: Susanna Mattheiszen

Lauantaina perustimme Suomen kansallispukuyhdistys Raita ry:n.
"Uuden yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaista kansallispukukulttuuria ja positiivista kansallispukumielikuvaa sekä luoda mahdollisuuksia kansallispukuharrastuksen jatkumiselle.
Raita ry toimii yhteistyössä harrastajien, alan ammattilaisten sekä Suomen Kansallispukukeskuksen ja Föreningen Bragen kanssa. Yhdistys kokoaa ja välittää kansallispukutietoa, rakentaa yhteyksiä harrastajien ja ammattilaisten välille, tukee kansallispukuihin liittyvää tiedotus- ja julkaisutoimintaa sekä järjestää tapahtumia, koulutustilaisuuksia, esittelyjä ja juhlia."

Liittymään pääset tästä linkistä.


Ei näytä kuolemalta miusta. Kiidämme jalat vahvoina ja pää kirkkaana ylöspäin, eikä huippua vielä näy. Vaikka ilmiöt näyttävät satunnaisilta ja syntyvän itsestään, kyse on oikeasti (lähes) aina kovasta työstä. Alan tekijät, opettajat, harrastajat ja viralliset tahot ovat tehneet valtavasti työtä, monet ilman minkäänlaista palkkaa, sen eteen, että suunta on nyt tämä. Pidetäänhän yhdessä huolta siitä, ettei se työ mene hukkaan!

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sykerö kansallispuvun suurhuntuun DIY

Kaikkien kansallispukujen huntujen alle kuuluu sykerö. Jos huntuun on olemassa kunnolliset ohjeet, niitä on syytä noudattaa. Usein ei ole.
Mie olen pyöritellyt huntuja ja sykeröitä aika paljon ja silloin, kun Jääsken pukua tarkistettiin, opin niistä taas paljon.

Suurhuntujen sykeröt ovat punavoittoisilla pirtanauhoilla päällystettyjä. Pään ympäri menevän nauhan päät jäävät roikkumaan pitkin selkää ja saattavat vilahdella hunnun alta. Pään yli menee kaareva osa, joka on napakka, noin siron etusormen paksuinen ja antaa hunnulle muodon. Eri pukujen (siis eri alueiden) hunnut ovat eri tavoin sidottuja ja eri muotoisia. Tämä näkyy myös sykerössä niin, että kaaren pituus ja suunta vaihtelee, samoin ne kohdat, joihin kaari kiinnitetään pään ympäri menevään nauhaan. Jääsken hunnun sykerön päät on kiepautettu hauskalle spiraalille.

Jääsken kansallispuvun sykerö
Huntu ja sykerö ovat kiinteästi yhtä. Huntukangas viritellään sykerön päälle ja se myös kulkee paikoin sykerön ja pään välissä. Kangas kiinnitetään huntuun muutamilla apupistoilla tarvittavista kohdista.

Jos pukukohtaista ohjetta ei ole, voi hunnun alle tehdä valkean sykerön. Tällainen sykerö käy siis suurhunnun alle ja niitä on käytetty lähinnä Jääsken kihlakunnan alueella. Ihan pukuina siis esim. Ruokolahti, Rautjärvi, Simpele, Antrea, Kirvu ja Räisälä. Toimii myös Koiviston ja Kuolemajärven huntujen alla. Jääskeen suosittelen hankkimaan ohjeen, koska siinä sellainen on. Joutsenon hunnun alle tulee erilainen rakenne ja sen osalta kannattaa kääntyä Taito Etelä-Suomen Lappeenrannan pään puoleen. Sieltä saa myös ohjeita monen suurhunnun sidontaan.

Seuraavassa kuvasarjassa kerron, miten tehdään esim. Rautjärven hunnun alle sykerö. Samaa ohjetta voi soveltaa muihinkin edellämainittuihin huomioiden kuitenkin sykerön suunnan ja tarvittavan pituuden.

Lue ensin koko ohje läpi, että tiedät mikä on tavoite ja esim. että miten paksusti pehmustetta tarvitaan.

TARVIKKEET
- pellava- tai puuvillatutkaimia, muu lankanippu, räsyä, vanua tms. pehmikettä (kuvassa on kaksi vaihtoehtoa)
- rautalankaa
- sivuleikkurit, korupihdit tai jotain muuta, jolla saat rautalangan poikki ja muotoiltua
- pään ympäri sidottavaan nauhaan valkeaa kanttinauhaa, leveys n. 1 - 1,2 cm, pituus sellainen, että nauha ylettää pään ympäri ja rusetille (valkean nauhan päitä ei jätetä pitkiksi, niiden ei ole tarkoitus näkyä)
- sykerön päällystykseen joko samaa kanttinauhaa kuin pään ympärille TAI leveämpää valkeaa kanttinauhaa TAI kankaasta leikattua hulpiota.
- pellavaista, ½-valkaistua nypläyslankaa ompeluun, esim. Pella 70, Bockens 40/2 tai 50/2
- sakset
- mittanauha
- muutama nuppineula
- silmäneula ompeluun


1. Tässä on kaverista suuri apu. Sido pään ympärille tuleva nauha päähäsi niin, että se on edessä hiukan hiusrajan takana (hiusten päällä) ja takana niskassa. Sellainen kohta, jossa nauha pysyy napakasti. Mittaa tarvittava sykerön pituus niin, että se jää korkeimmalla kohdallaan sen verran irti päästä, että sormen pää mahtuu väliin. Noin suunnilleen. Sykerö kiinnittyy yleensä ohimoiden tienoille, mutta tarkka kohta riippuu vähän hunnusta. Joka tapauksessa korvien etupuolelle. Mittaa saman tien kiinnityskohtien väli nauhaa pitkin.

2. Esimerkissä sykerön pituus on 38 cm ja kerrotut mitat sen mukaan.
Leikkaa rautalangasta 2 x 38 cm + n. 3 cm pitkä pätkä. Taivuttele rautalanka sykerön pituiseksi niin, että päihin jää taite. Voit kiertää rautalankaa kevyesti, että se pysyy yhtenä nippuna.





3. Leikkaa tutkaimista (tai muusta pehmusteesta) 2 x 38 cm = 76 cm pitkä nippu, asettele se rautalangan päälle niin, että päät eivät jää sykerön päähän, vaan kuten kuvassa. Apukiinnitä tutkaimet rautalangan ympärille kieputtamalla lankaa koko paketin ympärille.




 4. Lähde kieputtamaan kanttinauhaa (tai hulpiota) hyvin napakasti sykerön ympärille. Aloita kuvan mukaisesti ja etene kohti sykerön päätä.



 Käy kääntymässä sykerön päässä niin, että pystyt myöhemmin sulkemaan pään napakasti ompelemalla.


 Kieputtele nauhaa niin, että sitä on kaksi kerrosta. Tee koko ajan mahdollisimman tiukkaa ja tasaista. Valmis sykerö on n. siron etusormen paksuinen tai hitusen ohuempi.



 Taita nauhan pää ja kiinnitä muutamalla pistolla sykeröön.


5. Litistä sykerön päät niin, että ne jäävät päähän puettaessa litteästi päätä vasten ja ompele pää muutamalla napakalla pistolla.


6. Ota pään ympäri menevä nauha, johon olet merkinnyt sykerön kaaren kiinnityskohdat. Varmista, että merkkisi ovat symmetrisesti nauhan keskikohdalla (nauhan puoliväli merkkien puolivälissä). Tähän kuvaan on merkitty laskennallinen tapa Rautjärven huntua varten, jolloin olen merkkinyt nauhaan ensin puolivälin ja mitannut siitä molempiin suuntiin 12,5 cm.



Rautjärven hunnun sykerön kaari kulkee pään yli päälaen ja takaraivon "kulman" kohdalla. Siksi se ommellaan nauhaan kohtisuoraan. Esim. Ruokolahden ja Antrean sykeröt ovat enemmän takaraivolla ja ne täytyy ommella vähän takaviistoon. Ompele sykerön päät oikeisiin kohtiin ja oikeaan asentoon nauhaan napakasti.



Valmista tuli. Tähän päälle sidotaan huntu. Muista, että sykerön asento ja kiinnityskohta voivat olla erilaiset eri hunnuissa. Seuraavissa kuvissa sykerö näkyy styroksipäähän puettuna. Tämä pää on aika pieni, joten oikean ihmisen päässä kaari asettuu hitusen lähemmäs päätä.




Tuntuiko hankalalta? Voit myös tilata valmiin sykerön miulta: soja@kansallispuku.com.

Lisää pääasioita mm. näistä linkeistä:
http://sukkulallajaneulalla.blogspot.fi/2015/07/ihana-kamala-paahine.html
http://sukkulallajaneulalla.blogspot.fi/2014/09/nappi-otsaan.html
http://sukkulallajaneulalla.blogspot.fi/2014/09/ladies-and-gentlemen-mina-damer-och.html
http://kansallispuku.blogspot.fi/2014/04/tykkimyssyn-pukeminen_7.html
Tykin tärkkääminen
Hiitolan liinalakin pukeminen

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Uusi yhdistys!


Kun olen tässä huseerannut kansallispukuasioita, innostanut porukkaa, jaellut ilmaisia neuvoja, yrittänyt parantaa puutteita ja kehitellyt tapahtumia ja kiinnostusta herättäviä juttuja, niin ajatukseni on koko ajan ollut saada lisää innokkaita tekemään samaa. Facebookin Kansallispuku-ryhmässä on kohta 5000 jäsentä ja siellä on monia innokkaita sananviejiä. Kun Laura Hannulan aloitteesta alettiin keskustella kansallispukuharrastajien yhdistyksestä, mie olin juuri lopen kyllästynyt parin yhdistyksen toimimattomuuteen ja tivasin, mihin tarvitaan yhdistystä, kun kaikenlaista hypetystä voidaan tehdä ilman sitäkin. Ihmiset tekevät asiat edelleen, ei yhdistys. Miun pään käänsi kaksi asiaa: mukaan ilmoittautui mukava liuta sellaisia ihmisiä, joilla on vankkaa kokemusta yhdistyskuvioista ja halu toteuttaa tämä, ja vielä suurempana asiana se fakta, että raha-asioiden pyörittäminen on huomattavasti helpompaa yhdistyksen puitteissa.

Mie olen oman jaksamiseni takia pysytellyt tässä yhdistyshommassa vähän sivussa, mutta tyrkytän silti itseäni hallitukseen, sillä haluan pysyä tiiviisti kärryillä, missä mennään ja oletan, että kansallispukualan tuntemuksestani on etua yhdistykselle. Perustamiskokouksessa ja sen jälkeisessä hallituksen kokouksessa nämä asiat tietysti viilataan kuntoon, mutta tarkoitus on, että kuka vain kansallispuvuista kiinnostunut voi liittyä jäseneksi. Tarkoituksena on pitää kansallispukua esillä, korjata konkreettisia epäkohtia esim. ohjeiden saatavuuden, pukujen kuvien, tarvikkeiden saatavuuden jne. suhteen.

Uskotko, että on vaikeaa pysytellä tästä irrallaan? Mie olen joissain asioissa vähän kontrollifriikki ja kun on aika pitkään huiskannut melko yksin, tuntuu kummalliselta ja vähän vaikealta antaa vetovastuuta muille. Tähänhän mie olen pyrkinyt ja olen toisaalta tosi helpottunut siitä, että yhdistys syntyy, vaikken mie tekisi sen eteen mitään. Ja että miun ei tarvitse tehdä itse kaikkea. Siis ihan todella helpottunut. Samaan aikaan miulla on sellainen olo, että olen antamassa jotain itse muovailemaani ja kasvattamaani toisten käsiin, suureen maailmaan. Tiedän, että tämä ajatus on itsekäs. On naurettavaa ajatella, että kansallispukuasia olisi yksin miun tai että mie olisin jotenkin erityinen tai että muut eivät olisi tehneet töitä sen eteen. Otan kuitenkin itselleni aika paljon kunniaa siitä, että kansallispuku on tuotu sosiaaliseen mediaan. Oli muutamia vuosia, kun ihan oikeasti tuntui siltä, että olen ainoa joka sitä siellä rummuttaa.

Näistä kummallisista mietteistäni huolimatta olen täydestä sydämestäni tämän yhdistyksen takana, odotan innolla mitä kaikkea saadaan aikaiseksi ja toivon yhdistykselle pitkää ikää, vilkasta toimintaa ja paljon aktiiveja, etteivät työt kaadu muutaman niskaan.

Lauantaina 7.10. vietetään Suomen kansallispukukeskuksessa Kansallispuvun juhlapäivää. Uuden yhdistyksen perustamiskokous pidetään siellä. Kansallispukukeskus ei varsinaisesti ole osallinen yhdistykseen, mutta yhdistyksen tarkoitus on tehdä tiivistä ja avointa yhteistyötä Kansallispukukeskuksen kanssa. Toiminta on maanlaajuista. Yhdistyksellä ei ole vielä nimeä. Olet lämpimästi tervetullut perustamiskokoukseen sekä jäseneksi perustamiskokouksen jälkeen.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Yrittäjän päivä 2017



Hyvää Yrittäjän päivää!

"Yrittäjän päivästä on tullut kansallinen juhlapäivä, jota vietetään 5. syyskuuta monin eri tavoin. Yrittäjän päivän tavoitteena on luoda positiivista kuvaa yrittämisestä ja saada nuoret kiinnostumaan yrittäjyydestä uravalintana."

Olen vuodesta 2012 aina yrittäjän päivänä kirjoittanut omasta päivästäni. Niin teen nytkin. Aiempia löytyy näistä linkeistä: 2012, 2013, 2014, 2015 ja 2016. Alkupäästä puuttuu kuvia, pahoittelen sitä. Ne katosivat edellisen blogialustan kadotessa, enkä ole ehtinyt lisäillä niitä.

7.00 soi kello. Olen nukkunut vähän turhan vähän viime aikoina ja se tuntuu silmäluomissa. Kuuntelen, että lapset lähtevät kouluun ja katson puhelimella messengeriin tulleet viestit. Ei mitään kamalan tärkeää. Selaan hetken Facebookia, nousen ylös ja menen aamupesulle.

7.45 Mies on työreissussa, joten ei kahvia valmiina. Laitan sen tippumaan, haen pakkasesta mansikoita sulamaan ja voitelen pari leipää aamupalaksi. Olo on tukkoinen, on ollut jo pari viikkoa. Otan pari vitamiinipilleriä ja allergialääkkeen.



7.50 Siirryn kirjasto-ruokailuhuoneeseen, joka toimii myös toimistonani ja käynnistän tietokoneen. Kurkkaan kalenteriin varmistaakseni, ettei tänään ollut merkintöjä. Ei ole. Avaan bloggerin ja alan kirjoittaa tätä. Tänään en ehdi tehdä varsinaista työtäni, eli ommella tai kutoa kansallispukuja. Tällaisia päiviä on huolestuttavan paljon ja yritän keikauttaa tilannetta toiseen suuntaan. Valintani Imatran Inkeriksi ei tule ainakaan auttamaan tässä. Huomenna alkaa opetus Virta-opistossa ja sitä ennen käyn rakentamassa Lappeenrantaan Täky-galleriaan näyttelyni. Opetus on suunniteltu tietysti jo aikaa sitten, mutta Kansallispukujen ompelu -kurssin aloitusluento on vielä tekemättä ja FolkJam-tuntia pitää vähän harjoitella vielä. Huomenna olisi myös tilausten pakkauspäivä mutta koska huomenna en tosiaankaan ehdi, niin yritän tänään ehtiä pakata ne, jotka jo voi.


Soja Murto - Rekkorakkautta ja hurstuthuumaa -näyttelyyn tulee esille
pääasiassa Kuolemajärven B-mallipuvun osia.


 Tänään on siis ohjelmassa
 - tämän blogikirjoituksen jatkaminen (jos lisää ei kuulu, tuli liian kiire)
 - Kansallispukukurssin luennon teko vanhoille pohjille päivittäen
 - kurssitavaroiden keräily kassiin
 - FolkJamin harjoittelu ja FolkJam-vaatteiden etsiminen
 - tilausten pakkausta
 - näyttelytavaroiden pakkaus, muista esitteet, käyntikortit, näyttelyluettelo jne.
 - muistelen, että jostain sai tänään Yrittäjän päivän kahvia, katson ehdinkö sinne
 - jos ehdin illalla, ompelen Kansallispukuraidat-Pirrestä aloittamaani reppua eteenpäin

Onneksi ehdin silittää näyttelyyn tulevat vaatteet jo eilen.

Pirre-kuosisesta paksusta puuvillakankaasta tulee reppu.
Ehkä vielä joskus. Näitä kankaita myyn Kansallispukuraidat-verkkokaupassa.

8.35 Kuvien lisääminen vähän takkuaa, joten laitan myöhemmin, jos onnistun. Julkaisen tämän ja sen jälkeen tsekkaan sähköpostit, Facebookin ja verkkopankin ja ryhdyn töihin.

10.05 Luento on laadittu ja siirretty pilveen ja varmuuden vuoksi myös tikulle. Enemmän sääntö kuin poikkeus on, että syksyn ekalla kerralla tulee tekniikkamurheita. Laitoin myös FolkJam-tunnin musiikit varmuuden vuoksi tikulle, normaalisti soitan ne puhelimelta.Varmistin, että osaan luennon pulinat, mutta päätin ottaa riskin, enkä ota aikaa, kauanko siihen menee. Reippaasti vedellään, niin ehditään myös tsekkailla kaikkien tilanteet ja tarvikehankinnat. Kansallispuku-kurssi on täynnä, otan sinne 12 opiskelijaa. Puolet on uusia, puolet jatkavia, mikä on melko täydellinen kombo open kannalta. Laitan teetä ja syön banskun. Teeveden kiehumista odotellessa vien roskat. Ulkona on ihanan aurikoinen ja kirpakka syysilma. Löysin tiedon, että tuossa hitusta vajaan kilsan päässä olevassa Lounaskahvila Elmassa saa yrittäjäjärjestön tarjoamaa Yrittäjän päivän kahvia. Päätän yrittää ehtiä kävellä sinne iltapäivän kahvitauolla.

10.26 Kansallispukuharrastajat ovat perustamassa yhdistystä ja käyn lukemassa, missä mennään. Ihanan aktiivisia ihmisiä! Miulla on kova luotto siihen, että tästä tulee hyvä! Perustamiskokousta suunnitellaan 7.10., samana päivänä kun Suomen kansallispukukeskuksessa on Kansallispuvun juhlapäivä -tapahtuma.
Maksan pari laskua, vastaan kahteen sähköpostiin ja lisään tähän kuvia, jotka viimein suostuivat tulemaan perille.

10.35 laitan FolkJam-tunnin musiikit soimaan ja alan harjoitella.

11.20 Tuli hiki. Vedin vähän pikakelauksella, koska olen tätä FolkJam-tuntia jo harjoitellut aiemmin. Nyt on luottamus siihen, että osaan. Mie odotan ilolla, että pääsen taas miun ihanien tanssijoiden kanssa jammaamaan! Mieli tekisi jatkokoulutukseen, mutta niiden aikatauluista ei vielä ole kuulunut ja pelkään, että kalenteriini ei enää mahdu, kun tieto tulee. Menen kaapimaan tähteitä jääkaapista lounaaksi.

12.51 Kävikin niin, että sähköpostiin tuli kuvapyyntö eräältä toimittajalta. Miun tiedostot on "vähän" levällään, joten tämän menikin sitten tämä 1,5 tuntia... Söin siinä samalla. Löysin kyllä ihania kuviakin, niinkuin nyt vaikka tää:

Lähikuva Rantalakeuden tykkimyssyn kirjonnasta.

Vastailen vielä muutamaan sähköpostiin. Ajatusten järjestelemiseksi nyt lienee hyvä hetki kipittää sinne kahville.

13.32

14.33 Olen ollut kotona taas reilut puoli tuntia. Miun piti vain pikaisesti vilkaista sähköpostit, mutta siellä oli yksi tarjouspyyntö ja päädyin sitten laskemaan sen tarjouksen saman tien, ettei jää roikkumaan. Verkkokurssille tuli ilmoittautuminen ja kuittasin senkin saman tien. Toimittaja laittoi viestiä, että kuvien lähetyksessä oli ongelma. Korjasin sen, toivottavasti. Kansallispukualan koulutuksesta tuli myös sähköpostia aikataulusta. Lukitsin sen kalenteriin ja vastasin viestiin. Olen menossa seuraavaan koulutuskertaan opettamaan kostuleista ja sarkaviitoista. Tuli myös yksi tilaus. Kurkkaan verkkopankkiin, onko siitä tullut jo maksu, sillä seuraavaksi yritän päästä tästä koneesta irti ja mennä pakkaamaan postitettavat ja ne huomiset näyttely- ja kurssikamat.

18.25 tuli nälkä. Esikoinen keitteli äitille spagettia, heittelen siihen pestoa ja parmesaania päälle. Ne tilaukset, jotka jo voin, on pakattu, kurssikamat ovat valmiina ja tarkistan näyttelyä varten tekemästäni listasta, että vieraskirja ja luettelo esillä olevista puuttuvat vielä kuormasta. Pakkaillessa soi puhelin pariin otteeseen. Toinen koski Imatran Inkerin hommia ja toinen pukujen pienentämistä ja suurentamista. Asiakkaalla on vähän kiireempi kuin mitä miun aikataulu antaa myöten, mutta lupasin selvittää, voidaanko auttaa. Kuopus huhhailee vielä jossain kavereilla. Seuraavaksi miun pitäisi mennä hakemaan matkahuollosta paketti. Siellä on yksi miun kansallispuvuista, jotka olivat Suomen kansallispukukeskuksen näytöksessä Jyväskylässä Muotipäivillä lainassa. Ajattelin laittaa sen päälle näyttelyn avajaisiin torstaina, siksi se tuli jo. Muut puvut jäivät vielä jälkihuoltoon.
Päätän jättää tilausten viemisen torstaiaamuun, koska en jaksa enää tänään alkaa näpytellä postilähetyksiä. Huomisesta tulee pitkä päivä, joten pitää ehtiä vähän huilatakin.


19.00 istun edelleen tässä. Unohduin vastaamaan yhteen sähköpostiin ja selaamaan Facebookia. Uuvahdin. Nyt reippahasti ne loput näyttelykamat kasaan, sitten Matkahuoltoon (ja muistin, että kaupassa pitää käydä) ja sen jälkeen tavarat autoon. Sitten sohvalle pötkölleen. Se Junior Masterchef taitaa alkaa tänään, jos vaikka sitä lasten kanssa tuijottaisi. Reppu saa odottaa, en jaksa.

Sellainen yrittäjän päivä tänään. Onneksi välillä saa rauhoittua ihan vaan ompelemaan. Toivottavasti siulla oli hyvä päivä!

lauantai 2. syyskuuta 2017

Taide

Nyt ei kyllä liity yhtään kansallispukuhin, joten jos sellaista tulit etsimään, hyppää yli vain.

Miunkin seinälle Facebookissa ajautui kansanedustaja Mika Raatikaisen lausunto siitä, miten taide on täysin turhaa ja miten valtion ei pitäisi rahoittaa mokomaa pelletouhua. En toista koko tekstiä tässä.

Luin tähän liittyen myös muutaman minulle käsittämättömän kommentin. En toista niitäkään, mutta sisältö oli aika lailla se, että taiteella ei ole mitään merkitystä ja että se ei ole maailman kannalta tarpeellista. Ja että kenenkään harrastelua ei pitäisi tukea yhteiskunnan varoista.

Leikkasin äsken nurmikon ja ehdin ajatella tätä aika pitkälle - meillä on aika iso tontti.

Ensinnäkin, miusta valtion pitää ehdottomasti tukea harrastelua. Urheilua, liikuntaa, tanssia, musiikkia, kädentaitoja, kuvataiteita ja kaikenlaisia muita harrastuksia. Monestakin syystä, mutta tärkeimpänä nyt se, että harrastukset kehittävät ihmistä monin tavoin niin kyseisessä lajissa kuin yhteydessä itseensä ja toisiin ihmisiin. Siihen tulee olla mahdollisuus ihan kaikilla, myös niiden perheiden lapsilla, joilla ei ole varaa maksaa siitä.

Toiseksi, valtion apurahaa saavat taiteilijat eivät harrastele. He tekevät töitä ja ovat kouluttautuneet ammattiinsa. Suurin osa on myös tehnyt työtään palkatta antaakseen näytöt, jotka ovat lopulta johtaneet siihen onnekkaaseen tilanteeseen, että he voivat keskittyä työnsä tekemiseen esimerkiksi kolmen vuoden ajan ilman pelkoa taloudellisesta ahdingosta. Taidetta voi harrastaa oman työnsä ohella ja joku ehkä voi siinä kehittyä hyväksikin, mutta mikä tahansa taito, kehittyäkseen huippuunsa, vaatii sellaista työtä ja keskittymistä, ettei sitä tehdä muun työn ohessa.



Kolmanneksi. Taide ei ole turhaa. En oikein ymmärrä, miten joku voi väittää sellaista. Käsittääkseni taiteen nauttimisen terapeuttisesta merkityksestä on ihan oikeita tutkimuksia. Meitä on täällä pallolla aika paljon ja olemme aika erilaisia. Eri ihmiset nauttivat erilaisesta taiteesta. Jotkut taiteilijat pystyvät jossain vaiheessa uraansa tekemään taiteellaan rahaakin. Heidän pitää kuitenkin elää jollain niin kauan, että ehtivät hioa taiteensa siihen pisteeseen. He tarvitsevat rahaa myös siihen, että saavat taiteensa esille, että joku voi siitä kiinnostua ja maksaa siitä.

Henkilökohtaisesti mie nautin kaunokirjallisuudesta, monenlaisesta musiikista, jossain määrin näyttämötaiteesta, elokuvasta, jonkin verran kuvataiteesta, tekstiilitaiteesta ja monesta muusta, mikä ei ehkä nyt juolahda mieleen. Voin ihan puhtaalla sydämellä sanoa, että miun mielenterveys olisi erittäin paljon huonommissa kantimissa ilman taidetta. Ja mie voin nautiskella taidetta siksi, että sitä tuetaan taloudellisesti.

Harhauduin miettimään, kuka on taiteilija. Onko muotoilija taiteilija? Entä suunnittelija? Minua joskus tituleerataan muiden toimesta taiteilijaksi. Mie olen duunari, en taiteilija. Miulle ero on siinä, että taiteilija luo uutta, mie kopioin vanhaa. Muusikko on taiteilija silloin, kun luo uutta musiikkia, mutta onko muusikko taiteilija silloin, kun hän esittää jonkun toisen tekemää musiikkia? Hän ehkä tulkitsee sitä niin, että tavallaan luo uutta. Vertasin miun duunia, eli museovaatteiden uusintojen tekemistä tähän, mutta ei sittenkään. Mie en ole taiteilija. En oikeasti tiedä, onko se muusikkokaan, eikä sillä ole väliä. Lokerot ovat tylsiä.

Siitä voidaan keskustella loputtomasti, mikä on hyvää taidetta. Taide on katsojan silmässä, kuulijan korvassa. Taide voi olla kaunista ja sielua hellivää, mutta se voi olla myös rumaa, puhuttelevaa, vihaista, surullista, jopa tylsää. Taidetta arvostellaan huonoksi usein sanomalla. että "minäkin olisin osannut tehdä tuon". Kyse ei ole siitä, olisitko osannut, vaan siitä, että et tehnyt. Taitelija teki. Minua ei puhuttele kaikki taide, eikä se haittaa. Voin silti arvostaa sellaista taidetta, josta joku muu saa jotain irti. Jos joku taideteos on esillä jossain museossa tai näyttelyssä tai vaikkapa joku musiikkiteos esitetään konsertissa, se tarkoittaa sitä, että joku on kokenut juuri sen taiteen niin tärkeäksi, että se tulee esittää. Se riittää. Miun ei tarvitse pitää siitä, että se olisi hyvää taidetta. Eikä se tee miusta huonoa, ettei juuri se taide puhuttele minua. Taidetta ei voi mitata rahassa, eikä oikein millään muullakaan mittarilla. Eikä tarvitse. Taide, joka ei anna kellekään mitään, kuolee kyllä ihan itsestään.



Tähän asti pääsin, sitten nurtsi oli leikattu ja ulkona alkoi hämärtää. Nyt laitan säveltaidetta soimaan ja illalla tyhjennän ajatukset päästäni unen tieltä nauttimalla kirjallista taidetta. Lämmin kiitos ihan jokaiselle taiteilijalle, joka osallistuu miun ja koko maailman hyvinvoinnin hoitamiseen luomalla taidettaan.

torstai 31. elokuuta 2017

Imatran Inkeri

Täällä Imatralla Nuorkauppakamari valitsee vuosittain Imatran Inkerin. Ensimmäinen oli Hilja Valtonen. Viime lauantaina oli Imatra-päivä ja julkistettiin 48. Inkeri. Se olen mie!

Nuorkauppakamarin naiset julkistamassa uusinta Inkeriä ja taustalla rivi aiemmin valittuja.

Nuorkauppakamarilla ei ole Inkerille velvollisuuksia, mutta täällä rakastetaan Inkereitä ja hänet halutaan mukaan monenlaisiin tapahtumiin. Eräs aiemmin valituista kertoi käyneensä Inkerin ominaisuudessa edustamassa Inkeri-vuotensa aikana 300 kertaa. 300! Ihan käsittämätöntä ja tiedän jo nyt, etten tule yltämään lähellekään samaa. Evästykseksi Inkerille annetaan kehotus tehdä vuodesta oman näköisensä. Ja miehän teen. Heti alkajaisiksi tein Facebookiin Inkeri-profiilin, se löytyy nimellä Imatran Inkeri Soja Murto-Hartikainen.

Mie koen Inkeriyden oikeastaan mahdollisuudeksi tuoda esille niitä asioita, jotka miulle ovat tärkeitä. Päätin sukeltaa siinä mielessä syvään päähän, että tein heti alkuun selväksi, miten miusta tuli mie. Mie luulen, että edes kaikki miun läheiset eivät tienneet kaikkea (no, en mie ihan kaikkea paljastanut vieläkään). Siinä on se riski, että tulee arvostelluksi, mutta se riski on inkeriydessä muutenkin. Miulle on tärkeää tasa-arvoisuus ja se, ettei lokeroida tai laiteta ihmisiä tärkeysjärjestykseen jonkin ulkoisen seikan takia. Ainoa, millä on merkitystä, on se, miten ihminen nyt toimii suhteessa toisiin (ja itseensä) ja senkin suhteen voi olla armollinen, sillä meillä kaikilla on paskoja vaiheita.

Seurakuntien tervehdykset. Kuva: Rita Wallenius

Olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Mahaan koskee, kun ajattelen, mihin olenkaan mennyt lupautumaan ja pelkään, suistaako tää miut taas uupumukseen. Samalla olen otettu kunniasta, lämmitetty sadoista onnitteluista ja palautteesta, ja utelias sen suhteen, mitä inkeriydellä voi tehdä.

Kaksi juttua julkistamispäivältä herkistää miut kyyneliin, kun ajattelen niitä.
Ensimmäinen on tämä: Luterilainen ja ortodoksinen seurakunta toivat tervehdykset uudelle Inkerille. Tässä oli hiukan häslinkiä etukäteen ja kävi niin, että olisi ehkä ollut tulossa vain luterilainen. Mie esitin keskiviikkoiltana toiveen, että jos tulee jotain seurakuntia, niin tulisi myös ortodoksinen, sillä miehän olen ortodoksi. Toivoin myös nimenomaan isä Timoa, koska hän liittyy muutenkin moniin miun elämän vaiheisiin ja on tuntenut miut siitä asti, kun muutin Imatralle 1988. Isä Timolla oli tietysti lauantai täyteen buukattu ja kun Nuorkauppakamarista soitettiin, hän joutui kieltäytymään. Hetken asiaa tuumattuaan hän oli päätellyt kysymyksen asettelusta, että Inkeri olen mie ja niin hän järjesti tälle tervehdykselle hetken. Ja jumalanpalvelus Lappeenrannassa odotti, eihän ne ilman pappia aloita. Mie en voi oikein sanoin kuvailla, miten suuri kunnia tuo miulle oli. Silmä hikoaa.

Toinen juttu: Olimme julkistuksen jälkeen coctail-tilaisuudessa Broadway-ravintolassa. Siellä oli mukava määrä aiempia Inkereitä, Nuorkauppakamarilaisia ja joitakin muita onnittelijoita ja perheenjäseniä. Miun mies ja kuopus olivat paikalla, esikoinen oli työkeikalla Salossa. Sana oli vapaa ja jotkut sanoivatkin muutaman sanan. Kuopuskin kilautti lasia ja piti kahden sanan puheen: "Kiitos, äiti.". En ollut ihan ainoa, joka kyynelehti tuon puheen jälkeen.


Kuva: Rita Wallenius

Lavalla mie sain pitää pienen puheen ja liimaan sen nyt tähänkin:

Kiitos luottamuksesta Nuorkauppakamari ja imatralaiset.
Hyvät ihmiset,
olen hyvin otettu valinnastani, mutta samalla häkeltynyt. Miksi mie? Tämä on miulle jo toinen huomionosoitus tänä vuonna. Huhtikuussa Suomen käsityön museo valitsi miut Vuoden käsityöläiseksi. Käsityöläisyys ja kansallispukumaailma onkin ehkä se, mistä mie olen kotoisin, sillä olen aina tuntenut olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Olen asunut Imatralla suurimman osan elämästäni, mutta silti vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen tajunnut, etten ole lähdössä täältä mihinkään. Sen myötä olen alkanut etsiä imatralaisuuttani ja niitä asioita, jotka miulle täällä ovat tärkeitä. Ja kun niitä alkoi etsiä, niitä löytyi todella helposti.
Olen matkustellut jonkin verran muutaman viime vuoden aikana sekä kotimaassa, että ulkomailla. Matkustelu on hauskaa ja opettavaista. Matka matkalta yksi asia on selkeytynyt: Miulle ruoho on vihreintä Etelä-Karjalassa. En kaipaa suurkaupunkien sykettä ja hulinaa. Imatran ajot ja muut paikalliset tapahtumamme riittävät miulle mainiosti ja niiden vastapainoksi nautin reilun annoksen rauhaa meloen Immalanjärvellä, luistellen Saimaalla, pyöräillen Vuoksen varrella tai käveleksien rauhassa metsäpoluilla. Kun on tottunut kaikkeen tähän ylellisyyteen, sitä ei aina huomaa. Mutta sitten huomaa, kun matkustaa 300 km lännemmäs, eikä löydä puhdasta järveä iltauinnille. Tai 1000 km etelämmäs ja joutuu juomaan pullovettä ja nukkumaan ilman pussilakanaa.
Puitteet meillä siis ovat paremmat kuin missään muualla – varsinkin, kun en ole helteiden ystävä. Mutta puitteet eivät vielä tee imatralaisuutta. Imatra olemme me, sen asukkaat. Me teemme täällä kulttuurin, arvot ja ilmapiirin. Sinä ja minä. Meillä on upeita, ahkeria vetureita, jotka innostavat ja uhraavat vapaa-aikansa yhteiseksi hyväksi. Näin pyörivät yhdistykset ja liikuntaseurat, näin syntyvät tapahtumat. Kukaan ei kuitenkaan jaksa loputtomasti yksin vetää junaa. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, ja miulla onkin pyyntö: Seuraavan kerran, kun siusta tuntuu, että ”jonkun pitäis”, niin ajattele uudelleen. Sen sijaan, että odotamme, mitä Imatra voi tehdä meidän hyväksemme, mietitään, mitä me voimme tehdä Imatran hyväksi. Paitsi, jos sie olet se, joka on jo tänä vuonna tehnyt kymmeniä tunteja vapaaehtoishommia yhteiseksi hyväksi, niin anna armoa itsellesi. Anna jollekin toiselle tilaisuus nousta esiin ja lähde Saimaalle soutelemaan, sillä sie olet sen ansainnut.
100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlavuoden teema on Yhdessä. Mie toivoisin, että myö imatralaiset nostettais yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen ihan uudelle tasolle. Kun jokainen tekee vähän, kenenkään ei tarvitse uupua taakkansa alle, eikä kukaan jää ulkopuolelle.
Kulttuuri-, liikunta- ja järjestökentällä ei pitäisi olla arvojärjestystä. Jokainen harrastus on sitä tekevälle se rakas ja tärkeä. Koska raha on tärkeässä osassa, aiheuttaa se väkisin jonkinlaisen kilpailuasetelman. Toivoisin, että Imatralla päästäisiin sen yli. Metkukuoro ja kansantanssijat Itä-Lännen avajaisissa olivat miusta hieno esimerkki siitä, miten eri lajit voivat tehdä yhteistyötä. Miun sydäntä lähellä ovat kansanperinne ja moottoriurheilu ja miusta ne sopivat oikein hyvin yhteen. Viikko sitten olin Motoparkissa katsomassa Road Racingia ja kirjoin varikolla kansallispuvun rannekkeita. Samalla jutustelin parin kuskin kanssa siitä, että ehkä voidaan ujuttaa kansallispukua myös moottoripyöräilyn ulkoasuun. Uskokaa tai älkää, aloite tuli sieltä suunnasta! Baarivisa on kulttuuria siinä missä Big Band -konserttikin, kaveriporukan höntsäilyhetki koulun jäällä yhtä tärkeä kuin jääkiekkojoukkueen hallivuoro. Ja pitäähän miun tietysti Kansallispukujen tuuletuspiknikien äitinä mainita se. Se sopii ihan jokaiselle, eikä maksa mitään.
Tehdään yhdessä joka päivä Imatrasta vähän parempi, katsotaan avoimin silmin ympärillemme, puututaan epäkohtiin reippaalla otteella ja nostetaan hyvät asiat esille. Koska tiiättekö, ei sitä kukaan muu tule meille tekemään.
Soja Murto-Hartikainen
Imatran Inkeri 2017




Joku toinen päivä mie kerron teille lisää tuosta Inkeri-feresistä, mutta nyt muutun taas yrittäjä-Sojaksi ja menen ompelemaan tykkimyssyä.