keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Äkkipysäys

Teksti on henkilökohtaista tilitystä, joka ei liity juuri mitenkään kansallispukuihin. Vaan paljon tärkeämpiin asioihin.

Viime vuosina olen yrittänyt toisaalta rauhoittaa vapaa-ajan ja samaan aikaan haalinut itselleni velvollisuuksia. Olen yrittänyt olla kaikilla rintamilla se Joku, joka hoitaa. Kaikki hommat ovat tärkeitä, mielekkäitä ja suurin osa jopa mukavia. Usein on ollut tunne, että olen jonglööri, jolla on kymmenen palloa ilmassa koko ajan.

Kesälomalla en keksinyt muuta tekemistä kuin töitä ja jouduin kysymään kavereilta, mitä mie haluaisin tehdä. Suoritin lomailua ja saavutin pienen aavistuksen rentoutumisesta noin puolen tunnin ajan. Edes ne takuuvarmat hemmottelut, parhaan ystävän seura tai yhtään mikään muukaan ei auttanut -suoritin niitäkin ja olin vain stressaantuneempi jälkeenpäin. 

video


Syksy toi mukanaan ennalta sovitut kiireet, joiden päälle kaatui kuopuksen koulun tilanteeseen liittyvä taistelu. Sykkeeni oli (on) jatkuvasti yli sata. Pelottavat mahakivut, joiden luulin olevan taaksejäänyttä, palasivat. Sitten hävisi uni. Heräsin aamuyöllä, enkä enää saanut unta. En voinut myöntää itselleni, että en pysty. En voinut puhua, koska itku tuli ennen puhetta ja sotki kaiken ällöttävään limaan ja ulinaan. Lopulta miulla oli niin paha olo, etten jaksanut olla olemassa. Kaikki pallot putosivat. 

En ole itsetuhoinen, en ole luopumassa kaikesta (en haluaisi luopua mistään), en vain jaksa olla. Yritin etsiä netistä jonkinlaista diagnoosia. Kaikki tuntui liittyvän siihen, miten muut luovat ihmiselle liikaa paineita. Ei miulle luo paineita kukaan muu kuin mie itse. Ja sitä kautta olen opettanut ihmiset siihen, että Soja hoitaa, Soja vastaa aina heti, Soja etsii tiedon, Soja auttaa. Kun paha olo kasvoi tarpeeksi suureksi, olin pelkkää itkua. 

Romahdus oli totaalinen ja pelottava. Miusta tuntuu, kuin olisin ollut jossain toisessa, keinomaailmassa ja kun lavasteet romahtivat, en voi lakata hämmästelemästä, miten olen voinut uskoa niihin. Miten mie olen voinut pitää sellaisia asioita tärkeämpänä kuin itseäni, perheestäni puhumattakaan? Miten miusta on ollut tärkeämpää vastata vieraiden ihmisten kansallispukupulmiin ilmaiseksi illalla, kuin lukea iltasatua lapseni kanssa? Miksi mie olen joustanut kunnes vieteri on suora? Kenen hyväksyntää mie haen? Miksei mikään riitä?

Ystäväni oli pohtinut asiaa ja aavistelee, että tämä kumpuaa lapsena nitistetystä itsetunnosta. Tajusin, että niin se varmaan on. Itsetuntoni on edelleen surkea, vaikkei sitä varmaankaan päälle päin huomaa. Ehkä siksi miun on oltava paras, ahkerin ja virheetön. Mutta mihin se johtaa? Mikä riittää? En osaa ottaa kiitoksia ja kehuja vastaan, vaan automaattisesti tulkitsen ne v****iluksi tai lipeväksi mielistelyksi. Miksi? Pahinta on, että tajuan nyt olevani suurin syy lasteni ongelmiin - se esimerkin voima.

Olen palasina ja yritän pikkuhiljaa keräillä itseäni. Toivon, ettei miun tarvitse mennä enää huonommaksi, että voin parantua. Olen nyt irtautunut kaikesta, mistä voin (kuuletko ongelman tässä lauseessa?) ja säilyttänyt ne asiat, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä tai joita en voi jättää tekemättä. Miulla on tapana järjestellä palikoita päässäni puhumalla ystävien kanssa. Nyt pelkään, että kasaan heille liikaa, sillä tämä on miun maailmassa vuoren kokoinen asia. Sain onneksi tiedon paikasta, jossa voi käydä puhumassa ammattilaisen kanssa. En ole soittanut sinne vielä, mutta pelkkä tieto on turva.



En parannu tästä hetkessä. Juuri nyt tuntuu, etten ehkä koskaan, mutta olen optimisti ja ajattelen, että opin tasapainoilemaan. Luulen näkeväni nyt selvemmin, mutta onko se edelleen harhaa? Suoritanko paranemista? Voinko välttää sen, että painelen satasta vastakkaiseen ääripäähän? Voisin pyytää ystäviäni sanomaan, jos vauhti alkaa taas näyttää pahalta, mutta eihän siitä ole tähän astikaan ollut mitään hyötyä. Tajuan nyt, että he ovat kyllä yrittäneet. Kiitos rakkaat, en vain osannut sitäkään ottaa vastaan.

En tiedä, miksi kirjoitan tämän tänne. Halusin ajatella olevani jalo ja haluavani ehkä herättää jonkun samalla tiellä olevan tai jotain muuta ylevää. Rehellisyyden nimissä teen nyt pitkästä aikaa jotain ihan itseni hyväksi. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita siinä missä puhuminenkin. Sitä en tiedä, miksi haluan julkaista tämän tekstin (tai juuri nyt en tiedä edes, haluanko). Se tuntuu liittyvän jotenkin hämärästi siihen, että miun täytyy repiä itseni täysin auki ja "sanoa tämä ääneen" että voin parantua. Ja siihen, että koen huonoa omatuntoa siitä, että yhtäkkiä lakkaan olemasta kaikkea sitä, mitä olen pitkään ollut ja haluan selittää, miksi. Olen surkea pyytämään apua, varsinkin, kun en nyt oikeastaan osaa sanoa, mitä tarvitsen. Ehkä hitusen toivon, että joku voi antaa miulle jonkin tarvittavan palasen tämän pohjalta. Ehkä myös toivon vähäksi aikaa vähän suojelua ja helliä hanskoja. 

Aika on muuttunut omituiseksi. Kelaan päässäni niin paljon ja niin isoja asioita, että toisaalta tuntuu kuin romahduksesta olisi kulunut vuosi, toisaalta se oli eilen. Oikeasti en nyt tiedä, onko siitä viikko vai kaksi. Ne työhön tai muihin "velvollisuuksiin" liittyvät ihmiset, joiden kanssa olen ottanut asian puheeksi, ovat yllättäneet miut. Hyvin moni on sanonut kokeneensa saman itse. Jokainen on ollut ymmärtäväinen. Kukaan ei ole (ainakaan vielä) väheksynyt tai käskenyt vaan ryhdistäytyä.



En syytä tilanteestani ketään muuta kuin itseäni (paitsi ehkä ihan vähän sitä ala-asteen opettajaa, joka tiesi vanhempien sosiaalisen statuksen perusteella, mihin lapsesta on). Perheeltä ja ystäviltä pyydän anteeksi, että olen ollut sokea ja kulkenut väärään suuntaan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin te. Saatan käyttää teitä peilinä tässä parantumisprojektissa, toivottavasti sanotte, jos se käy turhan raskaaksi. Pyydän anteeksi myös sitä, että olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi myöntää sitä, mutta niin se vain taitaa olla. En uskalla ajatellakaan, mitä muuta vielä.

Jos olisin "oikeissa töissä", olisin ehdottomasti sairaslomalla. Toivon edelleen, että siihen ei tarvitse mennä, vaan karsiminen riittää. Tuo varsinainen työnteko - ompelu, kirjonta - on balsamia, se on tämä kaikki muu oheissälä, mikä uuvuttaa miut. Lienen oikealla tiellä, kun eilen monen tietokoneella vietetyn työtunnin jälkeen kävin melomassa. Luemme iltasatuja kuopuksen kanssa. Ja päätin, että jos itse asettamani tavoitteet työrintamalla eivät näytä toteutuvan, niin ne toteutuvat sitten myöhemmin. Tässähän saattaa toimeentulokin parantua, kun keskittyy oleelliseen!

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Sanokaa ääneen ihmisille kaikki positiivinen, mitä heistä ajattelette. Varsinkin lapsille ja nuorille. Kertokaa, missä he ovat hyviä. Loputtomasti, uudelleen ja uudelleen. Opetelkaa ottamaan vastaan kehuja. Rakentakaa itsenne ja kohtaamienne ihmisten ympärille positiivisuuden ja terveen itsetunnon kuori, josta kaikki ilkeys ja vähättely kimpoaa pois. Rakastakaa itseänne. Antakaa anteeksi itsellenne. 





maanantai 5. syyskuuta 2016

Yrittäjän päivä 2016

Hyvää Yrittäjän päivää!

"Yrittäjän päivästä on tullut kansallinen juhlapäivä, jota vietetään 5. syyskuuta monin eri tavoin. Yrittäjän päivän tavoitteena on luoda positiivista kuvaa yrittämisestä ja saada nuoret kiinnostumaan yrittäjyydestä uravalintana."

Olen useana vuonna ottanut homman konkreettisesti ja kirjoittanut omasta päivästäni. Niin teen nytkin. Aiempia löytyy näistä linkeistä: 2012, 2013, 2014 ja 2015. Alkupäästä puuttuu kuvia, pahoittelen sitä. Ne katosivat edellisen blogialustan kadotessa, enkä ole ehtinyt lisäillä niitä.

6.59 herään ja kurkistan kelloa. Herätys soi minuutin kuluttua, joten avaan pimennysverhon ja nappaan puhelimen käteen sammuttaakseni herätyksen. Esikoinen on menossa kouluun kahdeksaksi ja muistan, että joku lappu piti olla täytettynä mukana tänään. Ei siis torkutusta tänä aamuna. Käyn ylikierroksilla ties kuinka monetta viikkoa. Monenlaista stressiä on kasaantunut ja olen tosi huono relaamaan. Töiden lisäksi hommia on riittänyt kuopuksen koulun puolesta taistelun tiimoilta. Ensi viikolla alkavat kurssit, mikä on aina pieni jännitystekijä ja aiheuttaa vähän ylimääräisiä hommia. Työ kuskaa miestä reissuissa taas pari kuukautta, joten myös perheen arjen pyörittäminen jää kokonaisuudessaan miulle. Työt ovat tosi mukavia, koulutaistelu hyvin tärkeä, uusi opetuskausi innostaa aina miettimään uusia opetustapoja, mutta kaiken tämän kasautuminen ja se, että tunteja ei yksinkertaisesti ole päivissä tarpeeksi, aiheuttaa stressin. Nyt alkaa onneksi jo helpottaa - ainakin tällä erää. Ja heräsin kylmään hikeen viime yönä vain kerran.

7.20 soi ovikello. Kuka ihme tulee tähän aikaan? Yksi alkavista kursseista teettää nyt vähän enemmän töitä kuin muut, sillä se on ihan uusi juttu: opetan etäopettajana Wahren-opiston Kansallispuvun kaapista kuntoon -kurssilla. Olen paikalla Skypen välityksellä ja teen etukäteen opetusvideoita puvun huollosta. En vielä tiedä, millaisia pukutapauksia opiskelijoilla on, joten varaudun ihan perusjutuilla. Olen kuvannut liivihameen purkamista ja pesemistä sekä paidan pesemistä ja muokkaamista. En osaa muokata videoita ja se on tässä suurin kompastuskivi. Kuvasin niitä miehen GoPro-kameralla ja siinä kohtaa, kun niitä pitäisi tunkea koneeseen, tulee ongelmia. Koneeni ei ole tarkoitettu pyörittämään isoja videotiedostoja, puhumattakaan videoiden editoinnista. Tuskailin aikani ja apuun tuli ystäväni tyttärineen. He lupasivat editoida videot. Kyllä helpotti! Kävimme eilen videot pikaisesti läpi, siirsin ne heille tikulle ja katsoimme, mitä niille pitäisi tehdä. Tänään 7.20 oven takana oli tämä ystäväni työmatkallaan ja toi tikulla ensimmäisen videon tsekattavaksi, että jatketaanko samaan malliin. Katson videon, kun keskeytän tämän raporttini.

Kävin aamupesulla, keittelin kahvit ja tulin aamupalalle koneen ääreen. Aloitin tällä bloggauksella. Tässä ohessa kurkkaan sähköpostit - ei muuta kuin roskaposteja, koska olen notkunut kurssivalmistelujen takia koneella koko viikonlopun ja hoidellut sähköpostit sitä mukaa, kun niitä on tullut.

7.56 käyn Facebookissa ja huomaan, että ystävä on ystävällisesti varoittanut tulostaan etukäteen, mutta koska puhelimetkin ovat vielä äänettömällä, en ole huomannut. Muuta oleellista siellä ei nyt ole. Vilkaisen pikaisesti myös Suomen käsityöyrittäjien foorumille. Päiväkohtaisessa ketjussa toivotellaan hyvää Yrittäjän päivää. Laitan sinne linkin tästä postauksesta.
Tänään on työlistalla Jääsken naisen kansallispuvun B-mallipuvun essun ompelua sekä FolkJam-tunnin harjoittelua. Niitä on mukava tehdä vähän lomittain, niin tulee taukojumpat hoidettua samalla. Ommellessa kuuntelen yleensä äänikirjoja, nyt on menossa Jo Nesbøn Veritimantit.

8.02 huomaan, että Imatran Seudun Yrittäjät tarjoaa jäsenkorttia vastaan kahvit muutamassa paikallisessa kahvilassa. Päätän yrittää ehtiä käväisemään jossain välissä tuossa lähellä olevassa. Kuopuksella soi herätyskello, vaikka hän menee vasta kymmeneen. Toivottelen hyvät huomenet. Tallennan tämän bloggauksen ja laitan linkin myös Facebookin firmasivulle. Sitten tajuan, että kuva olisi kiva. Selaan, mitä puhelimesta löytyisi ja lähettelen niitä sähköpostiin tallennettavaksi ja tänne poimittavaksi. Olen napsinut kaikenlaisia "kuvituskuvia" huvikseni pitkin kesää. Yllättäen tähän menee taas aika paljon aikaa... Kuvissa on yksi, joka sopii olotilaani hurjan hyvin ja päätän laittaa sen tähän ja selittää vähän.



Tuolta miusta tuntuu tällaisina aikoina, kun on liikaa hommia. Yritän pitää kaikki pallot ilmassa ja pelkään unohtavani jotain tärkeää. Jos joku pallo tippuu, tuntuu että kaikki romahtaa. Kun hommaa on liikaa, vauhti on liian kova ja näkökenttä supistuu pieneksi. Silloin ei huomaa lapsen kasvoilla vilahtavaa pettymystä, ystävän silmissä näkyvää varjoa, sitä, että sataa ja lasta pitäisi muistuttaa varusteista, kukkaa tienvarressa, ystävällistä hymyä, auttavaa kättä, puhumattakaan että pystyisi luomaan jotain uutta ja ajattelemaan vaihtoehtoja. Olen tietoisesti yrittänyt ennakoida niin, ettei tällaisia kausia tule. Ilman tuota kuopuksen koulun tilannetta ja miehen reissua tässä ei olisi ollut mitään hätää. Aina kaikkeen ei vaan voi varautua, eikä yrittäjänä toisaalta myöskään järjestää elämäänsä niin väljäksi, että aina olisi tilaa ylimääräisille kriiseille.

8.37 oikeasti sain tämän linkin Facebookiin vasta nyt. Esikoiselta tulee viesti, että siitä lapusta puuttuu kuitenkin nimmarit. Laitan Wilmaan viestiä, että olen tietoinen lapun sisällöstä. Alan vihdoin katsoa sitä opetusvideota.

8.54 saan videon katsottua. Ei sillä Oscareita voiteta, mutta tarkoitukseensa se sopii oikein hyvin. Siinä on jopa hienot alkulogot ja lopputekstit! Päätän vielä testata kuvan vakauttamista YouTuben editorilla ja kysyn editoijan isältä, voiko taustan väpätykselle tehdä jotain. Jos ei, niin näillä mennään. Olen ylenpalttisen kiitollinen, ettei miun tarvinnut tuskailla tämän homman kanssa enempää. Laitan videon latautumaan YouTubeen ja siirryn sohvalle ompelemaan Jääsken essua.




10.05 otan vähän välipalaa ja kurkkaan samalla sähköpostit. Vastaan muutamaan kuopuksen koulun tilanteeseen liittyvään viestiin. Kirjoitan yhden laskun ja lähetän sen asiakkaalle. Olo alkaa olla vähän nuhjainen, väsyttää ja palelee. Oikein hyvä hetki siis siirtyä harjoittelemaan FolkJam-tuntia. Katson pari juttua FolkJam-ohjaajien tietolaarista, laitan musiikkilistan soimaan ja alan tanssia huutaen ohjeita kuvitteelliselle ryhmälle. Näyttää varmaan todella viisaalta!

11.40 olen harjoitellut FolkJam-tunnin suunnilleen puoleen väliin. Mukavasti sujuu, tanssiminen on ihanaa! Täältä voit kurkata, miten viisaalta tämä harjoittelu näyttää ja kuulostaa :D Vilkaisen sähköpostit. Eräs luentohomma Kotkassa on varmistunut. Merkkaan sen kalenteriin ja laitan serkulle viestiä, jos vaikka samalla keikalla menisimme heille kyläilemään. Laitan Työhuoneen Susannalle viestin, että lähtisikö hän Yrittäjän päivän kahville kanssani. Ennen kahvia tarvitsen ruokaa. Menen heittelemään eilisen kanan jämät ja kipollisen valmiiksi pilkottuna ostettuja kasviksia pannulle.

12.45 olen saanut syötyä. Ruokaa tehdessä harjoittelin vähän lisää FolkJamia ja sain Susannalta viestin, että hän pääsee kahville. Jes! Ehdin kurkistaa sähköpostin, keskustella serkun avovaimon kanssa kyläilystä ja videon teossa avustavan ystävän kanssa jostain teknisistä jutuista, joista en tajua hölkäsen pöläystä, sekä vakauttaa videon YouTubessa. Nyt se on ihan hyvä. Sovin Susannan kanssa treffit klo 13, joten nyt on mentävä.



13.55 olen taas kotona. Susannan kanssa aika menee aina kuin iltamissa ja niin nytkin, lyhyeen kahvihetkeen vierähti 45 minuuttia. Ehdimme käsitellä kummankin ja yhteisiä työasioita ja kummankin muita asioita leivosten äärellä. Tämän on turhan harvinaista herkkua, pitäisi ottaa taas tavaksi. Susanna tekee jonkin verran miun mainoksia, ottaa kuvia ja tekee kaikkea sellaista kuvankäsittelyhommaa, joka miulta veisi paljon aikaa. Susannalla on paremmat vehkeet moiseen ja hän tekee sen nopeammin. Olen laskenut, että kun itse teen noita omia tuottavia töitäni sen aikaa, kun Susanna tekee miun mainoksen, tulee se edullisemmaksi kuin että tekisin kaiken itse, puhumattakaan, että niistä tulee sata kertaa parempia. Lisäksi inhoan kuvankäsittelyä vajavaisilla taidoilla ja välineillä. Olin pitkään siinä uskossa, että kaikki graafiset hommat maksavat ihan hirveästi, mutta onneksi niin ei olekaan.


Susanna kuvaamassa kansallispukuja miulle.


Kuopus on tullut koulusta kaverinsa kanssa ja he ovat lähdössä ensin kaverille ja siitä tallille. Ehdin siis vielä harjoitella vähän aikaa FolkJamia, ennenkuin esikoinen tulee koulusta. En pysty harjoittelemaan, jos täällä on joku.

14.08 --- enpäs harjoittelekaan, esikoinen pääsikin jo kahdelta koulusta ja tuli juuri kotiin. Ulkona on mukavantuntuinen keli, joten otan essuompeluksen mukaan ja siirryn terassille.




15.44 sain ommeltua essusta reunat, nyt puuttuu enää vyötärörakenne. Ulkona on kaunis auringonpaiste. Nälkä ajoi sisälle välillä. Syön hiukan välipalaa ensihätään ja alamme esikoisen kanssa valmistella tortilloita. Tässä välipalaa syödessä tsekkaan taas sähköpostit ja Facebookin. Mietin, jaksaisinko päivittää verkkokauppaa.

16.27 NAM! Esikoinen hoiteli tortillojen valmistelun aika lailla yksinään, mie täyttelin tiskikoneen. Käyn syödessä kommentoimassa pariin kysymykseen Facebookin Kansallispuku-ryhmässä ja tsekkaan parin ryhmään pyrkivän profiilit. Toinen pääsee sisään, toinen ei. On hyvää, otan lisää.




16.45 soi ovikello. Toisen kerran tänään. Meillä ei soi ovikello edes joka kuukausi, elleivät lähetit tuo paketteja ja nekin useimmiten soittavat ensin ja tulevat pajan ovelle. Ovella on eräs tutuhko nainen, joka haluaisi miun tekevän hänelle torstaiksi sorokan. Eipä onnistu mitenkään. Esittelen hänelle valmiina olevat, mutta niistä mikään ei ole sopiva. Hän päättää pärjätä hetken ilman ja haluaa sorokan lokakuun alkuun. Lupaan tehdä sen jossain välissä ja saattelen hänet pihalle. Susanna tulee kutomaan hamekangastaan, esikoinen lähtee kaverille. Sanon Susannalle, että pysyy pajalla, suljetun oven takana ja jatkan FolkJamin harjoittelua.

FolkJam on ihanaa ja hauskaa ja siinä tulee hiki!

18.34 on hiki. Kävi, kuten aina käy, harjoitellessa osoittautuu, että korvakuulolta hyväksi luullut musiikit eivät aina osu jalkoihin mukavasti ja tunnin rakenteeseen ja biiseihin pitää tehdä muutoksia. Nyt musiikit on kuitenkin testattu ja kaikki vähintään kertaalleen harjoiteltu. Kunto on rapistunut kesän aikana, mutta tässähän se taas nousee. Sussukin ennätti jo lähteä, joten olen talossa yksin. Päätän venytellä pitkään ja nautinnollisesti ja mennä sitten suihkuun. 

Huomasin vuoden 2013 yrittäjän päivän bloggauksestani, että olen ollut innoissani, kun Facebookin Kansallispuku-ryhmässä on ollut 418 jäsentä. Nyt meitä on 2892 ja olen edelleen innoissani. Olen saanut tehokkaita ihmisiä kaveriksi ylläpitohommiin ja ryhmän jäsenet keskustelevat vilkkaasti ilman, että aiheita täytyisi aktiivisesti heitellä enää. Käyn kertomassa ryhmässä tästä kolmen vuoden takaisesta huomiosta. Kurkistan vielä sähköpostit ja Facebookin ja laitan sitten koneen kiinni ja työpuhelimen äänettömälle.

Päiväni oli tänään kuten useimmat päiväni ovat: rikkonainen. Tein paljon, mutta sain näkyvää aikaan aika vähän. Näin nämä hommat kuitenkin pikkuhiljaa etenevät ja valmistuvat. Joskus poukkoilu tuskastuttaa ja silloin laitan kaikki laitteet kiinni ja keskityn yhteen työhön koko päivän. 

Toivottavasti siullakin on ollut hyvä päivä!



perjantai 19. elokuuta 2016

Syystuulia

Jos lomalla miettii, mitä haluaisi tehdä, ja mieleen tulee vain töitä, niin se ei voi olla oikein hyvä juttu, eihän? Väkisin silti lomailin, vietin aikaa perheen ja ystävien kanssa ja ihan hetkellisesti tavoitin sen täydellisen rentouden tunteen, joka lomalla kuuluisi olla. 

Vietimme esikoisen rippijuhlia.
Kiipeilimme kahdessakin kiipeilypuistossa. 
Törötimme kentän laidalla kuopuksen uuden harrastuksen vieminä.

Kävimme etanakotireissun varrella pistäytymässä mm. Valamossa Heinävedellä.

Katsoimme formuloita baareissa.

Istuskelimme iltanuotiolla.

Lenkkeilin ystävän "lasten" kanssa.

Herkuttelimme ja vietimme iltaa ystävien kanssa.
Ja paljon muuta mukavaa.
En tiedä mistä kiikasti, mutta olo ei ollut kovin lomaillut, kun tiistaina ryhdyin taas töihin. Pään sain kyllä niin nollattua, etten muista mistään mitään ja suureksi hämmennyksekseni hävisin jopa Trivial Pursuitissa! Kääk!

Järkyttävä Trivial-tappio!


No, loma on joka tapauksessa loppu ja täällä sitä taas heilutaan. Ennen lomaa jäi Tuusulan liivikangas vähän kesken ja nyt ekoina päivinä olen puhelimessa roikkumisen ja sähköpostisuman purkamisen ohella kutonut sitä. Tänään se tulee valmiiksi.




Vähän ennen loman alkamista tuli valmiiksi myös yksi Virolahden naisen kansallispuku. Puvun luovutus oli ihana ja puku pääsi hyvään ja arvostavaan kotiin. 

Pahoittelen suttuista kuvaa. Uunituore Virolahden kansallispuku omistajansa yllä.

Kansallispuvun syntymäpäivä osui keskelle lomaa ja kävimme Imatralla tuulettelemassa pukujamme 5.8. Jo seitsemännen kerran aurinkokin juhli kansallispukua, sillä sää oli kaunis ja lämmin.


Olen hyvin onnellinen siitä, että vaikken tänä vuonna käyttänyt hirmuisesti aikaa tuuletusten markkinointiin, niitä oli silti paljon. Ehkä tämä vihdoinkin on tullut jäädäkseen. Ilahduin myös siitä, että kansallispukuja tuuleteltiin Virossa ja Ruotsissakin! Siis henkilökohtainen ja lämmin kiitos jokaikiselle tuulettajalle ja erityisesti niille, jotka ovat toimineet kokoonkutsujina!

Mie tein ihan pikkuisen töitä lomalla, koska palo oli niin kova. Syntymässä on Kirjonnan salaisuus II, eli toinen kirjontajoulukalenteri! Pysy kuulolla!

Eilisiltana sain tiedon, että olen uusimmassa Kodin Pellervossa. Toimittaja Tiina Makkonen teki tosi kivan jutun. Hän teki aiemmin miusta, sarafaaneista ja seurakunnan sielunlämmittäjäkurssista Ortodoksiviestiin jutun, ja koska se oli hyvä ja yhteistyö sujui mallikkaasti, suostuin mielelläni tähänkin. Jutusta tuli oikein kiva ja se löytyy täältä.

Seuraavassa Viva-lehden numerossa tulee myös olemaan kansallispukujuttua! Jos ymmärsin oikein, se ilmestyy syyskuussa.

Syyskuussa on myös Kansallispuvun juhlapäivä Kansallispukukeskuksessa Jyväskylässä. Lupasin juuri, että pidän siellä sarafaaniluennon! Tuu mukaan!

Juuri ennen lomaa oli Joensuun Käsityökortteli, jonne matkasin Työhuoneen Susannan kanssa. Kauan muhinut päätös sai siellä vahvistuksensa: lopetan kiilaferrejen tekemisen. Tai saa niitä toki tilaamalla yksittäiskappaleita, mutten sen suuremmin markkinoi niitä, enkä tee varastoon. Päätös oli vaikea tehdä, mutta lopulta helpotus. Yritän keskittyä oleelliseen. Tämän johdosta kiilaferrejä saa nyt hervottoman halvalla niin pitkään, kuin niitä riittää!

Kiilaferrejen loppuunmyynti!

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Tanssin riemu

Katsoin vuoden kansantanssiyhtye Polokkareiden konserttia. Me-teoksessa esitellään ryhmä. *SPOILER-ALERT* Sami sanoo jotenkin niin (suokaa anteeksi, jos muistan väärin), että jossain vaiheessa se tanssi vain loppui ja piti tehdä jotain muuta. Sitten, vuosia myöhemmin, sitä huomaa, että tarvitsee taas tanssia. Eikä aina edes huomaa.
Samaistuin.


Polokkarit tanssivat Sottiisissa moneen kertaan, aina yhtä upeasti!

Polokkarit huolehtivat nesteytyspuolesta myymällä Polokkari-vettä. Ostin, tietysti!

Mie olin kansantanssija siitä asti, kun opin kävelemään. Äidin ja iskän vetäessä Kotkan kansantanssijoiden harkkoja riekuin mukana ja lastenryhmässä heti kun jalat kantoivat. Imin tanssin itseeni, opin näkemällä ja kokemalla. Kiersimme kesäjuhlat, esiinnyimme, talvella harkkoja, kesällä leirejä. Homma oli niin itsestäänselvyys, etten koskaan pohtinut sitä sen enempää. Enkä mie muutenkaan silloin tehnyt mitään muutakaan kovin päämäärätietoisesti tai pohtien.

Sitten tuli muutto, jonka myötä päädyin aikuisryhmään liian nuorena - en taidoiltani, mutta noin muuten. Kävin tanhunopekoulutuksen ja ohjasin vähän aikaa lapsiryhmää, mutta opiskelemaan lähtö päätti senkin. Tanssi loppui kaiken muun kuin tanssin vuoksi. 

Ajauduin kauemmas. Sitten työ toi miut taas tanssin liepeille. Olin liian ruvella osallistuakseni. Olisin halunnut tanssia, mutten sitä kaikkea muuta. Viisaat ja taitavat keksivät FolkJamin. Se tuli kuin tilauksesta miulle! Pääsin tanssimaan ilman sen suurempaa painetta ryhmäytymisestä. Kun Imatralla ei ollut FolkJam-emäntiä tai -isäntiä, kävin itse koulutuksen ja vedän siis FolkJamia Imatran työväenopistossa.




Jahkailin, pelkäsin, toivoin ja mietin. Sitten jotenkin sattumalta, kuten hyvät jutut useimmiten tapahtuvat, sain kuulla, että kaupungin rajan tuolla puolen, mutta ihan lähellä, harjoittelee Nuorisoseura Harmonikka, jonka open olin tavannut yhdessä FolkJam-koulutuksessa. Kysyin, saanko tulla vain harkkoihin, koska miulla ei ole aikaa sitoutua mihinkään muuhun. Sain luvan ja toooosi jännittyneenä hyppäsin mukaan viime syksynä. Tanhuava kuopus vaihtoi perässäni seuraa vuodenvaihteessa ja tanssi alkoi maistua hänellekin ihan uudella tavalla.


Ylpeinä kannamme kuopuksen kanssa seuran paitaa ja hupparia.
Nyt torstaista sunnuntaihin olimme Tampereella Pispalan Sottiisissa. Vedimme mukana kolmessa yhteisohjelmassa. Tanssimme niin, että jalat huusivat armoa. Tanssi ei ole kadonnut mihinkään. Jalat muistavat enkeliskakierrot ja ristait, kun niiden antaa viedä. Ryhmän taitotaso on miulle juuri sopiva. Pahiten pelkäämäni tiivis yhteiselo sujui niin keveästi, etten oikein ymmärräkään. Ensimmäisistä harkoista lähtien Harmonikan porukka on saanut miut tuntemaan itseni ihan täysivaltaiseksi porukan jäseneksi. Jännästi sitä aikaa kansantanssille alkoi löytyä. Mie, joka aina annan energiaa seurassa ja tarvitsen yksinäisyyttä akkujen lataamiseen, en väsynyt neljän päivän rinnakkaiselossa yhtään. Enkä tarkoita, että miusta olisi jotenkin vastenmielistä olla ihmisten seurassa, ei ollenkaan. Se on vain väsyttävää. Ehkä se on niin, että tanssi antaa sen minkä kaikki muu vie. 




Riemua-konsertin kenraaliharkoissa alkoi tuntua ja näyttää melkoisen upealta!

Nyt jalat ovat pökkelöt, penikoita särkee ja pyykkiä on pestäväksi isot kasat. Tunnen olevani erittäin elossa. Kun Riemua-konsertti huipentui finaaliinsa ja 1000 tanssijaa sykki samaa rytmiä, purkautui onni kyyneleinä poskilleni.

Kiitos 150-vuotias kansantanssi. Kiitos Pispalan Sottiisi. Kiitos tanssikamut. Kiitos miun ihana pari Sirpa. Kiitos meidän napakka ja taitava ohjaaja Milla. Kiitos kaikki ihanat, hyväksyvät, kannustavat ja joukkoon tempaavat tanhupetterit ympäri Suomen. Kiitos Sottiisin koreografit, talkoolaiset, järjestäjät, Tampere, kaikki tanssijat ja upeat bändit. Kiitos äiti ja iskä, kun ette pakottaneet minua silloin jatkamaan, kun tanssin ilo kuoli. 25 vuoden tauko teki oikein hyvää.

maanantai 30. toukokuuta 2016

Oppia ikä kaikki eli miten opettelin nypläämään

Jos olet joskus jutellut miun kanssa kansallispukuhommeleista, olet saattanut kuulla suustani lausahduksen "mie en nyplää, enkä neulo". Lauseeseen ei liity, mitään "ikinä"-juttuja, sillä opin jotain siitä, että "miusta ei ikinä tule käsityöläistä, enkä ainakaan ikinä ala mitään kansallispukuja nyhertää".

No, neulomisen kanssahan kävi näin ja näin ja kuten kuvasta näkyy - hitaaaaaasti ja vähän epävarmasti -, joskaan en vieläkään ajattele, että ryhdyn neulojaksi, mie vain teen nämä yhdet sukat (tai säärystimet, jos en jaksa neuloa teriä).

Toinen Loistavat niityt -sukka on tässä vaiheessa, toinen tuon puna-valkean ohdakeraidan alussa. Kuvittelin neulovani Azoreilla, mutta en yhtään ehtinyt. No, kesälomalla ehkä, en aio ottaa tuosta minkäänlaista stressiä.
Nypläystä olen kokeillut pienesti muutaman kerran. Artesaaniksi opiskellessa kokeilin sen verran, että totesin, että ei ole miun laji. Silloin ei ollut mikään muukaan nyherrys. Sitten menin työväenopiston kurssille kokeilemaan, mutta jotenkin aika ei ollut sopiva ja homma jäi. Nyytinkiguru Annikka Eilola piti miulle ja kahdelle harkkarilleni nyytinkipäivän ja huomasin tykkääväni hommasta ja olevani siinä ihan hyväkin. Annikka sanoi, että miun pitäisi ryhtyä nypläämään nyytinkejä. Noh, on vähän tätä muutakin askaretta. Siitä jäi pieni palo, mutta koska tajuan kyllä nypläyksen olevan oma iso taitonsa ja koska miulla ei ole aikaa panostaa siihen niin paljon kuin haluaisin, en ole siihen puuttunut. 

Nyt sitten osui ikäviä yhteensattumia niin, että en ole saanut eräältä nyplääjältä pitsiä, jonka olisin tarvinnut. Tai oikeastaan neljää pitsiä. Olen toisaalta roikkunut siinä ajatuksessa, että vielä ne häneltä saisin ja toisaalta ollut vähän laiska sen suhteen, että alkaisin niitä jostain muualta kysellä. Nyt sitten tuli eteen hetki, kun se pitsi ihan todella täytyy olla kiinni paidassa. No, nypläystyyny ja nypylät hyllystä, katsotaan, miten ämmän käy.

Mie siis en osaa nypläyksen "sääntöjä". Tsekkasin yhdestä nypläysoppaasta lyönnit. Tarvitsemaani pitsiin ei ole ohjetta, vain tällainen erittäin haalistunut kopio, jonka mittasuhteistakaan en ole varma. Paperissa lukee lisäksi "6 paria pella 50 ja 1 lanka pella 30". Tämän takia olin tilannut nyplääjältä toista pitsiä, johon on ohje. Tämä tulee Virolahden puvun paidan kaulukseen ja koska pukua ei ole tarkistettu ja kumpikin pitsi on kauluksen reunapitsi samalta pukualueelta, se toinen kävisi hyvin myös. Tämä vain näyttää aika paljon nopeammalta nyplätä, siksi päätin yrittää tätä.

Tältä pohjalta alkuun, ilman hajuakaan, miten tuo tehdään.
No mitäpä siinä sitten, rullaatirullaa lankoja nypylöille...
Ensimmäinen yritelmäni näytti tältä. Ei kovin hyvältä ja hyvin hontelolta. Onneksi miulla on taitavia ja auttavaisia kamuja Facebookissa. Laitoin tämän ja tuon "ohjeen" kuvan Facebook-seinälle ja sain erittäin hyödyllisiä kommentteja.

Kommenttien perusteella jatkoin näin, mutta vielä näyttää jotenkin väärältä. Pyysin lisää apuja ja sain.
Sitten alkoi luontua. En mie mikään mestarinypläri ole ja tämä on hyvin yksinkertainen ja harva (=nopea) pitsimalli, mutta olen mie kyllä vähän ylpeä itsestäni.
Meillä jylläsi viikonloppuna mahatauti. Miut se tainnutti uneen puoleksitoista vuorokaudeksi. Loput viikonlopusta nypläsin - paitsi tietysti formuloiden ajan.
Metrin verran valmista. Nyt täytyy tutkailla, miten tuo päätellään ja katsoa, miten pesussa käy.

Miulla olisi tässä miljoona muuta juttua, jotka pitäisi tehdä. Tein tuossa nyplätessäni samalla "ohjeen" tuohon pitsiin, mutten tiedä tajuaako siitä kukaan mitään, kun en edelleenkään osaa niitä nypläyksen "sääntöjä". Ehkä niistä pitsin kuvan kanssa on enemmän iloa kuin tuosta alkuperäisestä. Olen kahden vaiheilla, että nypläänkö kahteen muuhunkin tekeillä olevaan pukuun pitsin itse vai koitanko etsiä jonkun tekemään. 

Tämä projekti toi mieleen viime vuosina opehommissa pyörineet ajatukset erilaisista oppijoista. Miusta kaikki ihmiset ovat "erilaisia oppijoita". Se, että toisen oppimistie on kauempana "normiopetuksesta" kuin toisen, ei tee hänestä huonompaa oppijaa. Opettajalta vain vaaditaan älyttömästi, että tunnistaa ihmisen oppimistavan ja keksii oikean väylän ja loihtii opetuksensa sen mukaiseksi jokaisen opiskelijan kohdalla. 

Sama juttu tässä kuin tuossa neulehommassa: miun oppimisinto kärsii, jos homma tuntuu liian helpolta. Miun täytyy itse tajuta ja oivaltaa, tutkia ja tuntea. Vaikka se kuuden parin utin veivaaminen on varmasti hyvä tie oppimiseen, tunsin toistavani sitä, mitä käsketään, ilman että oikeasti oivalsin tekemisen ja tavoitteen yhteyttä. Tässä se tapahtui väkisin. Opettajan sijasta tarvitsen siis ennemminkin jonkun, joka vahvistaa, avittaa "säännöissä" ja auttaa näkemään ongelmakohdat. Ymmärtääkseni se on peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksessakin tavoitteena. Sen kohdalla vain mietin pelolla sitä, että tällainen opiskelu vaatii ihan valtavan motivaation oppia.

En ole vieläkään valmis sanomaan, että nyplään (saati että neulon). Kuka tietää, mihin tämä vielä johtaa. Ainakin oppimisen ja oivaltamisen ilo oli huikea!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Termit haltuun

Facebookin Kansallispuku-ryhmässä heräsi jälleen kerran tarve määrittää yhteiset termit kansallispukualan sanastolle. On olemassa sanastoja, joissa määritellään enemmän tai vähemmän hyvin fyysisten kansallispukujen osia ja niihin liittyvien materiaaleja, vaikkapa tämä. Sen sijaan yleisemmin kansallispuvuista ja niiden historiasta puhuttaessa melkoisen erilaisia mielikuvia herättävät mm. termit "perinteinen", "aito", "alkuperäinen", "oikea" ja "vanha". Ne ovat sanoja, joita mie en mielelläni käytä kansallispuvun yhteydessä juuri siitä syystä, että ne voi määritellä niin monella tavalla.

Käsittelen tässä jutussa vain suomenkielisten alueiden kansallispukuja. Ruotsinkielisen alueen puvuista vastaa Brage ja heillä on erilainen tapa käsitellä asiaa. Osa termeistä toki koskee molempia. 


Huono kansallispukutermi tarkoittaa eri asiaa eri ihmisille


"Perinteinen" tekniikka voi tarkoittaa yhtälailla sitä tekniikkaa, jolla kansallispuvut on perinteisesti tehty, kuin sitä tekniikkaa, joilla kansallispukujen esikuvat tehtiin. Tekniikassa on huikea ero, jos puhutaan vaikkapa 1950-luvulla tehdyistä kansallispuvuista. Oman lisänsä tähän tuo sitten 1970-luvun lopussa alkanut suuntaus, joka pyrkii palauttamaan kansallispuvun valmistamisen tekniikat esikuvien kaltaisiksi. Sitä on harjoitettu 35 vuotta, eikö sekin ole jo aika perinteistä?


Floderipitsiä käytetään tykkimyssyjen tykeissä. Se on nyplätty kolmessa osassa, ommeltu yhteen ja yhdistetty "luuksi" kutsuttuun kangaskaitaleeseen. Tykkipitseissä käytetään myös muita pitsejä ja joskus poimutettua batistia.

"Vanhempi versio" tarkoittaa useimmiten kansallispuvussa versiota, joka on kauempana esikuvasta kuin uudempi. Silti "uudempi malli" tai "uudempi versio" kuulostaa monen korvaan vähemmän "oikealta" kuin "vanhempi". Saati "wanha"... Kansallispukumaailmassa ei oikein voi tehdä yleistyksiä pukujen eri versioista. Esimerkiksi Sulkavan puvusta on olemassa ainakin kolme versiota. "Vanha Sulkavan puku" on hartuushameellinen ja harvoin nähty. Sille on kuitenkin esikuva toisin kuin "uudemmalle Sulkavan puvulle", joka on aikalailla kokonaan suunniteltu. Tästä uudemmasta on vielä olemassa sellainen versio, jossa työtapoja on muutettu lähemmäs esikuvia.

"Oikea"... En menisi käyttämään kansallispukuyhteyksissä kovin helposti sanaa "oikea", paitsi silloin kun puhutaan vasemman vastakohdasta. Kansallispuvun historiaan kuuluu monta vaihetta ja kaikkina aikoina tehdyt kansallispuvut ovat ihan oikeita. Motiivit ovat muuttuneet vuosien varrella ja nyt olemme tilanteessa, jossa meillä on rikas kanta kansallispukuja eri käyttötarkoituksiin ja tarpeisiin.

"Aito". Tähän törmää lähinnä myynti-ilmoituksissa, joissa myyjällä ei oikeastaan ole mitään aavistusta siitä, mitä hän on myymässä. Siinä yhteydessä "aito"-sana on niin tyhjä, että kaikuu. Noin muuten viittaan tuohon "oikea"-sanaan ja niputan aidon sen kanssa.

"Alkuperäinen". Tätä voi käyttää, jos siihen liittyy joku toimiva määre. Alkuperäinen voi viitata esikuvaan tai kansallispukuun. Olisin sanan kanssa varovainen ja pitäisin huolen, että kaikki keskustelijat käyttävät sanaa samassa mielessä. 


Kymin naisen kansallispuvun liivikangas on esikuvan mukaisesti ripsiksi kudottua palttinaa. Kude on ohutta karstalankaa.


"Kansanpuku" on ilman määreitä myöskin aika moninaisesti ymmärretty. Sarafaani ja feresi ovat kansanpukuja siinä mielessä, että nykyisiä sarafaaneja ja feresejä ei tehdä toistaen pukuhistoriallisesti jonkin tietyn aikakauden ja paikan pukuja. Toisaalta se, että niitä käyttävät muut kuin se alkuperäinen kansa (Karjalan ortodoksit Vienassa, Aunuksessa ja Raja-Karjalassa) riittää miusta tekemään siitä jonkin muun kuin kansanpuvun. Paitsi silloin jos käyttäjä on oikeasti Karjalan ortodoksi tai heidän jälkeläisensä ja hänen pukunsa on juuri omien juurien pukujen mukaisesti tehty. Mie täytän tuon jälkeläis- ja uskontomääreen, mutta miulla ei ole oikeasti hajuakaan, mitä kaikkia feresimalleja juuri Suojärvellä on käytetty.
Saamen puku on kansanpuku ja se on miusta erinomainen esimerkki siitä. Saamelaiset eivät halua meidän muiden käyttävän pukujaan, niillä on heille merkityksiä, joita me muut emme välttämättä edes ymmärrä ja heidän pukunsa elävät ajassa säilyttäen ne oleelliset piirteet, jotka tekevät siitä heidän kansansa puvun.
Kansanpuku-nimitystä kuulee joskus käytettävän myös ns. "pitäjänpuvuista". Ne ovat joskus "epäonnistuneita pyrkimyksiä kansallispukuun", jolloin esim. yhteys esikuvaan on liian löyhä tai sitä ei ole, esikuvat ovat kansallispukua ajatellen väärältä ajalta tai vaikkapa liian korkean säädyn vaatteita. Usein ne ovat ihan vain tietylle paikkakunnalle suunniteltuja pukuja, joiden tarkoitus on ollakin jotain muuta kuin kansallispuku. Kansanpukuja ne eivät kuitenkaan miun mielestä ole.


Sarafaaneja ja feresejä kutsutaan kansanpuvuiksi, mutta mihin saakka ne ovat niitä?

"Kansanomainen" on oikeastaan miusta hyvä sana ja käytän sitä itse. Siinä pitäisi kuitenkin varmistaa, että puhutaan samasta asiasta. Kun mie sanon kansallispukuyhteydessä "kansanomainen", tarkoitan jotain, mitä esikuvien aikakauden kansa olisi hyvin todennäköisesti tehnyt. Vaikkapa näin: "Tilkuttelu, eli kappaleiden jatkaminen saumoilla on kansanomaista" tai "pyrkimys leveisiin lanteisiin on hyvin kansanomaista" ja lempparini: "Kansanomaisessa työtavassa poikkeama mallikerrassa ei ole virhe. Taito on siinä, että osaa jatkaa niin, että poikkeama näyttää kuuluvan asiaan". Kansanomainen työtapa on usein paljon anteeksiantavampi kuin se, mikä kansallispukujen historian aikana on luotu. Siinä vaan pitää oikeasti tietää, mitä kansa olisi tehnyt. Sitä on valitettavasti hirmuisen vaikea oppia ymmärtämään, kun sitä ei oikein ole esillä. Kansallispuvut tehtiin pitkään ja tehdään osin vieläkin "paremmiksi" kuin esikuvansa.

Tarkistamattomia pukuja voi tehdä kansanomaisemmin, käyttäen kansanomaista kaavoitusta, materiaaleja ja työtapoja. Eli niitä, joita ollaan Kansallispukuneuvoston perustutkimuksesta ja tarkistetuista ja tutkituista puvuista opittu.

Sitten on "kansanomaisia pukuja". Siinä ollaankin sitten taas jo epävakaammalla alustalla. Kansanomainen on ehkä taas jotain, mikä ei ihan ole kansallispuku tai "vähän sinnepäin", moderneista kankaista tai ehkä koneellisesti tehty. Se voi hyvin olla myös jonkin toisen kansan juttuja, eri aikakaudelta kuin kansallispukujen esikuvat tai jotain muuta. Taas aika huteraa.


Kansanomaisessa työtavassa jokaisella pistolla on tarkoitus kiinnittämisen lisäksi myös koristaa. Ompeleita ei pyritä tekemään huomaamattomiksi vaan niillä nimenomaan näytetään taito ja ne toimivat tehosteina kuin farkkujen tikkaukset. Kuvassa on Jääsken naisen tarkistetun kansallispuvun mallipuvun hurstuthameen helman ompelua. Vrt. alempana oleva esikuva.


Mitä sanoja kansallispukujen yhteydessä sitten pitäisi käyttää?

Jos on varma, että kaveri ymmärtää termin samalla tavalla, niin toki saa käyttää mitä vain. Mie en ole ollenkaan sellaisessa asemassa, että miulla olisi oikeus päättää mitään virallisia termejä. Mie kerron kuitenkin, millaisia termejä mie käytän.

"Esikuva" on kansallispukukielessä kansallispuvun esikuva. Kansallispuvut perustuvat maalaisväestön juhlavaatteisiin ajalla n. 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin. Kansallispukumielessä esikuva on siis se, mitä tiedämme tietyn alueen maalaisten juhlapukeutumisesta tuona aikana. Käytännössä esikuva voi olla museoon talletettu (tai jonkun yksityiskokoelmassa oleva) vaatekappale. Esikuva-aineistoon kuuluvat myös perukirjat, valokuvat ja maalaukset, joskin niiden kanssa täytyy olla aina kriittinen. Tai no, niin pitää niiden vaatekappaleidenkin.

Jääsken naisen kansallispuvun hurstuthameen esikuvan helmaa.
Tämä esikuvahame asustelee Kansallismuseon varastolla. 


"Kansallispuku" on pukukokonaisuus, joka on tehty enemmän tai vähemmän esikuvien mukaisesti. Kansallispukuja alettiin valmistaa 1800-luvun loppupuolella kansallisromantiikan aikana. Ensimmäiset mallit julkaistiin 1889, mutta jo sitä ennen oli valmistettu kansallispukuja. Kansallispukuja suunniteltiin erilaisista lähtökohdista, joskus kokonaan ilman esikuvia, joskus hyvinkin esikuvan näköiseksi. Pääasiassa puvut kuitenkin ommeltiin koneella. 1970-luvun lopulla heräsi kiinnostus juuriin ja esikuvien mukaisiin kansallispukuihin. 1979 perustettiin Suomen kansallispukuneuvosto, joka lakkautettiin 2010 ja toiminnot yhdistettiin Suomen kansallispukukeskukseen. Kansallispukuneuvoston aikana ja sen jälkeen "tutkitut uudet puvut"* on tehty mahdollisimman tarkasti esikuvien mukaisiksi. Tieto on kuitenkin lisääntynyt Kansallispukuneuvoston tekemän perustutkimuksen ansiosta valtavasti ja joitakin sen alkuaikoina tehtyjä pukuja ei luultavasti tehtäisi nyt ihan samalla tavalla.

Lavansaaren miehen uuden, tutkitun kansallispuvun sarkaviitan pääntien kirjonta on leikkisän epäsymmetrinen esikuvan mukaisesti. 


"Tarkistettu kansallispuku" liittyy edelliseen kohtaan. Kansallispukuneuvosto ja sittemmin Kansallispukukeskus myös tarkisti ja tarkistaa ennen sen aikaa tehtyjä kansallispukuja. Tästä olen kirjoittanut laajemmin täällä. *

*Usein ihan yksinkertaistuksen vuoksi kaikkia Kansallispukuneuvoston ja Kansallispukukeskuksen aikana koottuja pukuja kutsutaan tarkistetuiksi, vaikkei niistä olisi ollut aiempia versioita. Kansallispuvut.fi-sivustolla näitä kutsutaan mallipuvuiksi, mutta sekin on miusta vähän ongelmallinen termi. Sellaista napakkaa yhden sanan termiä ei valitettavasti ole.

Tätä tarkistusasiaa hämmentää vielä se, että meillä on liuta pukuja, joita on tarkistettu ilman että niitä on hyväksytetty virallisesti. Näitä ovat mm. 1980-luvulla kansallispukualan valmistajien ja alueellisten kansallispukuneuvojien koulutuksen yhteydessä "tarkistetut" puvut. Osa niistä on tarkistettu virallisestikin myöhemmin. Tällaisia epävirallisia tarkistuksia on tehty kymmeniä, esimerkiksi Sulkavan, Vehkalahden, Siikajokilaakson ja Saarijärven kansallispuvuille. Ne ovat eritasoisia ja joissain niistä on vain muutettu olemassa olevat vaatekappaleet kansanomaisemmiksi materiaaleiltaan, kaavoitukseltaan ja työtavoiltaan perehtymättä varsinaisesti esikuviin. Kaikkiin näistä epävirallisesti tarkistetuista puvuista ei saa ohjeita mistään. Ne ovat tekijänsä omaisuutta ja jos tekijä ei huolehdi niiden myymisestä, niitä ei "ole". No, ei kyllä saa kaikkia virallisesti tarkistettuja ohjeitakaan tällä hetkellä.

"Mallipuku" on tavallaan vähän sivuseikka, mutta selkeyden vuoksi kerron, jos et jaksa käydä lukemassa tuota "tarkistettu kansallispuku" -kohdan linkkiä, että mallipuku (tai kaksi) tehdään pukua tarkistaessa tai uutta pukua tutkittaessa ja se toimii mallina, jotta esikuvia ei tarvitse kaivaa esille aina, jos tarvitsee vaikkapa etsiä uusi materiaali markkinoilta poistuneen tilalle.

Jääsken miehen kansallispuku on "uusi tutkittu" puku, samoin Kivennavan naisen äyrämöispuku. Kuvassa olevat puvut ovat B-mallipukuja, eli tutkimuksen yhteydessä tehtyjä mallipukuja, jotka ovat tilaajayhteisön ja myyjän markkinointikäytössä. Kuva: Susanna Mattheiszen / Soja Murto


Muita päänvaivaa aiheuttavia kansallispukutermejä

"Teollinen" tai "ostokangas", "ostopitsi" jne. voivat kuulostaa jotenkin vääriltä tai huonoilta. Esikuvien aikaan oli kuitenkin niin, että ostotavaraa arvostettiin enemmän kuin kotikutoista. Vain varakkailla oli varaa käyttää rahaa ostokankaisiin tai -pitseihin. Ostomateriaalit saattoivat olla tehdasvalmisteisia eli teollisia, kuten verka, silkki, puuvillatylli, ostotyllipitsi ja monet nauhat. Myös käsityöläisiltä ostettiin mm. tykkimyssyjä myssymaakareilta, kenkiä suutareilta ja koruja korusepiltä.

Ostonauhoja ja nyytinkipitsiä Kuolemajärven naisen kansallispuvun vahvemmanvärisen esiliinan koristeena. Kuva on tavallaan poikittain, kuvan alareunassa on esiliinan sivu. Tämä esikuva asustelee Kansallismuseon varastolla.

Kansallispukuja tehtiin esimerkiksi Helmi Vuorelmalla puoliteollisesti. Nekin kankaat, jotka esikuvissa ovat käsinkudottuja, olivat näissä kansallispuvuissa kutomakoneella kudottuja ja monissa työvaiheissa käytettiin ompelukonetta. Pitsejä ja kirjontoja muutettiin niin, että niitä voitiin tehdä koneellisesti. Muutenkin pukujen ompelu koneella oli aika selviö, jota ei kyseenalaistettu. Vasta 1970-luvun lopulla, kun herättiin muutenkin esikuvien ja juurien suhteen, alettiin pukuja osittain valmistaa esikuvien mukaisesti käsin, ilman ompelukonetta. Nykyisin kansallispukuja valmistetaan sekä puoliteollisesti, että kokonaan käsin, esikuvien mukaisilla tavoilla.

Mie pyrin käyttämään "ostokamaa"-nimitystä (tai ostokangas, ostopitsi, ostotyllipitsi) niistä materiaaleista, jotka olivat esikuvien aikaan tehdastekoisia tai ammattilaisilta ostettavia.
Niistä kansallispuvuista, joita nykyisin valmistetaan osittain koneellisesti, käytän "puoliteollinen" -sanaa.

"Käsin ompelu" tarkoittaa kansallispukukielessä ihan oikeasti neulaa ja lankaa. Ei ompelukonetta.


Katesaumaa kansanomaisesti kansallispuvun paidassa.




Siinä nämä nyt tähän hätään. Puuttuuko jotain? Pidätän oikeuden lisäillä termejä, jos niitä mieleeni putkahtaa tai joku ehdottaa :)

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kerää kansallispuku!

Joskus kannattaa muhitella asioita vähän pidempään. Ideoita varsinkin. Hektisessä maailmassa olen rakentanut omasta työstäni kuplan, jossa kiire on harvinainen vieras.

Kun esikoinen oli alle kouluikäinen, keksin Kerää kansallispuku! -lautapelin. Kollegani Tuula Pärnänen ja Tarja Alava perheineen olivat heti messissä ja Tuulan mies Jussi kuvasi, kun me muut pukeuduimme pukuihin ja poseerasimme. Oli vuoden 2007 joulukuu, digitekniikka sen aikaista ja miun kuvankäsittelytaidot nykyistäkin surkeammat. Omalla laserprintterillä tulostellen leikkasin, liimasin, askartelin neljä protopeliä. Ne ovat oikein "hienoja" ja toimivia, mutta sillä askartelun määrällä hinnaksi olisi tullut satoja euroja ja ne kuvat... Noh. 



Yksi peleistä on meillä ja sitä pelaillaan aina silloin tällöin. Idea on mielestäni hyvä ja peli mielekäs. Yksi peli on Virasojan eskarissa, vein sen sinne lahjaksi, kun kävin pitämässä lapsille "kansallispukupropagandaa". Yksi on Tuulalla ja yksi Tarjalla.

Vuonna 2007 parempien kuvien ottaminen, oikean graafikon käyttäminen ja pelien edullinen painattaminen tuntuivat valtavan kaukaisilta asioilta. Hellin peliä ajatuksissani, mutta muuten se sai olla. Kirjoitin vuonna 2012 pelistä näin. Taisin jopa hakea siihen jostain apurahaa, mutten saanut ja homma jäi.

Sitten yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa hyvä ystäväni Susanna on erinomainen graafikko ja valokuvaaja ja töitä vailla. Karjalainen Nuorisoliitto teetti Matka Karjalaan -pelin, jonka laatu kelpaa miulle tähän ja Hilu jelppasi painopaikan yhteystietojen kanssa. Tein laskelmia ja päätin, että nyt se tehdään. Jos peli ei mene kaupaksi ja teen vararikon, lahjoitan pelit eskareille ja kouluille, niin on ainakin hyvä työ tehty. 

Halusin peliin pelkästään tarkistettuja tai uusia tutkittuja pukuja ja mieluusti eri pukualueilta. Itsestään selvää on, että siihen tuli miulla myynnissä olevat Jääsken naisen, Jääsken alueen miehen ja Kivennavan naisen puvut. Olen aiemminkin tehnyt sujuvaa yhteistyötä Taito Uusimaa ry:n Marjo Vainion sekä Taito Etelä-Suomi ry:n Marja Koskimäen kanssa. Sain luvan käyttää heidän mallien päällä otettuja kuviaan ja vielä pukuja lainaksi puvun osien kuvauksia varten: Taito Etelä-Suomelta Lappeen naisen ja Lappeen kihlakunnan miehen puvut, Taito Uusimaalta Askolan naisen puvun. Askolan kirjastolta sain lainaksi Askolan miehen puvun. Kymenlaakson ja Sysmän ja Luhangan puvut valikoituivat siksi, että ne löytyvät miun kaapista ja kummastakin oli valmiiksi hyvä kuva ihmisen päällä otettuna. Halusin vielä yhden puvun savolaisten röijypukujen alueelta ja lähin mieleen tuleva oli Koillis-Savo naapurikylän J:llä, joka ystävällisesti lainasi pukuaan ja suostui tulemaan vielä kuvattavaksikin.

Susanna tekee aivan uskomattoman hienoa työtä. Miun on helppo tehdä töitä hänen kanssaan, kun meillä on samanlainen ajatus laadusta. Peli alkaa olla muuten painovalmis, mutta Koillis-Savon ja Jääsken naisen puvut pitää vielä kuvata ihmisen päällä ja koska aikataulut osuivat kohdalleen vasta ensi maanantaina, niin sille päivälle toivotaan sitten hyvää kuvaussäätä!

Katsokaa nyt miten upea, raikas, ihan oikea peli!


Mie olen laittanut pariinkymmeneen paikkaan sähköpostia ja tarjonnut peliä jälleenmyyntiin. Muutama vastauskin on jo tullut. Edelleen jännittää älyttömästi, että miten tässä käy. Rahasumma, jonka laitan pelin tekoon ei ole miun rahoissa vallan pieni, vaikka Susannan kanssa maksusuunnitelma onkin erittäin joustava. Juuri äsken näpyttelin pelin verkkokauppaan ja sieltä sitä voi jo tilata. Pelit toimitetaan toukokuun loppupuolella. 

Kävi miten kävi, tämä tuntuu miusta nyt oikealta. Vaikka toivonkin, että tästä tulisi roposia miullekin, on myös tuo opetuksellinen puoli miulle tärkeä. Jos haluaisit hankkia pelin eskariin, kouluun, kirjastoon, kerhoon tms. yhteisöön tai jos haluaisit pelejä jälleenmyyntiin, niin laita miulle sähköpostia ja kerro tarkemmin, niin neuvotellaan: soja@kansallispuku.com.