Mustavalkoinen joulu

Tämä pohdinta lähti siitä, kun äsken kävimme kuopuksen kanssa kävellen kaupassa ja hän oli valtavan suruissaan ja draamakuningattaren tapaan tuohtunut siitä, että tulee musta joulu. Paitsi että meidän piha on ihan valkoinen... Mutta kuulemma on musta joulu, kun asfaltti näkyy (ja silloin voi kiukuta sitä). Pohdimme, tuleeko joulusta mustavalkoinen vai harmaa.

Meidän kuopus on hivenen temperamenttinen ja hän kiihtyy nollasta sataan nanosekunneissa. Mielialat vaihtelevat nopeammin kuin formulavarikolla renkaat. Äärimmäisten inhotusten vastapainona on äärimmäistä ihanuutta. Koko seitsenvuotisen elämänsä ajan olemme auttaneet häntä tätä hillitsemään ja löytämään keinoja liian voimakkaiden tunteiden voittamiseen. Väittäisin, että olemme onnistuneet kohtalaisesti. Haluan uskoa, että ilman tätä kovaa työtä ongelma olisi paljon pahempi.

Hän, joka kuvittelee johtavansa tätä orkesteria ja hän, joka ei.

Facebook tarjoaa "Vuoden 2013 kohokohdat". Klikkaamalla saa näkyviin Facebookin valitsemat 20 päivitystä seinältäni. En vaivautunut tutkimaan, millä perusteella ne on valittu. 10 niistä käsitteli kuopusta. 3 käsitteli esikoista. Se kertoo aika paljon meidän elämästämme. Siitä päädyin miettimään sitä, että miten paljon ympärillä olevat ihmiset meitä lopulta muokkaavat ja miten vähän itse voimme siihen vaikuttaa. Jos meillä esikoinen olisikin kuopus, hänen elämänsä voisi olla tosi kurjaa ison siskon varjossa. Nyt hänellä on viiden vuoden tasoitus, jonka turvin hän jotenkuten pärjää siskolleen. Hän on myös erittäin huolehtivainen ja vastuuntuntoinen ja huolehtii siskostaan. Kumpikin lapsista on tietysti äärimmäisen rakas. Erilaisuutensa vuoksi heitä ei kertakaikkiaan voi kasvattaa samalla tavalla. Todennäköisesti kumpikin tulee kiroamaan meidät, kuten kai kaikkien lasten kuuluu, syyttää vanhempiaan ongelmistaan. Toivottavasti ei kuitenkaan liian pahasti.

Facebook-päivitys miun seinältä 29.1.2013: "Miul oli housuis kaks reikää, ni mie paikkasin ne!" --- jep --- "Kyllä huomaa, että on ompelijan tytär", kommentoi miun mies... --- jep.

Mietin, että myös työyhteisöissä, ystäväpiireissä ja luokissa on samanlainen tasapaino - tai tasapainottomuus. Joku on pomotyyppi, joku hännystelijä, joku vetäytyvä, joku syrjitty. Ja sama ihminen voi toisessa porukassa olla toisessa roolissa. Mie olen ollut aika aktiivinen lasten koulun vanhempaintoimikunnassa, koska miulla nyt vaan on tapana tehdä täysillä se, mihin ryhdyn. Meillä on tällä hetkellä melkoisen vaativa projekti menossa (katos luistinten vaihtoa varten - eikä tietysti kovin pieni tai yksinkertainen...) ja yhtäkkiä meidät (miut ja mieheni, sekä yksi aktiivinen toimikuntalainen) jätettiin sen kanssa aika yksin. Olen osittain siihen syypää itse, koska ihan vaan helppouden vuoksi en kysellyt kaikilta, että milloin sopisi talkoot, vaan määräsin milloin ne ovat. Joskus lyhyelläkin varoitusajalla. Mutta kun en enää saa edes vastauksia kuin ihan parilta toimikuntalaiselta, olen yhtä aikaa suunnattoman loukkaantunut ja todella pahoillani ja peloissani, että olen jyrännyt ja suututtanut ihmiset. Olen myös kuolemanväsynyt. Huomenna pitäisi mennä siivoamaan halli, jossa katos rakennettiin. Onneksi projekti naputellaan kasaan torstaina. Koululla pitäisi olla kaikkien koululaisten perheiden yhteinen tapahtuma. Pelkään, että meitä on siellä kourallinen ja paikallinen lehti tulee tekemään siitä surkeudesta jutun. Jossain käänteessä teen isäni syntymäpäiville juustokakkuja ja työtkin pitäisi saada siihen vaiheeseen, että voi jäädä joululomalle.

Olikohan tässä nyt joku pointti? Tai edes punainen lanka? Ehkä ei. Ehkä menen nyt lukemaan yhteisen iltasadun erilaisille lapsilleni, nukun hyvät yöunet ja katselen aamulla maailmaa paremmalta kantilta.