Miun ihanat kurssilaiset toivat miulle kukan, jonka voi istuttaa pihalle. Siellä on metri lunta, joten täytyy yrittää pitää tämä hengissä siihen asti, että pihalla tarkenee...
Eilen oli kevään viimeinen kansallispukukurssi. Viime vuosina olen ollut tosi tyytyväinen kurssiin, porukka on ollut yhteen hiileen puhaltavaa, kurssilla on ollut rento meininki ja valmista on tullut mukavalla vauhdilla, säheltämättä.
Tänä vuonna ei.
Kurssi oli ihan täynnä, mikä ei ole ihan uutta. Kurssille otetaan 15 opiskelijaa, mikä on ihan liian paljon tuollaiselle kurssille, missä kaikki tekevät eri juttua, tekniikat ovat hitaita opettaa ja tehdä ja niitä on kymmenittäin. Viime vuosina homma on toiminut mukavasti, sillä kaikki eivät ole käyneet joka kerralla ja osa niistä, jotka ovat käyneet, ovat tienneet, mitä tekevät ja pärjänneet pienillä neuvoilla ja kannustuksella.
Tänä vuonna emme päässeet siihen tilanteeseen ollenkaan. Lähes jokaisella kerralla opiskelijoita oli yli kymmenen. Tuntuu, että olen juossut kurssin läpi tuulispäänä, sinkoillen sinne tänne ja unohtaen enemmän kuin muistaen. Juoksin loppuun saakka, sillä eilen tuntien päätyttyä tipahdin täydestä vauhdista tyhjyyteen, enkä pysty edes arvailemaan, miltä opiskelijoista on tuntunut. Toivon todella, ettei heille jäänyt niin hektistä kuvaa kaudesta kuin miulle.
Suurimman osan kurssin fiiliksestä luovat opiskelijat ja heidän keskinäiset suhteensa. Opettaja tietysti vaikuttaa siihen auktoriteetillään, luonteellaan ja huumorillaan - tai on vaikuttamatta. Miulla on sellainen ongelma, että en koe voivani komennella itseäni melkoisestikin vanhempia ihmisiä. Tiedän, että pitäisi. Olen löytänyt huumoriin nojaavan napakahkon tavan "komennella", mutta se on ehkä liian hienovarainen vahvoimmille huutelijoille. Eräs kurssilainen tuumasi kurssin päätteeksi, että opettaja on varmaan ihan hermona, kun aikuiset ihmiset huutavat omaa vuoroaan kärsimättöminä kuin pikkulapset. Mietin tätä oikein illalla. En ole hermona heille, vaan itselleni, kun en hyvistä päätöksistäni huolimatta saa otettua tilannetta haltuuni kunnolla. Petrattavaa on siis ensi kaudelle. Onneksi aika moni jo ilmoittautui ennakkoon sinne, se kertoo, että tilanne ei ole ollut opiskelijoiden kannalta ihan katastrofaalinen.
Mie rakastan opetuksessa niitä hetkiä, kun istun opiskelijan vieressä kaikessa rauhassa, opetan tekniikan siinä kädestä pitäen, juttelemme samalla mukavia ja ehdin vielä rauhassa katsoa, että homma lähtee sujumaan. Niitä ei tänä vuonna ollut montaa, mutta oli kuitenkin.
Nyt olen siis tässä tyhjyydessä, johon putosin täydestä vauhdista. Ärsyttävä tunne. Töitä on, joten niiden myös tämä haalistuu ja kesän aikana kasailen palikat, ensi vuoden kurssista tulee hyvä.
Opetuskauden aikana sitä toistelee itselleen, että kunhan kurssit loppuvat, on taas aikaa vaikka mihin. No, maanantaina käyn kampaajalla ja hierojalla. Tiistaina tulee harkkari muutamaksi viikoksi, iltapäivällä on yksi näytön arviointi ja vielä vanhempaintoimikunnan kokous. Keskiviikkona on opiston tanssin opekokous. Torstaina vielä viimeinen FolkJam, perjantaina menen Orimattilaan Jääsken esikuvia tutkailemaan, maanantai-iltana pidän luennon, tiistaina rakennetaan opiston kädentaitojen kevätnäyttely... No, kyllä se työrauhakin sieltä vielä tulee. Ei-sanaa harjoitellessa.
Loppukevennys: Kuopus, 6-v. oli eilen sairaspäivällä kotona, vaihtoi taas kerran vaatteita ja peilasi. "Äiti, nyt mie olen löytänyt miun sisäisen olemuksen: Mie olen diskoa ja miul on diskohousut, mie oon vaaleanpunainen kuin Viileä Venla, mie oon lämmin ja sydämellinen (neule ja sydänkuvioinen toppi). Mie oon tyttö, kun miul on tukka kiinni ja mie olen vapaa, niinkuin etutukka on vapaana."
Lähden etsimään omaa sisäistä olemustani katesaumojen pariin.
Tämä Tina Nylundin mekko oli muiden suunnittelijoiden töistä ehdoton suosikkini!
Nää on miun.
