Imatran Inkeri

Täällä Imatralla Nuorkauppakamari valitsee vuosittain Imatran Inkerin. Ensimmäinen oli Hilja Valtonen. Viime lauantaina oli Imatra-päivä ja julkistettiin 48. Inkeri. Se olen mie!

Nuorkauppakamarin naiset julkistamassa uusinta Inkeriä ja taustalla rivi aiemmin valittuja.

Nuorkauppakamarilla ei ole Inkerille velvollisuuksia, mutta täällä rakastetaan Inkereitä ja hänet halutaan mukaan monenlaisiin tapahtumiin. Eräs aiemmin valituista kertoi käyneensä Inkerin ominaisuudessa edustamassa Inkeri-vuotensa aikana 300 kertaa. 300! Ihan käsittämätöntä ja tiedän jo nyt, etten tule yltämään lähellekään samaa. Evästykseksi Inkerille annetaan kehotus tehdä vuodesta oman näköisensä. Ja miehän teen. Heti alkajaisiksi tein Facebookiin Inkeri-profiilin, se löytyy nimellä Imatran Inkeri Soja Murto-Hartikainen.

Mie koen Inkeriyden oikeastaan mahdollisuudeksi tuoda esille niitä asioita, jotka miulle ovat tärkeitä. Päätin sukeltaa siinä mielessä syvään päähän, että tein heti alkuun selväksi, miten miusta tuli mie. Mie luulen, että edes kaikki miun läheiset eivät tienneet kaikkea (no, en mie ihan kaikkea paljastanut vieläkään). Siinä on se riski, että tulee arvostelluksi, mutta se riski on inkeriydessä muutenkin. Miulle on tärkeää tasa-arvoisuus ja se, ettei lokeroida tai laiteta ihmisiä tärkeysjärjestykseen jonkin ulkoisen seikan takia. Ainoa, millä on merkitystä, on se, miten ihminen nyt toimii suhteessa toisiin (ja itseensä) ja senkin suhteen voi olla armollinen, sillä meillä kaikilla on paskoja vaiheita.

Seurakuntien tervehdykset. Kuva: Rita Wallenius

Olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Mahaan koskee, kun ajattelen, mihin olenkaan mennyt lupautumaan ja pelkään, suistaako tää miut taas uupumukseen. Samalla olen otettu kunniasta, lämmitetty sadoista onnitteluista ja palautteesta, ja utelias sen suhteen, mitä inkeriydellä voi tehdä.

Kaksi juttua julkistamispäivältä herkistää miut kyyneliin, kun ajattelen niitä.
Ensimmäinen on tämä: Luterilainen ja ortodoksinen seurakunta toivat tervehdykset uudelle Inkerille. Tässä oli hiukan häslinkiä etukäteen ja kävi niin, että olisi ehkä ollut tulossa vain luterilainen. Mie esitin keskiviikkoiltana toiveen, että jos tulee jotain seurakuntia, niin tulisi myös ortodoksinen, sillä miehän olen ortodoksi. Toivoin myös nimenomaan isä Timoa, koska hän liittyy muutenkin moniin miun elämän vaiheisiin ja on tuntenut miut siitä asti, kun muutin Imatralle 1988. Isä Timolla oli tietysti lauantai täyteen buukattu ja kun Nuorkauppakamarista soitettiin, hän joutui kieltäytymään. Hetken asiaa tuumattuaan hän oli päätellyt kysymyksen asettelusta, että Inkeri olen mie ja niin hän järjesti tälle tervehdykselle hetken. Ja jumalanpalvelus Lappeenrannassa odotti, eihän ne ilman pappia aloita. Mie en voi oikein sanoin kuvailla, miten suuri kunnia tuo miulle oli. Silmä hikoaa.

Toinen juttu: Olimme julkistuksen jälkeen coctail-tilaisuudessa Broadway-ravintolassa. Siellä oli mukava määrä aiempia Inkereitä, Nuorkauppakamarilaisia ja joitakin muita onnittelijoita ja perheenjäseniä. Miun mies ja kuopus olivat paikalla, esikoinen oli työkeikalla Salossa. Sana oli vapaa ja jotkut sanoivatkin muutaman sanan. Kuopuskin kilautti lasia ja piti kahden sanan puheen: "Kiitos, äiti.". En ollut ihan ainoa, joka kyynelehti tuon puheen jälkeen.

Kuva: Rita Wallenius

Lavalla mie sain pitää pienen puheen ja liimaan sen nyt tähänkin:

Kiitos luottamuksesta Nuorkauppakamari ja imatralaiset.

Hyvät ihmiset,
olen hyvin otettu valinnastani, mutta samalla häkeltynyt. Miksi mie? Tämä on miulle jo toinen huomionosoitus tänä vuonna. Huhtikuussa Suomen käsityön museo valitsi miut Vuoden käsityöläiseksi. Käsityöläisyys ja kansallispukumaailma onkin ehkä se, mistä mie olen kotoisin, sillä olen aina tuntenut olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Olen asunut Imatralla suurimman osan elämästäni, mutta silti vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen tajunnut, etten ole lähdössä täältä mihinkään. Sen myötä olen alkanut etsiä imatralaisuuttani ja niitä asioita, jotka miulle täällä ovat tärkeitä. Ja kun niitä alkoi etsiä, niitä löytyi todella helposti.
Olen matkustellut jonkin verran muutaman viime vuoden aikana sekä kotimaassa, että ulkomailla. Matkustelu on hauskaa ja opettavaista. Matka matkalta yksi asia on selkeytynyt: Miulle ruoho on vihreintä Etelä-Karjalassa. En kaipaa suurkaupunkien sykettä ja hulinaa. Imatran ajot ja muut paikalliset tapahtumamme riittävät miulle mainiosti ja niiden vastapainoksi nautin reilun annoksen rauhaa meloen Immalanjärvellä, luistellen Saimaalla, pyöräillen Vuoksen varrella tai käveleksien rauhassa metsäpoluilla. Kun on tottunut kaikkeen tähän ylellisyyteen, sitä ei aina huomaa. Mutta sitten huomaa, kun matkustaa 300 km lännemmäs, eikä löydä puhdasta järveä iltauinnille. Tai 1000 km etelämmäs ja joutuu juomaan pullovettä ja nukkumaan ilman pussilakanaa.

Puitteet meillä siis ovat paremmat kuin missään muualla – varsinkin, kun en ole helteiden ystävä. Mutta puitteet eivät vielä tee imatralaisuutta. Imatra olemme me, sen asukkaat. Me teemme täällä kulttuurin, arvot ja ilmapiirin. Sinä ja minä. Meillä on upeita, ahkeria vetureita, jotka innostavat ja uhraavat vapaa-aikansa yhteiseksi hyväksi. Näin pyörivät yhdistykset ja liikuntaseurat, näin syntyvät tapahtumat. Kukaan ei kuitenkaan jaksa loputtomasti yksin vetää junaa. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, ja miulla onkin pyyntö: Seuraavan kerran, kun siusta tuntuu, että ”jonkun pitäis”, niin ajattele uudelleen. Sen sijaan, että odotamme, mitä Imatra voi tehdä meidän hyväksemme, mietitään, mitä me voimme tehdä Imatran hyväksi. Paitsi, jos sie olet se, joka on jo tänä vuonna tehnyt kymmeniä tunteja vapaaehtoishommia yhteiseksi hyväksi, niin anna armoa itsellesi. Anna jollekin toiselle tilaisuus nousta esiin ja lähde Saimaalle soutelemaan, sillä sie olet sen ansainnut.

100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlavuoden teema on Yhdessä. Mie toivoisin, että myö imatralaiset nostettais yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen ihan uudelle tasolle. Kun jokainen tekee vähän, kenenkään ei tarvitse uupua taakkansa alle, eikä kukaan jää ulkopuolelle.

Kulttuuri-, liikunta- ja järjestökentällä ei pitäisi olla arvojärjestystä. Jokainen harrastus on sitä tekevälle se rakas ja tärkeä. Koska raha on tärkeässä osassa, aiheuttaa se väkisin jonkinlaisen kilpailuasetelman. Toivoisin, että Imatralla päästäisiin sen yli. Metkukuoro ja kansantanssijat Itä-Lännen avajaisissa olivat miusta hieno esimerkki siitä, miten eri lajit voivat tehdä yhteistyötä. Miun sydäntä lähellä ovat kansanperinne ja moottoriurheilu ja miusta ne sopivat oikein hyvin yhteen. Viikko sitten olin Motoparkissa katsomassa Road Racingia ja kirjoin varikolla kansallispuvun rannekkeita. Samalla jutustelin parin kuskin kanssa siitä, että ehkä voidaan ujuttaa kansallispukua myös moottoripyöräilyn ulkoasuun. Uskokaa tai älkää, aloite tuli sieltä suunnasta! Baarivisa on kulttuuria siinä missä Big Band -konserttikin, kaveriporukan höntsäilyhetki koulun jäällä yhtä tärkeä kuin jääkiekkojoukkueen hallivuoro. Ja pitäähän miun tietysti Kansallispukujen tuuletuspiknikien äitinä mainita se. Se sopii ihan jokaiselle, eikä maksa mitään.

Tehdään yhdessä joka päivä Imatrasta vähän parempi, katsotaan avoimin silmin ympärillemme, puututaan epäkohtiin reippaalla otteella ja nostetaan hyvät asiat esille. Koska tiiättekö, ei sitä kukaan muu tule meille tekemään.

Soja Murto-Hartikainen
Imatran Inkeri 2017

Joku toinen päivä mie kerron teille lisää tuosta Inkeri-feresistä, mutta nyt muutun taas yrittäjä-Sojaksi ja menen ompelemaan tykkimyssyä.

Syksyllä alkaa opiskelu!

Sen jälkeen, kun peruskoulu ja muut koulut on käyty, jää syksyn merkiksi vielä starttaavat harrastuskaudet. Paitsi tietysti niiden harrastusten osalta, joiden kausi on keväästä syksyyn tai ympäri vuoden.

Meillä alkaa tällä viikolla tanhu (ihanaa!). Muita harrastuksia en ole nyt vielä itselleni varannut.
Mietin kyllä, että ilmoittaudunko italiankielen kurssille. Se on miulle kertausta, mutta hyväähän sekin tietty tekee ja ehkä siitä sitten jatketaan ensi vuonna pidemmälle.

Oppiminen on ihanaa, kun aihe on mieluinen, ope hyvä ja kurssitoverit mieluisia. Viikonloppuna kävin Suomen kansallispukukeskuksen järjestämässä kansallispukualan valmistajien ja opettajien koulutuksessa, jonka tämän kerran aiheena oli röijyt. Olin opiskelijana siellä ja ilokseni pääsin mukaan, vaikken ole vakituinen kävijä tuossa koulutuksessa. Olen kyllä ollut opena siellä silloin, kun aiheena olivat rekot ja tulen olemaan seuraavalla kerralla, kun käsitellään kostuleita ja sarkaviittoja. Mutta nyt siis olin opiskelijana. Vaikka en ihan hirmuisesti siellä oppinut uutta, sain kuitenkin vahvistusta sille, että olen käsitellyt röijyjen kaavamuokkauksia oikealla tavalla. Se tuntuu tosi tärkeältä, sillä yksin touhutessa ei aina tiedosta, jos tekee jotain hassusti. On myös valtavan antoisaa olla samanhenkisessä porukassa intoilemassa itselle rakkaasta aiheesta.

Suomen kansallispukukeskuksen järjestämällä kurssilla keskityttiin
röijyjen kaavoihin tehtäviin sovitusmuutoksiin.

Keskiviikkoisin mie opetan Virta-opistossa (ent. Imatran työväenopisto, joka yhdistyi musiikkiopiston kanssa). Kansallispukujen ompelu -kurssilla on pari paikkaa auki ja pukujen parissa ollaan aina klo 16 - 18.15. FolkJamia tanssitaan sitten klo 19 - 20 ja sinne mahtuu hyvin. Itseasiassa minimimäärästä puuttuu vielä yksi, joten tulkaa tulkaa!

Kansallispukukurssille ehdottomasti paras muoto on lähikurssi, jos sellaiseen on mahdollisuus. Kannattaa pyytää oman alueen opistosta kansallispukukurssia, jos siellä ei sellaista ole. Ja saattaa ollakin, joskus niitä on vähän vaikea löytää, kun ne piiloutuvat milloin ompeluun, milloin perinnekäsitöihin tai jonkin muun otsikon alle.

Jos haluat syventää kansallispukutietoutta tai et syystä tai toisesta pääse lähiopetuskurssille, mie tarjoan verkkokurssimahdollisuutta. Kurssi on blogimuotoinen. Kahden viikon välein julkaisen materiaalia, joka sisältää yleistietoa ja käytännön vinkkejä. Kurssin nimi on Kansallispuku ja tiedot kuntoon ja siinä keskitytään vanhan puvun korjaukseen, muokkaukseen ja huoltoon sekä melko laajasti kansallispukujen osiin, käyttöön ja historiaan. Kurssin pääsee ostamaan miun Puodista 12.9. mennessä ja jos ilmoittautuneita on vähintään 6, se alkaa. Tervetuloa mukaan!

Paljon onnea vaan ja monia monia vuosia 132-vuotias kansallispuku!

Tiedättekö mitä mie eilen tajusin? Selasin internetiä etsien kansallispuvuista ja kansallispukujen tuuletuspiknikeistä kertovia tuoreita juttuja. Ilokseni löysin monia ja toivon löytäväni ensi viikolla paljon lisää, kun tämänpäiväiset tuuletustarinat päätyvät lehtien sivuille.
Mutta se, mitä mie tajusin, on tämä: Asenne on nyt muuttunut.

Kuva: Susanna Mattheiszen / Soja Murto

Nyt seuraa raakoja yleistyksiä. Kun laitoin kansallispukujen tuuletuspiknikit alulle vuonna 2010, paistoi toimittajien jutuista sellainen asenne, että kyseessä on marginaaliporukan hörhöily, yritys kaapia synkkää pölykerrosta kansallispuvun päältä, mummojen iltamat jne. Tämä on kärjistettyä, pääasiassa jutut olivat kannustavasti ja päällisin puolin arvostavasti kirjoitettuja, mutta tiedätte varmaan sen pohjavireen, jota tarkoitan. Mie muistan törmänneeni siihen vielä viime vuonnakin, joskin vähemmän kuin aiemmin.

Eilen luin löytämiäni juttuja ja tajusin, että nyt kansallispukujen tuuletuspiknik on ilmiselvä asia. Pukujen käyttäjät eivät ole mielenkiintoisia sellaiselta friikkikannalta, vaan eturivin kulkijoina. Olen viimeisen vuoden aikana kuullut useaan kertaan huomion, että kansallispukuun pukeutunut saa arvostusta ja kiinnostuneita kysymyksiä nimenomaan nuorilta.

Vaikka säätiedote lupaa vesisadetta 80 % varmuudella, se ei saa miun mielialaa tipahtamaan, sillä rakkaat kollegat, ystävät, tuttavat ja kansallispukutiellä kanssakulkijat: Myö ollaan tehty yhdessä muutos! Ei anneta kansallispuvun enää pölyttyä, eihän?

Täällä ollaan!

...en jäänyt Italiaan. Loma oli ihana, rentouduin, nautin, söin (lihoin) ja unohdin työasiat. Sää suosi meitä ja teimme niitä asioita, joita menimme sinne tekemään: huilailemaan, syömään ja pelaamaan Trivial Pursuitia e naturalmente abbiamo parlato italiano. Ohessa tuli tsekattua muutamat nähtävyydet ja ajettua 1200 km uudella vuokra-Audia. Viimeisen seikan vuoksi oma automme meni vaihtoon, kun palasimme kotiin...

En viitsi niiden nähtävyyksien kuvia tähän laittaa, niistä löytyy varmasti netistä parempia kuvia. Laitetaan nyt kuitenkin todistusaineistoa, että lomailtu on:

Italiassa on hyvää ruokaa! Yllätyitkö? 

Suomalainen lomamekko Italiassa espanjalaisilla portailla.

Paikallinen käsityöläinen piti miulle työnäytöksen lamppuhelmikaupassa!

Leonardo da Vinci -museossa oli hieno peilikaappi.

Italiassa on aika paljon vanhoja taloja...

...huikeita maisemia...

... ja La Ferrari!

Trivialia ja mojitoa ystävän kanssa <3

Audin mittariin jäi rapiat 13000 km kun palautimme sen 8 päivän ja 1200 kilometrin jälkeen.

Kun palasin, leijuin hauskassa lomapilvessä ja oli aika outoa tarttua taas arkeen ja töihin. Hyvä fiilis kantoi yli ennakkotilattujen Kansallispukuraitojen pakkausrumban ja sitten oli ihana tarttua ompeluksiin. 

Viime viikonloppuna kävin Jyväskylässä. Perjantaina pidin työnäytöksen Suomen käsityön museolla ja lauantaina ja sunnuntaina olin Karjalaisten kesäjuhlien karjalaisella torilla myymässä. Melkoista huisketta, jonka jäljiltä olisin normaalisti ihan totaalisen poikki, mutta nyt mieheni, kuopukseni, äitini ja Paviljonkin hyvien tilojen ja järjestelyjen ansiosta viikonloppu oli suhteellisen leppoisa. Mies ja kuopus rakensivat myyntipaikan kalusteet paikoilleen sillä aikaa, kun mie pidin työnäytöstä ja sunnuntaina mies ja kuopus pakkasivat kanssani niin ahkerasti, että kun tori päättyi kolmelta ja mie tein vielä viimeisiä kauppoja 10 yli, niin ajoimme Paviljongista ulos tasan neljältä. Lämmin kiitos järjestäjille, talkoolaisille ja tietysti kaikille asiakkaille ja työnäytöstä katsoneille!

Kuopus oli Karjalaisella torilla myyntihommissa uudessa Kansallispukuraidat-mekossaan!

Karjalaisella torilla myyntipaikkani tuntuu laajenevan joka vuosi.
Kansallispukuraitojen myynti vaatii isot leikkuupöydät.

Eilen kävin Saarijärven pukuhankkeen tiimoilta Orimattilassa ja nyt saan (toivottavasti) keskittyä rauhassa kirjomaan sen tykkejä ja kutomaan nauhoja lomaan saakka. Sen yritän aloittaa heinäkuun alkupäivinä ja lomailen sitten elokuun alkupäiviin - tai mihin nyt rahat riittävät.

Vaikka lomailen, niin Kansallispukuraitoja voi ostaa niiden kaupasta:
https://kansallispukuraidat.mycashflow.fi/

Ja Puodista voi tilailla:
http://www.kansallispuku.com/fi/PUOTI+-+VERKKOKAUPPA.html

Esikoinen hoitelee näitä kesätyönään avustuksellani, mutta varauduthan hitaampaan reagointiin, sillä jos satumme reissailemaan, niin postituspäivät voivat siirtyillä. Eli jos nyt jo tiedät jotain haluavasi, niin kannattaa tilata kesäkuun puolella!

Rekkiin tarvitaan lisää tilaa ja poistan kiilaferret nyt ihan pohjahinnalla. Jokunen on vielä jäljellä, poimi omasi tuolta:
http://www.kansallispuku.com/fi/ws/47/kiilaferret+yksitt%C3%A4iskappaleet.html

r

Kansallispukuraidat, Kerää kansallispuku -pelit ja ehkä jotain muutakin matkustavat heinäkuun 27. - 30. Turkuun Europeadeen FolkTorille! Sinne shoppailemaan ja kansainvälisestä festarihumusta nauttimaan! Mie olen enimmäkseen tanhuporukan kanssa hengailemassa ja puotia pitävät pystyssä äitini ja esikoiseni. Myyntipaikkamme on yhteisteltassa ja Folktori on Varvintorilla ja avoinna to - la klo 10 - 18 ja su 11 - 14.

Kansallispukuja tuuletellaan jälleen 5.8., joka on sopivasti lauantai. Tuuletukset ovat mukana Suomi 100 -ohjelmassa ja onkin sopivaa nostaa yhteisesti malja 100-vuotiaalle Suomelle - omin eväin, teeman mukaisesti.

Kuva: Riikka Lempiäinen

Hyvää juhannusta, ihanaa kesää, aurinkoa ja kauniita hetkiä!

In vacanza

Miulla ja parhaalla ystävälläni Marjolla on 4 päivää ikäeroa. Kun täytimme 60 vuotta (30 + 30), järkkäsimme isohkot, yhteiset bileet. Hauskaa oli. Myöhemmin, eräällä automatkalla, juttelimme siitä, miten myö aina järkätään ja muut tulevat valmiille - tai jättävät tulematta. Silloin oli ehkä hitusenomaista katkeruuden poikasta ilmoilla, mutta se on tässä vuosien varrella kyllä karissut moneen kertaan. Sovimme, että 80-vuotisjuhlat pidetään Italiassa.

Perustimme rahaston ja aloimme laittaa sinne kuukausittain rahaa. Katselimme italialaisia leffoja, söimme italialaista ruokaa, opiskelimme tahoillamme italiaa ja hehkuttelimme "sitku ollaan Italiassa" -jutuilla.

Synttärimme ovat joulukuussa ja sen takia oli tarkoitus lähteä vasta seuraavana keväänä. Se oli viime vuoden kevät. Marjon tilanne ei silloin sallinut matkalle lähtöä. Mutta nyt sallii ja huomenna myö lennähdetään Roomaan! Ensimmäiset neljä yötä olemme Vatikaanin laidalla hotellissa, jossa kummallakin on oma junior-sviitti. Sitten nappaamme alle vuokra-auton ja ajelemme pikkuhiljaa kohti Milanoa, jossa meillä on kahdeksi viimeiseksi yöksi hotellihuoneet varattuna. Sieltä lennämme kotiin. Välissä on 8 päivää ilman sen suurempaa suunnitelmaa, joten saa nähdä, mihin päädymme. To do -listalla on rentoilua, lautapelejä, limoncelloa, pizzaa, pastaa, kahviloita ja italian puhumista. Ehkä anche un po´ spumante!

Tämähän tarkoittaa sitä, että huomisesta kaksi viikkoa, eli 3. - 17.5. mie olen lomalla, enkä tavoitettavissa. Paluun jälkeen on heti napakka paluu arkeen, sillä lauantaina 20.5. pitää olla jo Kaarinassa opettamassa Johanneksen puvun valmistusta ja siihen toki pitää valmistautua. Silloin perjantaina 19.5. on Suomalainen kansallispuku -näyttelyn avajaiset Suomen käsityön museolla / Suomen kansallispukukeskuksella Jyväskylässä, saa nähdä, jaksanko ajella sitä kautta. Ja sitten seuraavalla viikolla alkaa hurja postitusrupeama, sillä osa kansallispukuraitaisista saapui jo tänään. Kurre on niin nättiä, että naurattaa!

Vini jumppatrikoo hohtaa kuin silkki.

Kurre-joustocollege on niin nättiä, että naurattaa!

Kurre on tehty Kuolemajärven rekon kuvasta ja
digiprintin ansiosta kirjonnan tekstuuri näkyy kankaassa ihanasti.

Filmitähtenä

Suomen käsityönmuseo teki tuollaisen mukavan videonpätkän miusta tämän Vuoden käsityöläinen -tittelin tiimoilta. Siis tervetuloa kurkkaamaan miun hommia!

Vuoden käsityöläinen 2017

Viimeksi vihjasin hyvistä uutisista. Nyt niistä saa jo huudella ääneenkin! Ensimmäinen on se, että Viipurin naisen ja miehen kansallispukujen pukuhanke on käynnistymässä. Mahtavaa! Pikkuisen toivon, että pääsen mukaan niitä tekemään, mutta aika näyttää, kuinka käy. Tällaiset hankkeet ovat osoitus siitä, että yksittäiset ihmiset saavat aikaan upeita asioita, kun vain ryhtyvät toimeen. Voimat yhdistämällä päästään ihan uusiin ulottuvuuksiin. Mahtavaa Outi Mulari ja Tomi Härmä!

Siirrytäänpä tästä sujuvasti 1970-80-lukujen taitteeseen, Kotkan Puistolaan. Suuren keittiön pirttipöydän ääressä on ryhmä ihmisiä ompelukset käsissään. Äiti on leiponut omenapiirakkaa ja pöytään on katettu kangasröykkiöiden keskelle kahvit. Joku ompelee omaa paitaansa, joku uutta liiviä Kotkan Kansantanssijoiden puvustoon. Sisko on tallilla, kuten aina. Äiti neuvoo muita ja tekee samalla reikäommelta. Mie teen iskän kaverina iskuhapsua, johon tulee värikkäitä lankoja. En oikein jaksaisi keskittyä siihen ja tekisi jo mieli lähteä kaverille, vaikka onkin hauskaa, että porukkaa on ja äiti ja iskä kumpikin kotona. Usein kotona on vain toinen, sillä kumpikin reissaa ympäri maata pitämässä kursseja: äiti kansallispukujen ompelusta, iskä lipposten, kurpposten, lapikkaiden ja muiden kansanomaisten jalkineiden teosta. Pian iskuhapsu on valmis ja kipitän sammareissani ulos.

En mie sitä iskuhapsua siellä oppinut. Enkä paljon muutakaan käsityöstä. Paitsi ehkä sen, että käsillä voi tehdä mitä vain keksii. Ja niin mie teinkin. Kun leikkasin barbielle kellohameen keskeltä parimetristä kangasta (tiedättehän, kun ympyrä on helppo leikata sieltä kulmasta, kun ensin taittelee kankaan), äiti neuvoi, että siitä voi ensin leikata pienemmän palan ja taitella sen. Välineet olivat ulottuvillani, neuvoja tuli, jos pyysin, mutta yleensä en pyytänyt. Jotain mie siellä kuitenkin opin. Sen, että työ ja harrastus ovat joskus yhtenä vyyhtenä ja erottamaton osa elämää niin, että ne erottaa vain siitä, että toisina tunteina samasta hommasta saa muutaman roposen. Sen, että tietoa ja taitoa jakamalla oppii ja saa itse vähintään yhtä paljon kuin antaa. Ja sen, että käsitöitä tekemällä ei rikastu taloudellisesti, mutta muuten kyllä. 1980-luvun Suomessa käsityöläisperhe oli kummajainen ja arvostusasteikossa jossain kaukana kaikkien muiden takana. Käsityön tekeminen ei ollut enää tarpeellista, koska kaiken voi ostaa kaupasta, mutta käsityön arvostuksesta ihan vain sen tekemisen kannalta ei oltu vielä kuultukaan. En ymmärtänyt hävetä perhettäni, vaikka minun annettiin ymmärtää, että pitäisi. Hyvä niin.

Peruskoulun ajan olin puukässässä, paitsi ne pakolliset rättikässät. Kotona ompelin paljonkin vaatteita soveltaen lehtien ohjeita ja kaavoja. Nopeasti ja reippaalla otteella, mukavia käyttövaatteita. Vähän myöhemmin ompelin kummilapsille.

Kävin lukion, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä isona. Sen jälkeen tein pari vuotta töitä kaupan kassana, pikkuruisen laivan hyttärinä ja muovifirmassa. Olen ehkä aina tiennyt, että miusta tulee yrittäjä, mutta käsityöläistä miusta ei pitänyt tulla. Ei missään nimessä. Vaihtoehtoja poissulkemalla lähdin lopulta opiskelemaan vaatetusalaa Lappeenrannan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen. Miusta piti tulla mittatilausompelija. Tekstiilipuoli alkoi kiehtoa jossain vaiheessa ja jatkoin sinne, kun sain vaatetusalan artesaanin paperit. Kun valmistumisen aika lähestyi, sanoin opettajille, että käyn vielä samasta talosta löytyvän kivipuolen, jos en saa stipendiä. Sain ja lopetin opiskelut kahdet paperit taskussani. Olen kiittänyt aiemminkin ja kiitän edelleen opettajiani Lappeenrannassa: Eeva-Liisa, Tarja ja kaikki muut, jotka jaksoivat loputtomasti vastata kysymyksiini ja perustella ja opettaa sellaiset perustaidot, joiden päälle on hyvä rakentaa. Ostimme vanhan kaupan, jossa miulla on 100 neliön työtilat. Aloin pohtia omaa sisustustekstiilimallistoa, jonka rinnalla tekisin mittatilausvaatteita naisille.

Ihan ensimmäisiä töitäni olivat Rovaniemen luterilaisen kirkon kirkkotekstiilien ompelut. Ne suunniteltiin, kudottiin ja kirjottiin muualla, mie siis vain ompelin niinkuin käskettiin. Ne ovatkin niitä harvoja muita töitä kuin kansallispukuihin tai sarafaaneihin liittyviä, mitä olen tehnyt. Samoihin aikoihin oli pulaa kansallispukukankaiden kutojista. Äiti oli jo vuosia ollut mukana Suomen kansallispukuneuvoston johdolla tehdyissä pukutarkistuksissa mallipukujen ompelijana ja ehkä niiden myötä työ oli alkanut painottua enemmän tilauspukujen tekemiseen kuin kurssien pitoon - vaikka niitäkin toki paljon oli. Silloinen kansallispukukonsultti Leena Hokkanen oli kysynyt äitiltä, että voisinkohan mie kutoa kansallispukukankaita - ei tietenkään vielä mallipukuihin, mutta muihin. Mie suostuin vähän sillä ajatuksella, että jotainhan sitä pitää tehdä sitä Omaa Suurta Ideaa odotellessa. Niin mie sitten kudoin. Vähän. Ja enemmän. Ja sitten mie vähän ompelin, jos äitiltä tulvi töitä yli. Asuimme jo eri paikkakunnilla - äiti ja iskä päättivät aikuistua ja muuttaa pois kotoa kun mie olin lukiossa - mutta puhelinlangat lauloivat, kun soittelin ja luin ääneen jotain puvun ohjetta, kun en ymmärtänyt, mitä siinä pitää tehdä. Sitten mie jotenkin kiipesin yli sellaisen henkisen aidan, joka teki kärsimättömästä surauttelijasta pienen, hitaan piiperryksen ystävän. Ja niin mie aloin kirjoa. Yhtenä päivänä havahduin siihen, että kansallispuvut ovat täyttäneet miut ja se on ihan just oikein.

Jälkikäteen mie ymmärrän vielä selvemmin, että miulla oli ympärillä ihmisiä, jotka hellästi tuuppivat minua sinne oikeaan suuntaan. Ottivat mukaan, neuvoivat, pistivät pohtimaan ja tekemään parhaani ja vielä vähän enemmän. Leena Hokkanen, Leena Holst, Leena Stenberg, Inga Pihlhjerta, tietysti äiti ja iskä. Ja moni muu kannustaja. Kiitos jokaiselle mainitulle ja niille, joita en maininnut.

Alkuvuosien tiedon- ja taidonjanoa, reissuja, käytännön hommia, itkuja ja iloja ja kaikkea jakamassa olivat Tuula Pärnänen ja Tarja Alava. He keskittyvät nykyisin enemmän muihin hommiin, mutta ystävyys säilyy lujana. Kiitos!

Kansallispukukolmoset: mie, Tarja Alava ja Tuula Pärnänen.
Kuva: Riikka Lempiäinen

Kansallispukuala on pieni, eikä pystyisi kaikkeen, mihin pystyy, jollei tekisi tiivistä yhteistyötä. Eturintaman kansallispukutaitajat äiti, Sirkka Rissanen, Marjo Vainio ja Taina Kangas ovat jakaneet miulle tietoa, taitoa ja rohkeutta. Kiitos! Sitä kaikkea ja enemmän yritän jakaa eteenpäin minkä ehdin. Miun keittiö ja pirttipöytä ovat miun nettisivut, Facebook-sivu, kansallispukujen tuuletuspiknikit, kansallispuku- ja sarafaanikurssit, Facebookin Kansallispuku-ryhmä, instagram, tämä blogi, nettisivut ja kaikki se, mitä kaikilla rintamilla huudan. Mie ahdistuisin siitä, että meillä parveilisi jatkuvasti porukkaa, joten sosiaalisesta mediasta löysin itselleni sopivan ja tehokkaan tavan jakaa tietojani ja taitojani. Sinä siellä toisessa päässä, kiitos juuri siulle, että olet! Kiitos te ihanat, jotka olette liittyneet rintamaani: Hilu Alastalo-Toivonen, Karjalainen Nuorisoliitto, Kalevalaiset naiset, Tiina Lajunen, Sari Taponen, Jenni Koskela, Eeva Koivula, Hannah Tokoi, Mari Varonen, Suomen Perinnetekstiilien tyypit ja kaikki!

Kansallispukutaitaja ja Taito Uusimaan erikoisneuvoja
Marjo Vainio sai 8.4. Taito-liiton kultaisen ansiomerkin!

En mitenkään pysty mainitsemaan nimeltä kaikkia, jotka ovat tukeneet minua, mutta toivottavasti tiedätte itse, ketä olette. Kiitos ystäville, kamuille, tutuille, kurssilaisille, Suomen Käsityöyrittäjät ry:n upeille tyypeille. Tietenkin valtava kiitos jokaiselle asiakkaalle, ilman teitä mie en olisi käsityöläinen. Ja sitä mie olen, vahvasti ja ylpeänä. 

Suomen käsityön museo valitsi miut 
Vuoden käsityöläiseksi 2017! 

Se on ihan mieletön kunnia. Kiitos! Käykää lukemassa linkistä perustelut ja mitä mie olen sanonut. Se on aika kivasti kirjoitettu juttu!

Siinähän ne tärkeimmät. 

Vuonna 2017 Imatralla Virasojalla vanhassa kaupassa kangaspuut louskuvat. 15-vuotias laittaa spotifya kovemmalle, 10-vuotias käy ilmoittamassa, että lähtee uimaan kaverin kanssa. Anoppi tulee hätiin, kun esikoisen pitää päästä tallille ja bussi ei kulje. Samalla he käyvät ostamassa uudet kevätkengät - kiitos Ulla! Äiti ei leivo omenapiirakkaa, mutta viettää suuren osan ajastaan sormet kiinni näppiksessä jakamassa tietoja ja taitoja. Äidin äiti tekee vielä eläkkeelläkin ompeluhommia, joita tulvii nyt toiseen suuntaan, ja vastaa vieläkin sangen usein kysymyksiin siitä, miten joku sauma pitäisi ommella. Kiitos äiti ja iskä! Perheen isä mahdollistaa sen kaiken pitämällä äidin järjissään, toimimalla vastapainona, tienaamalla sen verran, että pärjätään, olemalla paras mies ja paras isä lapsille, silittämällä pahan olon pois, silloin kun kaikkea on liikaa. Kiitos, rakas.

Kuva on vuodelta 2009. Kuva: Jarkko Lempiäinen