maanantai 10. huhtikuuta 2017

Vuoden käsityöläinen 2017

Viimeksi vihjasin hyvistä uutisista. Nyt niistä saa jo huudella ääneenkin! Ensimmäinen on se, että Viipurin naisen ja miehen kansallispukujen pukuhanke on käynnistymässä. Mahtavaa! Pikkuisen toivon, että pääsen mukaan niitä tekemään, mutta aika näyttää, kuinka käy. Tällaiset hankkeet ovat osoitus siitä, että yksittäiset ihmiset saavat aikaan upeita asioita, kun vain ryhtyvät toimeen. Voimat yhdistämällä päästään ihan uusiin ulottuvuuksiin. Mahtavaa Outi Mulari ja Tomi Härmä!

Siirrytäänpä tästä sujuvasti 1970-80-lukujen taitteeseen, Kotkan Puistolaan. Suuren keittiön pirttipöydän ääressä on ryhmä ihmisiä ompelukset käsissään. Äiti on leiponut omenapiirakkaa ja pöytään on katettu kangasröykkiöiden keskelle kahvit. Joku ompelee omaa paitaansa, joku uutta liiviä Kotkan Kansantanssijoiden puvustoon. Sisko on tallilla, kuten aina. Äiti neuvoo muita ja tekee samalla reikäommelta. Mie teen iskän kaverina iskuhapsua, johon tulee värikkäitä lankoja. En oikein jaksaisi keskittyä siihen ja tekisi jo mieli lähteä kaverille, vaikka onkin hauskaa, että porukkaa on ja äiti ja iskä kumpikin kotona. Usein kotona on vain toinen, sillä kumpikin reissaa ympäri maata pitämässä kursseja: äiti kansallispukujen ompelusta, iskä lipposten, kurpposten, lapikkaiden ja muiden kansanomaisten jalkineiden teosta. Pian iskuhapsu on valmis ja kipitän sammareissani ulos.




En mie sitä iskuhapsua siellä oppinut. Enkä paljon muutakaan käsityöstä. Paitsi ehkä sen, että käsillä voi tehdä mitä vain keksii. Ja niin mie teinkin. Kun leikkasin barbielle kellohameen keskeltä parimetristä kangasta (tiedättehän, kun ympyrä on helppo leikata sieltä kulmasta, kun ensin taittelee kankaan), äiti neuvoi, että siitä voi ensin leikata pienemmän palan ja taitella sen. Välineet olivat ulottuvillani, neuvoja tuli, jos pyysin, mutta yleensä en pyytänyt. Jotain mie siellä kuitenkin opin. Sen, että työ ja harrastus ovat joskus yhtenä vyyhtenä ja erottamaton osa elämää niin, että ne erottaa vain siitä, että toisina tunteina samasta hommasta saa muutaman roposen. Sen, että tietoa ja taitoa jakamalla oppii ja saa itse vähintään yhtä paljon kuin antaa. Ja sen, että käsitöitä tekemällä ei rikastu taloudellisesti, mutta muuten kyllä. 1980-luvun Suomessa käsityöläisperhe oli kummajainen ja arvostusasteikossa jossain kaukana kaikkien muiden takana. Käsityön tekeminen ei ollut enää tarpeellista, koska kaiken voi ostaa kaupasta, mutta käsityön arvostuksesta ihan vain sen tekemisen kannalta ei oltu vielä kuultukaan. En ymmärtänyt hävetä perhettäni, vaikka minun annettiin ymmärtää, että pitäisi. Hyvä niin.

Peruskoulun ajan olin puukässässä, paitsi ne pakolliset rättikässät. Kotona ompelin paljonkin vaatteita soveltaen lehtien ohjeita ja kaavoja. Nopeasti ja reippaalla otteella, mukavia käyttövaatteita. Vähän myöhemmin ompelin kummilapsille.

Kävin lukion, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä isona. Sen jälkeen tein pari vuotta töitä kaupan kassana, pikkuruisen laivan hyttärinä ja muovifirmassa. Olen ehkä aina tiennyt, että miusta tulee yrittäjä, mutta käsityöläistä miusta ei pitänyt tulla. Ei missään nimessä. Vaihtoehtoja poissulkemalla lähdin lopulta opiskelemaan vaatetusalaa Lappeenrannan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen. Miusta piti tulla mittatilausompelija. Tekstiilipuoli alkoi kiehtoa jossain vaiheessa ja jatkoin sinne, kun sain vaatetusalan artesaanin paperit. Kun valmistumisen aika lähestyi, sanoin opettajille, että käyn vielä samasta talosta löytyvän kivipuolen, jos en saa stipendiä. Sain ja lopetin opiskelut kahdet paperit taskussani. Olen kiittänyt aiemminkin ja kiitän edelleen opettajiani Lappeenrannassa: Eeva-Liisa, Tarja ja kaikki muut, jotka jaksoivat loputtomasti vastata kysymyksiini ja perustella ja opettaa sellaiset perustaidot, joiden päälle on hyvä rakentaa. Ostimme vanhan kaupan, jossa miulla on 100 neliön työtilat. Aloin pohtia omaa sisustustekstiilimallistoa, jonka rinnalla tekisin mittatilausvaatteita naisille.

Ihan ensimmäisiä töitäni olivat Rovaniemen luterilaisen kirkon kirkkotekstiilien ompelut. Ne suunniteltiin, kudottiin ja kirjottiin muualla, mie siis vain ompelin niinkuin käskettiin. Ne ovatkin niitä harvoja muita töitä kuin kansallispukuihin tai sarafaaneihin liittyviä, mitä olen tehnyt. Samoihin aikoihin oli pulaa kansallispukukankaiden kutojista. Äiti oli jo vuosia ollut mukana Suomen kansallispukuneuvoston johdolla tehdyissä pukutarkistuksissa mallipukujen ompelijana ja ehkä niiden myötä työ oli alkanut painottua enemmän tilauspukujen tekemiseen kuin kurssien pitoon - vaikka niitäkin toki paljon oli. Silloinen kansallispukukonsultti Leena Hokkanen oli kysynyt äitiltä, että voisinkohan mie kutoa kansallispukukankaita - ei tietenkään vielä mallipukuihin, mutta muihin. Mie suostuin vähän sillä ajatuksella, että jotainhan sitä pitää tehdä sitä Omaa Suurta Ideaa odotellessa. Niin mie sitten kudoin. Vähän. Ja enemmän. Ja sitten mie vähän ompelin, jos äitiltä tulvi töitä yli. Asuimme jo eri paikkakunnilla - äiti ja iskä päättivät aikuistua ja muuttaa pois kotoa kun mie olin lukiossa - mutta puhelinlangat lauloivat, kun soittelin ja luin ääneen jotain puvun ohjetta, kun en ymmärtänyt, mitä siinä pitää tehdä. Sitten mie jotenkin kiipesin yli sellaisen henkisen aidan, joka teki kärsimättömästä surauttelijasta pienen, hitaan piiperryksen ystävän. Ja niin mie aloin kirjoa. Yhtenä päivänä havahduin siihen, että kansallispuvut ovat täyttäneet miut ja se on ihan just oikein.




Jälkikäteen mie ymmärrän vielä selvemmin, että miulla oli ympärillä ihmisiä, jotka hellästi tuuppivat minua sinne oikeaan suuntaan. Ottivat mukaan, neuvoivat, pistivät pohtimaan ja tekemään parhaani ja vielä vähän enemmän. Leena Hokkanen, Leena Holst, Leena Stenberg, Inga Pihlhjerta, tietysti äiti ja iskä. Ja moni muu kannustaja. Kiitos jokaiselle mainitulle ja niille, joita en maininnut.

Alkuvuosien tiedon- ja taidonjanoa, reissuja, käytännön hommia, itkuja ja iloja ja kaikkea jakamassa olivat Tuula Pärnänen ja Tarja Alava. He keskittyvät nykyisin enemmän muihin hommiin, mutta ystävyys säilyy lujana. Kiitos!


Kansallispukukolmoset: mie, Tarja Alava ja Tuula Pärnänen.
Kuva: Riikka Lempiäinen


Kansallispukuala on pieni, eikä pystyisi kaikkeen, mihin pystyy, jollei tekisi tiivistä yhteistyötä. Eturintaman kansallispukutaitajat äiti, Sirkka Rissanen, Marjo Vainio ja Taina Kangas ovat jakaneet miulle tietoa, taitoa ja rohkeutta. Kiitos! Sitä kaikkea ja enemmän yritän jakaa eteenpäin minkä ehdin. Miun keittiö ja pirttipöytä ovat miun nettisivut, Facebook-sivu, kansallispukujen tuuletuspiknikit, kansallispuku- ja sarafaanikurssit, Facebookin Kansallispuku-ryhmä, instagram, tämä blogi, nettisivut ja kaikki se, mitä kaikilla rintamilla huudan. Mie ahdistuisin siitä, että meillä parveilisi jatkuvasti porukkaa, joten sosiaalisesta mediasta löysin itselleni sopivan ja tehokkaan tavan jakaa tietojani ja taitojani. Sinä siellä toisessa päässä, kiitos juuri siulle, että olet! Kiitos te ihanat, jotka olette liittyneet rintamaani: Hilu Alastalo-Toivonen, Karjalainen Nuorisoliitto, Kalevalaiset naiset, Tiina Lajunen, Sari Taponen, Jenni Koskela, Eeva Koivula, Hannah Tokoi, Mari Varonen, Suomen Perinnetekstiilien tyypit ja kaikki!


Kansallispukutaitaja ja Taito Uusimaan erikoisneuvoja
Marjo Vainio sai 8.4. Taito-liiton kultaisen ansiomerkin!

En mitenkään pysty mainitsemaan nimeltä kaikkia, jotka ovat tukeneet minua, mutta toivottavasti tiedätte itse, ketä olette. Kiitos ystäville, kamuille, tutuille, kurssilaisille, Suomen Käsityöyrittäjät ry:n upeille tyypeille. Tietenkin valtava kiitos jokaiselle asiakkaalle, ilman teitä mie en olisi käsityöläinen. Ja sitä mie olen, vahvasti ja ylpeänä. 

Suomen käsityön museo valitsi miut 
Vuoden käsityöläiseksi 2017! 

Se on ihan mieletön kunnia. Kiitos! Käykää lukemassa linkistä perustelut ja mitä mie olen sanonut. Se on aika kivasti kirjoitettu juttu!



Siinähän ne tärkeimmät. 


Vuonna 2017 Imatralla Virasojalla vanhassa kaupassa kangaspuut louskuvat. 15-vuotias laittaa spotifya kovemmalle, 10-vuotias käy ilmoittamassa, että lähtee uimaan kaverin kanssa. Anoppi tulee hätiin, kun esikoisen pitää päästä tallille ja bussi ei kulje. Samalla he käyvät ostamassa uudet kevätkengät - kiitos Ulla! Äiti ei leivo omenapiirakkaa, mutta viettää suuren osan ajastaan sormet kiinni näppiksessä jakamassa tietoja ja taitoja. Äidin äiti tekee vielä eläkkeelläkin ompeluhommia, joita tulvii nyt toiseen suuntaan, ja vastaa vieläkin sangen usein kysymyksiin siitä, miten joku sauma pitäisi ommella. Kiitos äiti ja iskä! Perheen isä mahdollistaa sen kaiken pitämällä äidin järjissään, toimimalla vastapainona, tienaamalla sen verran, että pärjätään, olemalla paras mies ja paras isä lapsille, silittämällä pahan olon pois, silloin kun kaikkea on liikaa. Kiitos, rakas.


Kuva on vuodelta 2009. Kuva: Jarkko Lempiäinen




22 kommenttia:

  1. Suunnattomasti onnea Soja! Onneksi löysit tiesi kansallispukujen pariin <3

    VastaaPoista
  2. Onnea vielä tätäkin kautta! Oot sä melkonen mimmi! <3

    VastaaPoista
  3. Tässähän ihan liikuttuu, niin koskettavasti kerrot tarinasi. Ihailen taitojasi ja rohkeuttasi, nostan hattua ja onnittelen! terveisin yksi, jota olet inspiroinut :)

    VastaaPoista
  4. Huikeaa! Siis koko sinun tie kansalispukujen parissa. Ja huikea tämä Vuoden käsityöläinen tunnustus! Aivan mahtavaa! Ihanaa!
    Onnea! Onnea! Onnea!

    VastaaPoista
  5. Ihana tarina.<3 Kiitos, että jaoit sen meille. Ja tätäkin kautta vielä onnittelut ansaitusta huomionosoituksesta!

    VastaaPoista
  6. Onnea Soja, olet tunnustuksen ansainnut! Maria

    VastaaPoista
  7. Onnea IhaNainen. Olet tunnustuksesi ansainnut. Ja kerro sille miehellekin onnittelut, on just sopiva vastapaino siule :)

    VastaaPoista
  8. Olen tosi onnellinen, että sinut valittiin. Olet tehnyt niin paljon meidän kaikkien puolesta. Kiitos ja onnittelut!

    Inga

    VastaaPoista
  9. Onnea toivottaen länsirajalta, valtavasti ihailen osaamistasi!

    VastaaPoista

Kommentti! Ihanaa!