Joulu tulee!

Ja niin tulee myös Kirjonnan salaisuus -joulukalenteri! Se siis ehti valmiiksi, ihan komeasti. Niitä on rajoitettu erä, joten pidä huolta, että saat omasi.

Puodistahan sitä saa :)

Hitaasti liikkeelle

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen ja sisältää henkilökohtaista tilitystä. Ihan lopussa vähän ajankohtaista: Tuu Seinäjoen käsityömessuille!

Viimeiset viikot ovat suurimmaksi osaksi sulautuneet päässäni sumuiseksi massaksi. En muista, milloin romahdin, enkä edes miksi. Kysyin mieheltäni ja hän on siinä käsityksessä, että lopullinen niitti oli tämä koulutaistelu. Ja että siitä on nyt kolme tai neljä viikkoa (ehdin jo unohtaa senkin). Mutta kuten kerroin, tätä on huolella valmisteltu jo vuosia.

Muistan yksittäisiä hetkiä, kuten sen, miten kaksi puhelua sai miut käpertymään keittiön lattialle itkemään tunniksi. En kestä yhtään huonoja uutisia, vaatimuksia ja paineita. Huono juttu yrittäjälle. Korotin ääntäni asiakkaalle puhelimessa. En k o s k a a n tee niin. Sen jälkeen olen pitänyt työpuhelimen äänettömällä suurimman osan aikaa. Pahan olon levittäminen ei tosiaankaan auta mitään. 

Muistan myös sen, miten valtavasti olen saanut tukea. Teiltä kommentteina, viesteinä Facebookissa, sähköpostilla, tekstiviesteillä. Olen saanut kortteja ja jopa lahjoja (joka on kyllä vähän noloa, mutta kun tajusin, että olen itse toiminut toisia kohtaan samoin, otan ne vastaan niin välittävinä ja lämpiminä kuin tiedän ne annetun). Minua on halattu enemmän kuin ehkä koskaan. Olen ihan jokaikiselle todellakin kiitollinen. Nyt, kun miun on opittava ottamaan lämpöä ja kiitosta vastaan, ne ovat miulle mantra johon palaan, kun paha olo yrittää musertaa.

Olen ihan hurjan kiitollinen anopille, joka on hiljaisesti ja näkymättömästi hoidellut ja hoitelee lasten harrastusmenot ja muut tarpeet, kun mies reissuaa ja mie olen palasina. 

Olen analysoinut ja oivaltanut syitä ja seurauksia. En halua syytellä tai olla katkera. Olen imenyt mallia ihmiseltä, jolla myös on ongelma. Olen särkynyt tuhoisassa ihmissuhteessa, mutta olen kiivennyt sen yläpuolelle ja oivaltanut toistaneeni kaavaa siihen saakka. Siitä on kuitenkin jo 15 vuotta, kun sen osalta tajusin totuuden ja vaikka se tietysti vaikuttaa aina, olen siitä kohtaa vahvempi. Miulla on kuitenkin ollut pääasiassa onnellinen lapsuus ja miulla on ehdottomasti onnellinen elämä nyt. En ole masentunut, olen vain kuolemanväsynyt.

Kiitos runsaiden suositustenne, käännyin ammattilaisen puoleen. Tiesittekö, että tässä hektisessä ja suorituskeskeisessä maailmassamme on kriisikeskuksia, joihin saa mennä juuri tällaisissa tilanteissa. Siellä on ihminen, jolla on miulle aikaa ja joka kuuntelee ja kysyy oikeita kysymyksiä. Jonka kanssa ei tarvitse miettiä, että kaadanko liikaa hänen niskaansa ja pitäisikö kysyä hänen kuulumisensakin. Vaitiolovelvollinen ihminen, joka ei tuomitse. Hän auttaa jäsentämään tunteita ja ajatuksia ja löytämään sisältäni oikeat palaset, joilla voin rakentaa itseni taas ehjäksi. Kriisikeskukseen voi mennä juuri silloin, kun omat tunteet ovat liian isoja yksin kannettavaksi. Kun sairastuu vakavasti, läheinen kuolee, on ihmissuhdeongelmia tai jotain muuta. Siellä saa käydä muutaman kerran ja sitten he tarvittaessa ohjaavat sieltä eteenpäin. Itkuksihan se alkuun meni ja puhuminen oli sen takia vaikeaa, mutta ensi kerralla ehkä ei. Ja jos sitten itken siellä vaan, niin ehkä se on tarpeellista.

Kun itse rakentamani lavasteet romahtivat, miulle näkyi hyvin selvästi, mikä on ongelma. Sen korjaamisen suurin este olen mie itse. Joistain jutuista tuntuu vaikealta luopua, vaikka ne eivät enää olisi miulle edes kovin antoisia. Jonkinlainen jumalakompleksi miulla on: osaako joku muu tehdä tämän yhtä hyvin. Tyhmää. Ympärilläni on hyvin taitavia ja ahkeria ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ansaitse epäluottamustani. Miulle tuli selväksi, että on pakko karsia hommia. Varsinainen työni, siis kutominen, ompelu, kirjominen on ehdottomasti se, minkä säilytän. Olen jo ilmoittanut Facebookin Kansallispuku-ryhmässä, että vetäydyn sivummalle. Siellä on upeita tyyppejä, jotka hoitelevat hommat hienosti. Yritän olla kokematta henkilökohtaiseksi velvollisuudekseni vastata kysymyksiin. Joskus saatan vastata, jos juuri sillä hetkellä tuntuu siltä.

Ilmoitin kuopuksen opettajalle, etten enää ole luokan edustaja vanhempaintoimikunnassa. Olen vielä sihteeri ja ellei uutta saada, olen luvannut kirjoittaa kokousmuistiot, mutten juuri muuta. Ehkä mie olen nyt oman osuuteni siellä tehnyt. Paistan mielelläni makkaraa rusettiluisteluissa, jos joku hommaa grillin ja makkarat. Tosin kaupunginhallitus päätti maanantaisessa kokouksessaan aivan käsittämättömästi, että koulu hajotetaan kahteen eri väistötilaan käytännössä kuopuksen alakoulun loppuun saakka. En tiedä, jatkammeko vanhempaintoimikuntana vai mitä tapahtuu. Kaiken tämän taistelun ainoa plussapuoli on se, että pelastimme lapset vielä kolmannelta sisäilmaongelmaiselta tilalta ja tulevat väistötilat ovat osalla terve koulu ja osalla modulit toisessa päässä kaupunkia. Jos jaksaisin, olisin valtavan vihainen hajauttamisesta. 

Olen ilmoittanut irtautuvani parista muustakin vapaaehtoishommasta. Olen myös osannut sanoa "ei" työpyyntöihin, joihin olisin ennen vastannut "kyllä". En lupaa nyt mitään reissuhommia ennenkuin olen toipunut tästä. Sitten katson, jaksanko joskus käydä jossain vai pysynkö vain kotona. Toki vuosittain on pari vakkarijuttua, joita en jätä. Yksi sellainen on Kansallispukukeskuksen kansallispuvun juhlapäivä. Se oli juuri viime lauantaina. Pidin siellä Sussunasta sielunlämmittäjään -luennon. Sain runsaasti hyvää palautetta ja ensimmäistä kertaa keskityin kuuntelemaan kiitokset ja otin ne vastaan. Aika kiva tunne! Miun mies, kuopus ja äiti olivat apuna siellä, sillä roudasin mukanani Puodin. Ilman heitä olisi ollut kamalaa. Mies myös ajoi auton kotiin illalla, mie en olisi jaksanut. Kauppa kävi vilkkaasti, enkä valitettavasti ehtinyt niin paljoa antaa aikaa asiakkaille ja kyselijöille kuin olisi ollut tarpeen. Tällä kertaa ajattelin, että en voi sille mitään, enkä tuntenut kamalaa huonoutta sen johdosta. Ohjasin vielä aiempaa enemmän kysyjiä toisten autettavaksi.

Sussunasta sielunlämmittäjään luento Kansallispukukeskuksella 24.9.2016.
Kiitos hienolle yleisölle ja kiitos Tiina Lajuselle kuvasta!

Vielä on pitkä matka tuon ei:n opettelussa. On ihmisiä, joille miun on tosi vaikea vastata kieltävästi. Yksi soitti maanantaina ja kysyi, voisinko sanoa eräässä juhlassa sunnuntaina muutaman sanan. Pyyntö oli kunnia ja vaikka vähän jo puhelun aikana ahdisti, sanoin että eiköhän se järjesty. Puhelun jälkeen olin oksentaa. Menin ihan kurjaksi taas ja vähän aikaa mietittyäni soitin takaisin. Hän ei vastannut puhelimeen, joten laitoin tekstiviestin, jossa selitin tilanteen ja kysyin, olisiko hänellä joku muu siihen hommaan. Asia järjestyi, kysyjä ymmärsi ja mahakipu lakkasi. Ehkä miulla pitäisi olla sihteeri, joka suodattaisi pyynnöt niin, että ehtisin miettiä niitä kunnolla ennenkuin vastaan. Tai ehkä vain tallennan vastaajaviestiksi, että "ei, se ei käy". Tai kuten Facebookissa jonkun kanssa heiteltiin: "En voi ottaa vastaan projektitarjoustanne, sillä istun kanootissa järvellä ja katselen kun syksy värittää lehtiä keltaisella ja punaisella."

Tänään lähden Seinäjoelle Käsityömessuille. Pukeudun siellä muutamaan kertaan kansallispukuun lavalla ja kerron puvuista. Olen myös kansalaisopiston pajalla tavattavissa perjantaina ja lauantaina klo 13 esityksen jälkeen pari tuntia. Tajusin jotenkin hämärästi, että miun ei välttämättä tarvitse valmistautua tähän reissuun päivätolkulla. Kaikki asia on miun päässä. Mie olen tehnyt sen valmistautumistyön jo. Nyt on se aika, mihin olen 15 vuotta tähdännyt: nyt korjataan työn hedelmiä. Mie riitän.

Äkkipysäys

Teksti on henkilökohtaista tilitystä, joka ei liity juuri mitenkään kansallispukuihin. Vaan paljon tärkeämpiin asioihin.

Viime vuosina olen yrittänyt toisaalta rauhoittaa vapaa-ajan ja samaan aikaan haalinut itselleni velvollisuuksia. Olen yrittänyt olla kaikilla rintamilla se Joku, joka hoitaa. Kaikki hommat ovat tärkeitä, mielekkäitä ja suurin osa jopa mukavia. Usein on ollut tunne, että olen jonglööri, jolla on kymmenen palloa ilmassa koko ajan.

Kesälomalla en keksinyt muuta tekemistä kuin töitä ja jouduin kysymään kavereilta, mitä mie haluaisin tehdä. Suoritin lomailua ja saavutin pienen aavistuksen rentoutumisesta noin puolen tunnin ajan. Edes ne takuuvarmat hemmottelut, parhaan ystävän seura tai yhtään mikään muukaan ei auttanut -suoritin niitäkin ja olin vain stressaantuneempi jälkeenpäin. 

Syksy toi mukanaan ennalta sovitut kiireet, joiden päälle kaatui kuopuksen koulun tilanteeseen liittyvä taistelu. Sykkeeni oli (on) jatkuvasti yli sata. Pelottavat mahakivut, joiden luulin olevan taaksejäänyttä, palasivat. Sitten hävisi uni. Heräsin aamuyöllä, enkä enää saanut unta. En voinut myöntää itselleni, että en pysty. En voinut puhua, koska itku tuli ennen puhetta ja sotki kaiken ällöttävään limaan ja ulinaan. Lopulta miulla oli niin paha olo, etten jaksanut olla olemassa. Kaikki pallot putosivat. 

En ole itsetuhoinen, en ole luopumassa kaikesta (en haluaisi luopua mistään), en vain jaksa olla. Yritin etsiä netistä jonkinlaista diagnoosia. Kaikki tuntui liittyvän siihen, miten muut luovat ihmiselle liikaa paineita. Ei miulle luo paineita kukaan muu kuin mie itse. Ja sitä kautta olen opettanut ihmiset siihen, että Soja hoitaa, Soja vastaa aina heti, Soja etsii tiedon, Soja auttaa. Kun paha olo kasvoi tarpeeksi suureksi, olin pelkkää itkua. 

Romahdus oli totaalinen ja pelottava. Miusta tuntuu, kuin olisin ollut jossain toisessa, keinomaailmassa ja kun lavasteet romahtivat, en voi lakata hämmästelemästä, miten olen voinut uskoa niihin. Miten mie olen voinut pitää sellaisia asioita tärkeämpänä kuin itseäni, perheestäni puhumattakaan? Miten miusta on ollut tärkeämpää vastata vieraiden ihmisten kansallispukupulmiin ilmaiseksi illalla, kuin lukea iltasatua lapseni kanssa? Miksi mie olen joustanut kunnes vieteri on suora? Kenen hyväksyntää mie haen? Miksei mikään riitä?

Ystäväni oli pohtinut asiaa ja aavistelee, että tämä kumpuaa lapsena nitistetystä itsetunnosta. Tajusin, että niin se varmaan on. Itsetuntoni on edelleen surkea, vaikkei sitä varmaankaan päälle päin huomaa. Ehkä siksi miun on oltava paras, ahkerin ja virheetön. Mutta mihin se johtaa? Mikä riittää? En osaa ottaa kiitoksia ja kehuja vastaan, vaan automaattisesti tulkitsen ne v****iluksi tai lipeväksi mielistelyksi. Miksi? Pahinta on, että tajuan nyt olevani suurin syy lasteni ongelmiin - se esimerkin voima.

Olen palasina ja yritän pikkuhiljaa keräillä itseäni. Toivon, ettei miun tarvitse mennä enää huonommaksi, että voin parantua. Olen nyt irtautunut kaikesta, mistä voin (kuuletko ongelman tässä lauseessa?) ja säilyttänyt ne asiat, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä tai joita en voi jättää tekemättä. Miulla on tapana järjestellä palikoita päässäni puhumalla ystävien kanssa. Nyt pelkään, että kasaan heille liikaa, sillä tämä on miun maailmassa vuoren kokoinen asia. Sain onneksi tiedon paikasta, jossa voi käydä puhumassa ammattilaisen kanssa. En ole soittanut sinne vielä, mutta pelkkä tieto on turva.

En parannu tästä hetkessä. Juuri nyt tuntuu, etten ehkä koskaan, mutta olen optimisti ja ajattelen, että opin tasapainoilemaan. Luulen näkeväni nyt selvemmin, mutta onko se edelleen harhaa? Suoritanko paranemista? Voinko välttää sen, että painelen satasta vastakkaiseen ääripäähän? Voisin pyytää ystäviäni sanomaan, jos vauhti alkaa taas näyttää pahalta, mutta eihän siitä ole tähän astikaan ollut mitään hyötyä. Tajuan nyt, että he ovat kyllä yrittäneet. Kiitos rakkaat, en vain osannut sitäkään ottaa vastaan.

En tiedä, miksi kirjoitan tämän tänne. Halusin ajatella olevani jalo ja haluavani ehkä herättää jonkun samalla tiellä olevan tai jotain muuta ylevää. Rehellisyyden nimissä teen nyt pitkästä aikaa jotain ihan itseni hyväksi. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita siinä missä puhuminenkin. Sitä en tiedä, miksi haluan julkaista tämän tekstin (tai juuri nyt en tiedä edes, haluanko). Se tuntuu liittyvän jotenkin hämärästi siihen, että miun täytyy repiä itseni täysin auki ja "sanoa tämä ääneen" että voin parantua. Ja siihen, että koen huonoa omatuntoa siitä, että yhtäkkiä lakkaan olemasta kaikkea sitä, mitä olen pitkään ollut ja haluan selittää, miksi. Olen surkea pyytämään apua, varsinkin, kun en nyt oikeastaan osaa sanoa, mitä tarvitsen. Ehkä hitusen toivon, että joku voi antaa miulle jonkin tarvittavan palasen tämän pohjalta. Ehkä myös toivon vähäksi aikaa vähän suojelua ja helliä hanskoja. 

Aika on muuttunut omituiseksi. Kelaan päässäni niin paljon ja niin isoja asioita, että toisaalta tuntuu kuin romahduksesta olisi kulunut vuosi, toisaalta se oli eilen. Oikeasti en nyt tiedä, onko siitä viikko vai kaksi. Ne työhön tai muihin "velvollisuuksiin" liittyvät ihmiset, joiden kanssa olen ottanut asian puheeksi, ovat yllättäneet miut. Hyvin moni on sanonut kokeneensa saman itse. Jokainen on ollut ymmärtäväinen. Kukaan ei ole (ainakaan vielä) väheksynyt tai käskenyt vaan ryhdistäytyä.

En syytä tilanteestani ketään muuta kuin itseäni (paitsi ehkä ihan vähän sitä ala-asteen opettajaa, joka tiesi vanhempien sosiaalisen statuksen perusteella, mihin lapsesta on). Perheeltä ja ystäviltä pyydän anteeksi, että olen ollut sokea ja kulkenut väärään suuntaan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin te. Saatan käyttää teitä peilinä tässä parantumisprojektissa, toivottavasti sanotte, jos se käy turhan raskaaksi. Pyydän anteeksi myös sitä, että olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi myöntää sitä, mutta niin se vain taitaa olla. En uskalla ajatellakaan, mitä muuta vielä.

Jos olisin "oikeissa töissä", olisin ehdottomasti sairaslomalla. Toivon edelleen, että siihen ei tarvitse mennä, vaan karsiminen riittää. Tuo varsinainen työnteko - ompelu, kirjonta - on balsamia, se on tämä kaikki muu oheissälä, mikä uuvuttaa miut. Lienen oikealla tiellä, kun eilen monen tietokoneella vietetyn työtunnin jälkeen kävin melomassa. Luemme iltasatuja kuopuksen kanssa. Ja päätin, että jos itse asettamani tavoitteet työrintamalla eivät näytä toteutuvan, niin ne toteutuvat sitten myöhemmin. Tässähän saattaa toimeentulokin parantua, kun keskittyy oleelliseen!

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Sanokaa ääneen ihmisille kaikki positiivinen, mitä heistä ajattelette. Varsinkin lapsille ja nuorille. Kertokaa, missä he ovat hyviä. Loputtomasti, uudelleen ja uudelleen. Opetelkaa ottamaan vastaan kehuja. Rakentakaa itsenne ja kohtaamienne ihmisten ympärille positiivisuuden ja terveen itsetunnon kuori, josta kaikki ilkeys ja vähättely kimpoaa pois. Rakastakaa itseänne. Antakaa anteeksi itsellenne. 

Yrittäjän päivä 2016

Hyvää Yrittäjän päivää!

"Yrittäjän päivästä on tullut kansallinen juhlapäivä, jota vietetään 5. syyskuuta monin eri tavoin. Yrittäjän päivän tavoitteena on luoda positiivista kuvaa yrittämisestä ja saada nuoret kiinnostumaan yrittäjyydestä uravalintana."

Olen useana vuonna ottanut homman konkreettisesti ja kirjoittanut omasta päivästäni. Niin teen nytkin. Aiempia löytyy näistä linkeistä: 2012, 2013, 2014 ja 2015. Alkupäästä puuttuu kuvia, pahoittelen sitä. Ne katosivat edellisen blogialustan kadotessa, enkä ole ehtinyt lisäillä niitä.

6.59 herään ja kurkistan kelloa. Herätys soi minuutin kuluttua, joten avaan pimennysverhon ja nappaan puhelimen käteen sammuttaakseni herätyksen. Esikoinen on menossa kouluun kahdeksaksi ja muistan, että joku lappu piti olla täytettynä mukana tänään. Ei siis torkutusta tänä aamuna. Käyn ylikierroksilla ties kuinka monetta viikkoa. Monenlaista stressiä on kasaantunut ja olen tosi huono relaamaan. Töiden lisäksi hommia on riittänyt kuopuksen koulun puolesta taistelun tiimoilta. Ensi viikolla alkavat kurssit, mikä on aina pieni jännitystekijä ja aiheuttaa vähän ylimääräisiä hommia. Työ kuskaa miestä reissuissa taas pari kuukautta, joten myös perheen arjen pyörittäminen jää kokonaisuudessaan miulle. Työt ovat tosi mukavia, koulutaistelu hyvin tärkeä, uusi opetuskausi innostaa aina miettimään uusia opetustapoja, mutta kaiken tämän kasautuminen ja se, että tunteja ei yksinkertaisesti ole päivissä tarpeeksi, aiheuttaa stressin. Nyt alkaa onneksi jo helpottaa - ainakin tällä erää. Ja heräsin kylmään hikeen viime yönä vain kerran.

7.20 soi ovikello. Kuka ihme tulee tähän aikaan? Yksi alkavista kursseista teettää nyt vähän enemmän töitä kuin muut, sillä se on ihan uusi juttu: opetan etäopettajana Wahren-opiston Kansallispuvun kaapista kuntoon -kurssilla. Olen paikalla Skypen välityksellä ja teen etukäteen opetusvideoita puvun huollosta. En vielä tiedä, millaisia pukutapauksia opiskelijoilla on, joten varaudun ihan perusjutuilla. Olen kuvannut liivihameen purkamista ja pesemistä sekä paidan pesemistä ja muokkaamista. En osaa muokata videoita ja se on tässä suurin kompastuskivi. Kuvasin niitä miehen GoPro-kameralla ja siinä kohtaa, kun niitä pitäisi tunkea koneeseen, tulee ongelmia. Koneeni ei ole tarkoitettu pyörittämään isoja videotiedostoja, puhumattakaan videoiden editoinnista. Tuskailin aikani ja apuun tuli ystäväni tyttärineen. He lupasivat editoida videot. Kyllä helpotti! Kävimme eilen videot pikaisesti läpi, siirsin ne heille tikulle ja katsoimme, mitä niille pitäisi tehdä. Tänään 7.20 oven takana oli tämä ystäväni työmatkallaan ja toi tikulla ensimmäisen videon tsekattavaksi, että jatketaanko samaan malliin. Katson videon, kun keskeytän tämän raporttini.

Kävin aamupesulla, keittelin kahvit ja tulin aamupalalle koneen ääreen. Aloitin tällä bloggauksella. Tässä ohessa kurkkaan sähköpostit - ei muuta kuin roskaposteja, koska olen notkunut kurssivalmistelujen takia koneella koko viikonlopun ja hoidellut sähköpostit sitä mukaa, kun niitä on tullut.

7.56 käyn Facebookissa ja huomaan, että ystävä on ystävällisesti varoittanut tulostaan etukäteen, mutta koska puhelimetkin ovat vielä äänettömällä, en ole huomannut. Muuta oleellista siellä ei nyt ole. Vilkaisen pikaisesti myös Suomen käsityöyrittäjien foorumille. Päiväkohtaisessa ketjussa toivotellaan hyvää Yrittäjän päivää. Laitan sinne linkin tästä postauksesta.
Tänään on työlistalla Jääsken naisen kansallispuvun B-mallipuvun essun ompelua sekä FolkJam-tunnin harjoittelua. Niitä on mukava tehdä vähän lomittain, niin tulee taukojumpat hoidettua samalla. Ommellessa kuuntelen yleensä äänikirjoja, nyt on menossa Jo Nesbøn Veritimantit.

8.02 huomaan, että Imatran Seudun Yrittäjät tarjoaa jäsenkorttia vastaan kahvit muutamassa paikallisessa kahvilassa. Päätän yrittää ehtiä käväisemään jossain välissä tuossa lähellä olevassa. Kuopuksella soi herätyskello, vaikka hän menee vasta kymmeneen. Toivottelen hyvät huomenet. Tallennan tämän bloggauksen ja laitan linkin myös Facebookin firmasivulle. Sitten tajuan, että kuva olisi kiva. Selaan, mitä puhelimesta löytyisi ja lähettelen niitä sähköpostiin tallennettavaksi ja tänne poimittavaksi. Olen napsinut kaikenlaisia "kuvituskuvia" huvikseni pitkin kesää. Yllättäen tähän menee taas aika paljon aikaa... Kuvissa on yksi, joka sopii olotilaani hurjan hyvin ja päätän laittaa sen tähän ja selittää vähän.

Tuolta miusta tuntuu tällaisina aikoina, kun on liikaa hommia. Yritän pitää kaikki pallot ilmassa ja pelkään unohtavani jotain tärkeää. Jos joku pallo tippuu, tuntuu että kaikki romahtaa. Kun hommaa on liikaa, vauhti on liian kova ja näkökenttä supistuu pieneksi. Silloin ei huomaa lapsen kasvoilla vilahtavaa pettymystä, ystävän silmissä näkyvää varjoa, sitä, että sataa ja lasta pitäisi muistuttaa varusteista, kukkaa tienvarressa, ystävällistä hymyä, auttavaa kättä, puhumattakaan että pystyisi luomaan jotain uutta ja ajattelemaan vaihtoehtoja. Olen tietoisesti yrittänyt ennakoida niin, ettei tällaisia kausia tule. Ilman tuota kuopuksen koulun tilannetta ja miehen reissua tässä ei olisi ollut mitään hätää. Aina kaikkeen ei vaan voi varautua, eikä yrittäjänä toisaalta myöskään järjestää elämäänsä niin väljäksi, että aina olisi tilaa ylimääräisille kriiseille.

8.37 oikeasti sain tämän linkin Facebookiin vasta nyt. Esikoiselta tulee viesti, että siitä lapusta puuttuu kuitenkin nimmarit. Laitan Wilmaan viestiä, että olen tietoinen lapun sisällöstä. Alan vihdoin katsoa sitä opetusvideota.

8.54 saan videon katsottua. Ei sillä Oscareita voiteta, mutta tarkoitukseensa se sopii oikein hyvin. Siinä on jopa hienot alkulogot ja lopputekstit! Päätän vielä testata kuvan vakauttamista YouTuben editorilla ja kysyn editoijan isältä, voiko taustan väpätykselle tehdä jotain. Jos ei, niin näillä mennään. Olen ylenpalttisen kiitollinen, ettei miun tarvinnut tuskailla tämän homman kanssa enempää. Laitan videon latautumaan YouTubeen ja siirryn sohvalle ompelemaan Jääsken essua.

10.05 otan vähän välipalaa ja kurkkaan samalla sähköpostit. Vastaan muutamaan kuopuksen koulun tilanteeseen liittyvään viestiin. Kirjoitan yhden laskun ja lähetän sen asiakkaalle. Olo alkaa olla vähän nuhjainen, väsyttää ja palelee. Oikein hyvä hetki siis siirtyä harjoittelemaan FolkJam-tuntia. Katson pari juttua FolkJam-ohjaajien tietolaarista, laitan musiikkilistan soimaan ja alan tanssia huutaen ohjeita kuvitteelliselle ryhmälle. Näyttää varmaan todella viisaalta!

11.40 olen harjoitellut FolkJam-tunnin suunnilleen puoleen väliin. Mukavasti sujuu, tanssiminen on ihanaa! Täältä voit kurkata, miten viisaalta tämä harjoittelu näyttää ja kuulostaa :D Vilkaisen sähköpostit. Eräs luentohomma Kotkassa on varmistunut. Merkkaan sen kalenteriin ja laitan serkulle viestiä, jos vaikka samalla keikalla menisimme heille kyläilemään. Laitan Työhuoneen Susannalle viestin, että lähtisikö hän Yrittäjän päivän kahville kanssani. Ennen kahvia tarvitsen ruokaa. Menen heittelemään eilisen kanan jämät ja kipollisen valmiiksi pilkottuna ostettuja kasviksia pannulle.

12.45 olen saanut syötyä. Ruokaa tehdessä harjoittelin vähän lisää FolkJamia ja sain Susannalta viestin, että hän pääsee kahville. Jes! Ehdin kurkistaa sähköpostin, keskustella serkun avovaimon kanssa kyläilystä ja videon teossa avustavan ystävän kanssa jostain teknisistä jutuista, joista en tajua hölkäsen pöläystä, sekä vakauttaa videon YouTubessa. Nyt se on ihan hyvä. Sovin Susannan kanssa treffit klo 13, joten nyt on mentävä.

13.55 olen taas kotona. Susannan kanssa aika menee aina kuin iltamissa ja niin nytkin, lyhyeen kahvihetkeen vierähti 45 minuuttia. Ehdimme käsitellä kummankin ja yhteisiä työasioita ja kummankin muita asioita leivosten äärellä. Tämän on turhan harvinaista herkkua, pitäisi ottaa taas tavaksi. Susanna tekee jonkin verran miun mainoksia, ottaa kuvia ja tekee kaikkea sellaista kuvankäsittelyhommaa, joka miulta veisi paljon aikaa. Susannalla on paremmat vehkeet moiseen ja hän tekee sen nopeammin. Olen laskenut, että kun itse teen noita omia tuottavia töitäni sen aikaa, kun Susanna tekee miun mainoksen, tulee se edullisemmaksi kuin että tekisin kaiken itse, puhumattakaan, että niistä tulee sata kertaa parempia. Lisäksi inhoan kuvankäsittelyä vajavaisilla taidoilla ja välineillä. Olin pitkään siinä uskossa, että kaikki graafiset hommat maksavat ihan hirveästi, mutta onneksi niin ei olekaan.

Susanna kuvaamassa kansallispukuja miulle.

Kuopus on tullut koulusta kaverinsa kanssa ja he ovat lähdössä ensin kaverille ja siitä tallille. Ehdin siis vielä harjoitella vähän aikaa FolkJamia, ennenkuin esikoinen tulee koulusta. En pysty harjoittelemaan, jos täällä on joku.

14.08 --- enpäs harjoittelekaan, esikoinen pääsikin jo kahdelta koulusta ja tuli juuri kotiin. Ulkona on mukavantuntuinen keli, joten otan essuompeluksen mukaan ja siirryn terassille.

15.44 sain ommeltua essusta reunat, nyt puuttuu enää vyötärörakenne. Ulkona on kaunis auringonpaiste. Nälkä ajoi sisälle välillä. Syön hiukan välipalaa ensihätään ja alamme esikoisen kanssa valmistella tortilloita. Tässä välipalaa syödessä tsekkaan taas sähköpostit ja Facebookin. Mietin, jaksaisinko päivittää verkkokauppaa.

16.27 NAM! Esikoinen hoiteli tortillojen valmistelun aika lailla yksinään, mie täyttelin tiskikoneen. Käyn syödessä kommentoimassa pariin kysymykseen Facebookin Kansallispuku-ryhmässä ja tsekkaan parin ryhmään pyrkivän profiilit. Toinen pääsee sisään, toinen ei. On hyvää, otan lisää.

16.45 soi ovikello. Toisen kerran tänään. Meillä ei soi ovikello edes joka kuukausi, elleivät lähetit tuo paketteja ja nekin useimmiten soittavat ensin ja tulevat pajan ovelle. Ovella on eräs tutuhko nainen, joka haluaisi miun tekevän hänelle torstaiksi sorokan. Eipä onnistu mitenkään. Esittelen hänelle valmiina olevat, mutta niistä mikään ei ole sopiva. Hän päättää pärjätä hetken ilman ja haluaa sorokan lokakuun alkuun. Lupaan tehdä sen jossain välissä ja saattelen hänet pihalle. Susanna tulee kutomaan hamekangastaan, esikoinen lähtee kaverille. Sanon Susannalle, että pysyy pajalla, suljetun oven takana ja jatkan FolkJamin harjoittelua.

FolkJam on ihanaa ja hauskaa ja siinä tulee hiki!

18.34 on hiki. Kävi, kuten aina käy, harjoitellessa osoittautuu, että korvakuulolta hyväksi luullut musiikit eivät aina osu jalkoihin mukavasti ja tunnin rakenteeseen ja biiseihin pitää tehdä muutoksia. Nyt musiikit on kuitenkin testattu ja kaikki vähintään kertaalleen harjoiteltu. Kunto on rapistunut kesän aikana, mutta tässähän se taas nousee. Sussukin ennätti jo lähteä, joten olen talossa yksin. Päätän venytellä pitkään ja nautinnollisesti ja mennä sitten suihkuun. 

Huomasin vuoden 2013 yrittäjän päivän bloggauksestani, että olen ollut innoissani, kun Facebookin Kansallispuku-ryhmässä on ollut 418 jäsentä. Nyt meitä on 2892 ja olen edelleen innoissani. Olen saanut tehokkaita ihmisiä kaveriksi ylläpitohommiin ja ryhmän jäsenet keskustelevat vilkkaasti ilman, että aiheita täytyisi aktiivisesti heitellä enää. Käyn kertomassa ryhmässä tästä kolmen vuoden takaisesta huomiosta. Kurkistan vielä sähköpostit ja Facebookin ja laitan sitten koneen kiinni ja työpuhelimen äänettömälle.

Päiväni oli tänään kuten useimmat päiväni ovat: rikkonainen. Tein paljon, mutta sain näkyvää aikaan aika vähän. Näin nämä hommat kuitenkin pikkuhiljaa etenevät ja valmistuvat. Joskus poukkoilu tuskastuttaa ja silloin laitan kaikki laitteet kiinni ja keskityn yhteen työhön koko päivän. 

Toivottavasti siullakin on ollut hyvä päivä!

Syystuulia

Jos lomalla miettii, mitä haluaisi tehdä, ja mieleen tulee vain töitä, niin se ei voi olla oikein hyvä juttu, eihän? Väkisin silti lomailin, vietin aikaa perheen ja ystävien kanssa ja ihan hetkellisesti tavoitin sen täydellisen rentouden tunteen, joka lomalla kuuluisi olla. 

Vietimme esikoisen rippijuhlia.

Kiipeilimme kahdessakin kiipeilypuistossa. 

Törötimme kentän laidalla kuopuksen uuden harrastuksen vieminä.

Kävimme etanakotireissun varrella pistäytymässä mm. Valamossa Heinävedellä.

Katsoimme formuloita baareissa.

Istuskelimme iltanuotiolla.

Lenkkeilin ystävän "lasten" kanssa.

Herkuttelimme ja vietimme iltaa ystävien kanssa.

Ja paljon muuta mukavaa.

En tiedä mistä kiikasti, mutta olo ei ollut kovin lomaillut, kun tiistaina ryhdyin taas töihin. Pään sain kyllä niin nollattua, etten muista mistään mitään ja suureksi hämmennyksekseni hävisin jopa Trivial Pursuitissa! Kääk!

Järkyttävä Trivial-tappio!

No, loma on joka tapauksessa loppu ja täällä sitä taas heilutaan. Ennen lomaa jäi Tuusulan liivikangas vähän kesken ja nyt ekoina päivinä olen puhelimessa roikkumisen ja sähköpostisuman purkamisen ohella kutonut sitä. Tänään se tulee valmiiksi.

Vähän ennen loman alkamista tuli valmiiksi myös yksi Virolahden naisen kansallispuku. Puvun luovutus oli ihana ja puku pääsi hyvään ja arvostavaan kotiin. 

Pahoittelen suttuista kuvaa. Uunituore Virolahden kansallispuku omistajansa yllä.

Kansallispuvun syntymäpäivä osui keskelle lomaa ja kävimme Imatralla tuulettelemassa pukujamme 5.8. Jo seitsemännen kerran aurinkokin juhli kansallispukua, sillä sää oli kaunis ja lämmin.

Olen hyvin onnellinen siitä, että vaikken tänä vuonna käyttänyt hirmuisesti aikaa tuuletusten markkinointiin, niitä oli silti paljon. Ehkä tämä vihdoinkin on tullut jäädäkseen. Ilahduin myös siitä, että kansallispukuja tuuleteltiin Virossa ja Ruotsissakin! Siis henkilökohtainen ja lämmin kiitos jokaikiselle tuulettajalle ja erityisesti niille, jotka ovat toimineet kokoonkutsujina!

Mie tein ihan pikkuisen töitä lomalla, koska palo oli niin kova. Syntymässä on Kirjonnan salaisuus II, eli toinen kirjontajoulukalenteri! Pysy kuulolla!

Eilisiltana sain tiedon, että olen uusimmassa Kodin Pellervossa. Toimittaja Tiina Makkonen teki tosi kivan jutun. Hän teki aiemmin miusta, sarafaaneista ja seurakunnan sielunlämmittäjäkurssista Ortodoksiviestiin jutun, ja koska se oli hyvä ja yhteistyö sujui mallikkaasti, suostuin mielelläni tähänkin. Jutusta tuli oikein kiva ja se löytyy täältä.

Seuraavassa Viva-lehden numerossa tulee myös olemaan kansallispukujuttua! Jos ymmärsin oikein, se ilmestyy syyskuussa.

Syyskuussa on myös Kansallispuvun juhlapäivä Kansallispukukeskuksessa Jyväskylässä. Lupasin juuri, että pidän siellä sarafaaniluennon! Tuu mukaan!

Juuri ennen lomaa oli Joensuun Käsityökortteli, jonne matkasin Työhuoneen Susannan kanssa. Kauan muhinut päätös sai siellä vahvistuksensa: lopetan kiilaferrejen tekemisen. Tai saa niitä toki tilaamalla yksittäiskappaleita, mutten sen suuremmin markkinoi niitä, enkä tee varastoon. Päätös oli vaikea tehdä, mutta lopulta helpotus. Yritän keskittyä oleelliseen. Tämän johdosta kiilaferrejä saa nyt hervottoman halvalla niin pitkään, kuin niitä riittää!

Kiilaferrejen loppuunmyynti!

Tanssin riemu

Katsoin vuoden kansantanssiyhtye Polokkareiden konserttia. Me-teoksessa esitellään ryhmä. *SPOILER-ALERT* Sami sanoo jotenkin niin (suokaa anteeksi, jos muistan väärin), että jossain vaiheessa se tanssi vain loppui ja piti tehdä jotain muuta. Sitten, vuosia myöhemmin, sitä huomaa, että tarvitsee taas tanssia. Eikä aina edes huomaa.
Samaistuin.

Polokkarit tanssivat Sottiisissa moneen kertaan, aina yhtä upeasti!

Polokkarit huolehtivat nesteytyspuolesta myymällä Polokkari-vettä. Ostin, tietysti!

Mie olin kansantanssija siitä asti, kun opin kävelemään. Äidin ja iskän vetäessä Kotkan kansantanssijoiden harkkoja riekuin mukana ja lastenryhmässä heti kun jalat kantoivat. Imin tanssin itseeni, opin näkemällä ja kokemalla. Kiersimme kesäjuhlat, esiinnyimme, talvella harkkoja, kesällä leirejä. Homma oli niin itsestäänselvyys, etten koskaan pohtinut sitä sen enempää. Enkä mie muutenkaan silloin tehnyt mitään muutakaan kovin päämäärätietoisesti tai pohtien.

Sitten tuli muutto, jonka myötä päädyin aikuisryhmään liian nuorena - en taidoiltani, mutta noin muuten. Kävin tanhunopekoulutuksen ja ohjasin vähän aikaa lapsiryhmää, mutta opiskelemaan lähtö päätti senkin. Tanssi loppui kaiken muun kuin tanssin vuoksi. 

Ajauduin kauemmas. Sitten työ toi miut taas tanssin liepeille. Olin liian ruvella osallistuakseni. Olisin halunnut tanssia, mutten sitä kaikkea muuta. Viisaat ja taitavat keksivät FolkJamin. Se tuli kuin tilauksesta miulle! Pääsin tanssimaan ilman sen suurempaa painetta ryhmäytymisestä. Kun Imatralla ei ollut FolkJam-emäntiä tai -isäntiä, kävin itse koulutuksen ja vedän siis FolkJamia Imatran työväenopistossa.

Jahkailin, pelkäsin, toivoin ja mietin. Sitten jotenkin sattumalta, kuten hyvät jutut useimmiten tapahtuvat, sain kuulla, että kaupungin rajan tuolla puolen, mutta ihan lähellä, harjoittelee Nuorisoseura Harmonikka, jonka open olin tavannut yhdessä FolkJam-koulutuksessa. Kysyin, saanko tulla vain harkkoihin, koska miulla ei ole aikaa sitoutua mihinkään muuhun. Sain luvan ja toooosi jännittyneenä hyppäsin mukaan viime syksynä. Tanhuava kuopus vaihtoi perässäni seuraa vuodenvaihteessa ja tanssi alkoi maistua hänellekin ihan uudella tavalla.

Ylpeinä kannamme kuopuksen kanssa seuran paitaa ja hupparia.

Nyt torstaista sunnuntaihin olimme Tampereella Pispalan Sottiisissa. Vedimme mukana kolmessa yhteisohjelmassa. Tanssimme niin, että jalat huusivat armoa. Tanssi ei ole kadonnut mihinkään. Jalat muistavat enkeliskakierrot ja ristait, kun niiden antaa viedä. Ryhmän taitotaso on miulle juuri sopiva. Pahiten pelkäämäni tiivis yhteiselo sujui niin keveästi, etten oikein ymmärräkään. Ensimmäisistä harkoista lähtien Harmonikan porukka on saanut miut tuntemaan itseni ihan täysivaltaiseksi porukan jäseneksi. Jännästi sitä aikaa kansantanssille alkoi löytyä. Mie, joka aina annan energiaa seurassa ja tarvitsen yksinäisyyttä akkujen lataamiseen, en väsynyt neljän päivän rinnakkaiselossa yhtään. Enkä tarkoita, että miusta olisi jotenkin vastenmielistä olla ihmisten seurassa, ei ollenkaan. Se on vain väsyttävää. Ehkä se on niin, että tanssi antaa sen minkä kaikki muu vie. 

Riemua-konsertin kenraaliharkoissa alkoi tuntua ja näyttää melkoisen upealta!

Nyt jalat ovat pökkelöt, penikoita särkee ja pyykkiä on pestäväksi isot kasat. Tunnen olevani erittäin elossa. Kun Riemua-konsertti huipentui finaaliinsa ja 1000 tanssijaa sykki samaa rytmiä, purkautui onni kyyneleinä poskilleni.

Kiitos 150-vuotias kansantanssi. Kiitos Pispalan Sottiisi. Kiitos tanssikamut. Kiitos miun ihana pari Sirpa. Kiitos meidän napakka ja taitava ohjaaja Milla. Kiitos kaikki ihanat, hyväksyvät, kannustavat ja joukkoon tempaavat tanhupetterit ympäri Suomen. Kiitos Sottiisin koreografit, talkoolaiset, järjestäjät, Tampere, kaikki tanssijat ja upeat bändit. Kiitos äiti ja iskä, kun ette pakottaneet minua silloin jatkamaan, kun tanssin ilo kuoli. 25 vuoden tauko teki oikein hyvää.

Oppia ikä kaikki eli miten opettelin nypläämään

Jos olet joskus jutellut miun kanssa kansallispukuhommeleista, olet saattanut kuulla suustani lausahduksen "mie en nyplää, enkä neulo". Lauseeseen ei liity, mitään "ikinä"-juttuja, sillä opin jotain siitä, että "miusta ei ikinä tule käsityöläistä, enkä ainakaan ikinä ala mitään kansallispukuja nyhertää".

No, neulomisen kanssahan kävi näin ja näin ja kuten kuvasta näkyy - hitaaaaaasti ja vähän epävarmasti -, joskaan en vieläkään ajattele, että ryhdyn neulojaksi, mie vain teen nämä yhdet sukat (tai säärystimet, jos en jaksa neuloa teriä).

Toinen Loistavat niityt -sukka on tässä vaiheessa, toinen tuon puna-valkean ohdakeraidan alussa. Kuvittelin neulovani Azoreilla, mutta en yhtään ehtinyt. No, kesälomalla ehkä, en aio ottaa tuosta minkäänlaista stressiä.

Nypläystä olen kokeillut pienesti muutaman kerran. Artesaaniksi opiskellessa kokeilin sen verran, että totesin, että ei ole miun laji. Silloin ei ollut mikään muukaan nyherrys. Sitten menin työväenopiston kurssille kokeilemaan, mutta jotenkin aika ei ollut sopiva ja homma jäi. Nyytinkiguru Annikka Eilola piti miulle ja kahdelle harkkarilleni nyytinkipäivän ja huomasin tykkääväni hommasta ja olevani siinä ihan hyväkin. Annikka sanoi, että miun pitäisi ryhtyä nypläämään nyytinkejä. Noh, on vähän tätä muutakin askaretta. Siitä jäi pieni palo, mutta koska tajuan kyllä nypläyksen olevan oma iso taitonsa ja koska miulla ei ole aikaa panostaa siihen niin paljon kuin haluaisin, en ole siihen puuttunut. 

Nyt sitten osui ikäviä yhteensattumia niin, että en ole saanut eräältä nyplääjältä pitsiä, jonka olisin tarvinnut. Tai oikeastaan neljää pitsiä. Olen toisaalta roikkunut siinä ajatuksessa, että vielä ne häneltä saisin ja toisaalta ollut vähän laiska sen suhteen, että alkaisin niitä jostain muualta kysellä. Nyt sitten tuli eteen hetki, kun se pitsi ihan todella täytyy olla kiinni paidassa. No, nypläystyyny ja nypylät hyllystä, katsotaan, miten ämmän käy.

Mie siis en osaa nypläyksen "sääntöjä". Tsekkasin yhdestä nypläysoppaasta lyönnit. Tarvitsemaani pitsiin ei ole ohjetta, vain tällainen erittäin haalistunut kopio, jonka mittasuhteistakaan en ole varma. Paperissa lukee lisäksi "6 paria pella 50 ja 1 lanka pella 30". Tämän takia olin tilannut nyplääjältä toista pitsiä, johon on ohje. Tämä tulee Virolahden puvun paidan kaulukseen ja koska pukua ei ole tarkistettu ja kumpikin pitsi on kauluksen reunapitsi samalta pukualueelta, se toinen kävisi hyvin myös. Tämä vain näyttää aika paljon nopeammalta nyplätä, siksi päätin yrittää tätä.

Tältä pohjalta alkuun, ilman hajuakaan, miten tuo tehdään.

No mitäpä siinä sitten, rullaatirullaa lankoja nypylöille...

Ensimmäinen yritelmäni näytti tältä. Ei kovin hyvältä ja hyvin hontelolta. Onneksi miulla on taitavia ja auttavaisia kamuja Facebookissa. Laitoin tämän ja tuon "ohjeen" kuvan Facebook-seinälle ja sain erittäin hyödyllisiä kommentteja.

Kommenttien perusteella jatkoin näin, mutta vielä näyttää jotenkin väärältä. Pyysin lisää apuja ja sain.

Sitten alkoi luontua. En mie mikään mestarinypläri ole ja tämä on hyvin yksinkertainen ja harva (=nopea) pitsimalli, mutta olen mie kyllä vähän ylpeä itsestäni.

Meillä jylläsi viikonloppuna mahatauti. Miut se tainnutti uneen puoleksitoista vuorokaudeksi. Loput viikonlopusta nypläsin - paitsi tietysti formuloiden ajan.

Metrin verran valmista. Nyt täytyy tutkailla, miten tuo päätellään ja katsoa, miten pesussa käy.

Miulla olisi tässä miljoona muuta juttua, jotka pitäisi tehdä. Tein tuossa nyplätessäni samalla "ohjeen" tuohon pitsiin, mutten tiedä tajuaako siitä kukaan mitään, kun en edelleenkään osaa niitä nypläyksen "sääntöjä". Ehkä niistä pitsin kuvan kanssa on enemmän iloa kuin tuosta alkuperäisestä. Olen kahden vaiheilla, että nypläänkö kahteen muuhunkin tekeillä olevaan pukuun pitsin itse vai koitanko etsiä jonkun tekemään. 

Tämä projekti toi mieleen viime vuosina opehommissa pyörineet ajatukset erilaisista oppijoista. Miusta kaikki ihmiset ovat "erilaisia oppijoita". Se, että toisen oppimistie on kauempana "normiopetuksesta" kuin toisen, ei tee hänestä huonompaa oppijaa. Opettajalta vain vaaditaan älyttömästi, että tunnistaa ihmisen oppimistavan ja keksii oikean väylän ja loihtii opetuksensa sen mukaiseksi jokaisen opiskelijan kohdalla. 

Sama juttu tässä kuin tuossa neulehommassa: miun oppimisinto kärsii, jos homma tuntuu liian helpolta. Miun täytyy itse tajuta ja oivaltaa, tutkia ja tuntea. Vaikka se kuuden parin utin veivaaminen on varmasti hyvä tie oppimiseen, tunsin toistavani sitä, mitä käsketään, ilman että oikeasti oivalsin tekemisen ja tavoitteen yhteyttä. Tässä se tapahtui väkisin. Opettajan sijasta tarvitsen siis ennemminkin jonkun, joka vahvistaa, avittaa "säännöissä" ja auttaa näkemään ongelmakohdat. Ymmärtääkseni se on peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksessakin tavoitteena. Sen kohdalla vain mietin pelolla sitä, että tällainen opiskelu vaatii ihan valtavan motivaation oppia.

En ole vieläkään valmis sanomaan, että nyplään (saati että neulon). Kuka tietää, mihin tämä vielä johtaa. Ainakin oppimisen ja oivaltamisen ilo oli huikea!