Tanssin riemu

Katsoin vuoden kansantanssiyhtye Polokkareiden konserttia. Me-teoksessa esitellään ryhmä. *SPOILER-ALERT* Sami sanoo jotenkin niin (suokaa anteeksi, jos muistan väärin), että jossain vaiheessa se tanssi vain loppui ja piti tehdä jotain muuta. Sitten, vuosia myöhemmin, sitä huomaa, että tarvitsee taas tanssia. Eikä aina edes huomaa.
Samaistuin.

Polokkarit tanssivat Sottiisissa moneen kertaan, aina yhtä upeasti!

Polokkarit huolehtivat nesteytyspuolesta myymällä Polokkari-vettä. Ostin, tietysti!

Mie olin kansantanssija siitä asti, kun opin kävelemään. Äidin ja iskän vetäessä Kotkan kansantanssijoiden harkkoja riekuin mukana ja lastenryhmässä heti kun jalat kantoivat. Imin tanssin itseeni, opin näkemällä ja kokemalla. Kiersimme kesäjuhlat, esiinnyimme, talvella harkkoja, kesällä leirejä. Homma oli niin itsestäänselvyys, etten koskaan pohtinut sitä sen enempää. Enkä mie muutenkaan silloin tehnyt mitään muutakaan kovin päämäärätietoisesti tai pohtien.

Sitten tuli muutto, jonka myötä päädyin aikuisryhmään liian nuorena - en taidoiltani, mutta noin muuten. Kävin tanhunopekoulutuksen ja ohjasin vähän aikaa lapsiryhmää, mutta opiskelemaan lähtö päätti senkin. Tanssi loppui kaiken muun kuin tanssin vuoksi. 

Ajauduin kauemmas. Sitten työ toi miut taas tanssin liepeille. Olin liian ruvella osallistuakseni. Olisin halunnut tanssia, mutten sitä kaikkea muuta. Viisaat ja taitavat keksivät FolkJamin. Se tuli kuin tilauksesta miulle! Pääsin tanssimaan ilman sen suurempaa painetta ryhmäytymisestä. Kun Imatralla ei ollut FolkJam-emäntiä tai -isäntiä, kävin itse koulutuksen ja vedän siis FolkJamia Imatran työväenopistossa.

Jahkailin, pelkäsin, toivoin ja mietin. Sitten jotenkin sattumalta, kuten hyvät jutut useimmiten tapahtuvat, sain kuulla, että kaupungin rajan tuolla puolen, mutta ihan lähellä, harjoittelee Nuorisoseura Harmonikka, jonka open olin tavannut yhdessä FolkJam-koulutuksessa. Kysyin, saanko tulla vain harkkoihin, koska miulla ei ole aikaa sitoutua mihinkään muuhun. Sain luvan ja toooosi jännittyneenä hyppäsin mukaan viime syksynä. Tanhuava kuopus vaihtoi perässäni seuraa vuodenvaihteessa ja tanssi alkoi maistua hänellekin ihan uudella tavalla.

Ylpeinä kannamme kuopuksen kanssa seuran paitaa ja hupparia.

Nyt torstaista sunnuntaihin olimme Tampereella Pispalan Sottiisissa. Vedimme mukana kolmessa yhteisohjelmassa. Tanssimme niin, että jalat huusivat armoa. Tanssi ei ole kadonnut mihinkään. Jalat muistavat enkeliskakierrot ja ristait, kun niiden antaa viedä. Ryhmän taitotaso on miulle juuri sopiva. Pahiten pelkäämäni tiivis yhteiselo sujui niin keveästi, etten oikein ymmärräkään. Ensimmäisistä harkoista lähtien Harmonikan porukka on saanut miut tuntemaan itseni ihan täysivaltaiseksi porukan jäseneksi. Jännästi sitä aikaa kansantanssille alkoi löytyä. Mie, joka aina annan energiaa seurassa ja tarvitsen yksinäisyyttä akkujen lataamiseen, en väsynyt neljän päivän rinnakkaiselossa yhtään. Enkä tarkoita, että miusta olisi jotenkin vastenmielistä olla ihmisten seurassa, ei ollenkaan. Se on vain väsyttävää. Ehkä se on niin, että tanssi antaa sen minkä kaikki muu vie. 

Riemua-konsertin kenraaliharkoissa alkoi tuntua ja näyttää melkoisen upealta!

Nyt jalat ovat pökkelöt, penikoita särkee ja pyykkiä on pestäväksi isot kasat. Tunnen olevani erittäin elossa. Kun Riemua-konsertti huipentui finaaliinsa ja 1000 tanssijaa sykki samaa rytmiä, purkautui onni kyyneleinä poskilleni.

Kiitos 150-vuotias kansantanssi. Kiitos Pispalan Sottiisi. Kiitos tanssikamut. Kiitos miun ihana pari Sirpa. Kiitos meidän napakka ja taitava ohjaaja Milla. Kiitos kaikki ihanat, hyväksyvät, kannustavat ja joukkoon tempaavat tanhupetterit ympäri Suomen. Kiitos Sottiisin koreografit, talkoolaiset, järjestäjät, Tampere, kaikki tanssijat ja upeat bändit. Kiitos äiti ja iskä, kun ette pakottaneet minua silloin jatkamaan, kun tanssin ilo kuoli. 25 vuoden tauko teki oikein hyvää.