Kirjauutuus: Juhlasormikkaat - kirjoneulekäsineitä Koivistolta

Näin julkistamispäivänä kuvan kirjasta ja toivoin kovasti, että saisin sen luettavaksi. Kun avasin sähköpostin, siellä odotteli lupaus lähettää kirja tutustuttavaksi! Ihanaa! Olen aiemminkin kirjoittanut Maahengen kirjoista, mutta tämä osuu näistä nyt lähimmäs omaa alaani eli kansallispukuja, sillä näitä sormikkaita on Koivistolla käytetty samoihin aikoihin kuin kansallispukujen esikuvia. 

Kuva: Marko Mäkinen

Koska neulominen ei ole miulle läheinen tekniikka, ilahduin jälleen kirjan tietosisällöstä. Se antaa näkökulmaa myös kansallispukutyypeille. Kirjassa on hyvää pohdintaa samoista teemoista, kuin kansallispukujen esikuvien kohdalla tutkitaan ja mietitään: mistä vaikutteet ovat tulleet, miksi ne ilmenevät juuri tällä pienellä alueella juuri näin ja miten samat kuvioaiheet toistuvat eri tekniikoissa ja materiaaleissa. Minua ei lakkaa hämmästyttämästä esiäitien tapa toistaa samoja värejä ja samoja kuviomalleja loputtomasti niin, että lopputulokset ovat samaan aikaan samanlaisia ja erilaisia.

Kirjassa on yksi juttu, joka pikkuisen vaivaa ja josta olen eri mieltä. Jos ymmärsin oikein, siinä on Jääskessä otetun valokuvan perusteella oletettu, että samanlaiset sormikkaat olisi tehty myös Jääskessä. Valokuvassa on kuitenkin ihan selvästi koivistolaiset vaatteet, joten vaikka kuva olisi otettu Jääskessä, sormikkaat (ja puku) ovat Koivistolta. 

Anne Bäcklundin tapa käydä läpi sormikkaat ja tehdä johtopäätökset niiden oleellisista seikoista ja poikkeamista muistuttaa paljon kansallispukujen esikuvien perustutkimusta. Ehkä siksi, tai koska se on viisas lähestymistapa, pidän siitä kovasti. Hän on löytänyt hyvin selkeät elementit, joista sormikkaat hivenen varioiden syntyvät. Lopulta neulojalle jää vapaus koota sormikkaansa näistä elementeistä ja lopputulos on, kuten 1800-luvullakin, tunnistettavat koivistolaiset sormikkaat, samanlaiset, mutta silti erilaiset. Sille, joka ei halua soveltaa, löytyy kirjasta myös runsas valikoima suoria ohjeita. Tämä on asia, jota olen paljon toivonut myös kansallispukuihin. Kirjassa verrataan sormikkaiden kuviointia rekkojen kirjontoihin. Niissä on sama juttu: tietyt kuvioaiheet ja värit tietyssä järjestyksessä. Paikkakunnan rekot tunnistaa sen paikkakunnan rekoiksi, ne ovat samanlaiset, mutta erilaiset. Meillä ei ehkä ole mahdollisuutta kirjan tavoin toteuttaa toisintoa kaikista rekoista, mutta olisihan tuo tehtävissä muutenkin. Nythän kansallispuvun tekijä joutuu toistamaan sitä, mikä on mallipuvun tekijän versio aiheesta, ilman tietoa vaihteluvälistä.

Kirjassa verrataan käsineiden kuvioita rekkojen eli äyrämöispaitojen kirjottujen etumusten kuvioihin ja nämä lapaset on neulottu rekon kuvioinnin perusteella. Kuva: Marko Mäkinen

Sanoin kai jo, että en juuri neulo. Silti alkoi kyllä tehdä mieli tarttua puikkoihin, kun tutkailin malleja ja kuvioiden ruutupiirroksia. Kovin usein vanhoja tekstiilejä toistettaessa suurennetaan, paksunnetaan lankaa ja puikkoja. Rakastan sitä, että tässä kirjassa on pysytty vanhojen neuleiden koossa, sillä kuvioiden hohdosta katoaa paljon niiden suuretessa varsinkin näin pienessä kuviopinnassa. Alkuperäisten käsineiden toisintojen lisäksi kirjassa on niistä muokattuja ihastuttavia sovelluksia. Bäcklund on nähdäkseni todella tavoittanut sen, mikä koivistolaisissa sormikkaissa on oleellista ja saanut sen yhdistettyä tänä päivänä tarpeellisiin ja houkutteleviin ominaisuuksiin. 

Koska miun neulominen sisältää usein tuskanhikeä, hiertymiä, normaaliakin jumeutuneemmat hartiat ja jopa katkenneita puikkoja, harkitsen vielä toisen kerran ryhdynkö näitä neulomaan. Ehkä sitten eläkkeellä. Mutta jos joskus ryhdyn, uskon selviäväni urakasta, sillä kirjan takasivuilla on hyvin selkeitä tekniikkakuvia. Luulen, että tekisin Annat. Tai ehkä Reginat. Tai sittenkin...

Vahva suositus tälle kirjalle!

Lankapaitoja ja muita asusteita

Sain ennen joulua luettavaksi Marketta Luutosen, Anna-Maija Bäckmanin ja Gunnar Bäckmanin Lankapaitoja ja muita asusteita -kirjan. Se on Maahengen kustantama ja jatkaa samaa komeiden kuvitusten ja minua kiehtovien aiheiden sarjaa kuin monet aiemmatkin teokset - suosikkinani tietysti Leena Holstin Kansallispuku. Nyt on loppiainen ja vaikken tietysti koko aikaa tai edes joka päivä lukenut kirjaa, kertonee tämä kulunut aika siitä, miten vankasta paketista on kyse. 

Kirjassa käsitelty aihe ja aikakausi ovat tavallaan kansallispukumaailman laitamilla, sillä kirjassa on käsitelty kansallipukujen esikuviin nähden myöhäisiä töitä. Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Kansan käsissä syntyneet tuotteet ovat samaa jatkumoa, jossa on kerroksia ajallisesti, paikallisesti ja vaurauden ja aseman mukaan. Ja kun nostan kansallispuku-minäni hetkeksi syrjään, niin ovathan nämä vaatteet ja asusteet huikean kauniita, herttaisia, käytännöllisiä ja vaativia.

Kirjassa esitellään museoihin talletettuja vaatekappaleita, asusteita ja pussukoita. Ne ja niiden ympärille kehrätty historia ja tarinat ovat minulle kirjassa oleellisinta. Silmä lepää Gunnar Bäckmanin upeissa kuvissa, joiden aiheiksi kirjan sivuille on mahtunut myös luontoa ja maisemia tarinoiden seuduilta. Nämä miun talvihämärissä otetut kännyräpsyt kadottavat lähes kokonaan kirjan kauneuden, joten älä kompastu näihin.

Kirjan kannessa on Korsnäsinpaita, josta myös kerrotaan paljon. Korsnäsinpaita on ollut muutenkin esillä - tai ainakin osunut minun kohdalleni - viime aikoina usein. Kuten monessa muussakin jutussa, kokonaisuuden pilkkominen paloihin avaa miulle kauneuden, ja kun ymmärsin Korsnäsinpaidan palaset, ihastuin siihen. 

Korsnäsin paita on kuitenkin vain pieni osa kirjasta. Kirjassa valotetaan myös mm. Jussipaidan historiaa. Siihen en ihastunut vieläkään. Pidän kyllä siitä, miten Jussipaidan kuvio on valjastettu kuvaamaan koko pohjalaista elämää. Ehkä siihen ihastumiseen tarvittaisiin edes tilkkanen pohjalaista verta. 

Monista vaatteista ja asusteista on tehty joko inspiroituen tai tarkemmin esikuvaa noudattaen mallit, joille on selkeän näköiset ohjeet. Tarkemmin en osaa ohjeita arvioida, koska en yleensä tee ohjeista muuta kuin kansallispukuja ja koska en ainakaan näillä näkymin aio näitä toteuttaa. Ei siksi, etten pitäisi malleista, vaan siksi, etten oikein ehdi harrastaa käsitöitä. Ilahduin siitä, että myös paitojen kaavoituksessa on variaatioita, eikä ole tehty "laatikoita" ja erityisesti siitä, että ohjeissa oikeastaan kannustetaan tekemään alkuperäisten hengessä uusia, omia tarinoita, löytämään esikuvista omat suosikit ja toteuttamaan ne.

Olen rakastunut näihin kirjoihin, joissa viimeinkin on suuria, raikkaita ja informatiivisia kuvia. Ehkä joissain tapauksissa tekstin kustannuksella, mikä ei tietysti ole kiva juttu, mutta rakastan silti niitä kuvia. Ehkä alan säästää ja teetän itselleni Korsnäsin paidan ja ehkä vielä joskus ehdin kirjovirkata itselleni pussukan tai lapaset.

Luutonen, Marketta; Bäckman, Anna-Maija; Bäckman, Gunnar: Lankapaitoja ja muita asusteita. Maahenki 2016. 978-952-301-069-7.

Muoks: Myös Puikkomaisteri arvosteli kirjan. Käy lukemassa myös hänen näkemyksensä.

Matkani Loistaville niityille, osa 2: Kompurointia

Matkani Loistaville niityille alkoi oikein mukavasti. Viimeksi yritin saada selvää, kuinka monta kerrosta olin jo neulonut. Facebook-kamut olivat uskomattoman avuliaita ja yksi jopa otti puikot ja langan käteen, neuloi samaan vaiheeseen ja osoitti, että miulla oli yksi kerros vähemmän kuin piti. Opin siinä samalla, että olen luonut silmukat "ristikkäin", mikä on ainoa tapa, josta tiedän. Aion selvittää myös, mitä muita tapoja on, mutta nyt en ole ehtinyt. No, joka tapauksessa ristikkäin luodessa ne luodut silmukat muodostavat ensimmäiset "v-kirjaimet". Ja puikolla olevat silmukat ovat viimeinen kerros. Varmistin tämän vielä laskemalla huolellisesti kerrokset, kun laitoin toisen sukan alulle. Sitten purin ensimmäisestä sen verran, että sain korjattua sen.

Tässä on nyt luotu ristikkäin silmukat ja neulottu 8 kerrosta.

Taas siis opittu monta juttua.

Matkani ensimmäistä osaa oli käynyt kommentoimassa Heidi. Kävin lukemassa hänen blogistaan hänen kirjoneulematkansa alusta ja törmäsin sanaan "lankadominanssi". Kiinnostuin ja seurasin jälkiä tänne. Sen enempää testailematta päätin uskoa silmiäni ja noudattaa tätä ohjetta.

Jo reittisuunnitelmavaiheessa päätin kokeilla tätä lankojenpitelytapaa ja se osoittautuihin miulle hyväksi. Tosin miun pienet aivot eivät osaa tuota lankojen asettelua vaan mie kiepautan ne jotenkin niin, että saan langat oikeaan järjestykseen.

Aika ihana tunne, kun sitä kirjoneuletta sitten alkoi muodostua! Ensimmäinen kuvioraita muodostaa päärmeen päällipuolen ja sen jälkeen oli aika neuloa päärme umpeen. Jestas, että se oli vaikeaa! Varsinkin aina puikon ensimmäisiä ja viimeisiä silmukoita neuloessa tuntui, että miulla on yhtä aikaa liian paljon ja liian vähän käsiä ja että katkaisen puikot sönkiessäni niitä aloitusreunan silmukoita mukaan. En tiedä, poiminko "oikeat" kohdat sieltä silmukoista, mutta luulen, ettei sillä oikeastaan ole väliä. Päärme asettui suoraan ja tyydytys sen valmistuttua oli huikea. Hieno!

Miulla oli tuossa vaiheessa käytössä toisessa sukassa teräksiset 2mm HiyaHiya-puikot ja toisessa Prymin 2mm bambuiset puikot. Pelkäsin katkaisevani bambuiset ja koska teen aika napakkaa, tuntui että silmukat liikkuivat bambuisella tosi huonosti. Päärmeen jälkeen työhön piti vaihtaa 2,5 mm puikot ja ekaa sukkaa tehdessä vaihdoin siihen koivuiset Novitan puikot. Niistä tykkään paljon enemmän kuin bambuisista, mutten tiedä, olisiko samanpaksuisessa niin suuri ero. Metalliset ovat muuten miun suosikki, mutten varsinaisesti tykkää pitää kädessä metallia pitkään. Niissä on muuten parhaat ominaisuudet. Koivuiset ovat muuten oikein hyvät, mutta osassa on kärki jotenkin tasainen ja teräväreunainen ja se on hankalaa.

Testasin, että päärme sujahtaa jalkaan. No, sujahtaminen ei ole kovin kuvaava sana, sillä en jaksanut pujottaa lankaa silmukoiden tilalle ja puikkojen kanssa sovittaminen on melko arveluttavaa. Meni se jalkaan, vaikka vähän mietitytti. Tajusin, että olen tehnyt mallitilkun 2 mm puikoilla, mutta koska tähän mennessä näytti aika napakalta, päätin vaihtaa ohjeen mukaan työhön 2,5 mm puikot.

Vaihdoin siis ne isommat puikot ja seurasi jännä kohta, jossa työhön piti ottaa kolmas lanka! Selvisin yllätyksekseni siitäkin ihan kunnialla.

Sitten aloin pohtia, että kannattaako langat katkaista välillä vai kuljettaa niitä jotenkin pystysuorassa seuraavaan tarvittavaan kohtaan. Siis vaikka nyt tämä ruskea, jota tarvitaan seuraavan kerran aika pitkän ajan päästä. Kysyin parviälyltä Facebookissa ja sain monta ohjetta siitä, että poikki vaan. Hyvä, sillä arvelutti se monen langan pyörittely tuossa mukana. Nyt täytyy sitten vain opetella päättelemään. Sain siihenkin monta eri tapaa siinä samassa Facebook-keskustelussa ja taitaa näihin sukkiin tulla sen verran pääteltävää, että voin kokeilla niitä kaikkia! Tosin neuloessa päättelyn päätin nyt ainakin tältä erää jättää kokeilematta, vaikka se aika viisaalta kuulostaakin.

Olen kohtuullisen tyytyväinen tähän pintaan. Tykkään siitä, että se on tiivis ja melko tasainen. Se syntyy sujuvasti, jos nyt miun räpellystä voi sujuvaksi kutsua.

Lankajuoksut eivät ole ole tuottaneet ongelmaa, toistaiseksi ne eivät ole myöskään olleet kovin pitkiä. Kun pääsen niihin kuvioihin, joissa ne ovat pidempiä, täytyy opetella se niiden sitominen. Teoriassa jo kuvittelen tietäväni miten se tapahtuu. Neule tuntuu tiiveydestään huolimatta kivan pehmeältä ja sopivan joustavalta.

Sitten tuli polulle kompastuskivi. Tiesin kyllä, että käsialani tulee muokkautumaan tässä runsaasti, kun en ole aiemmin neulonut ja mallitilkku oli tosi pieni. Tuossa ympäryksessä on 102 silmukkaa ja sentteinä sen pitäisi olla 34. No ei ole. Siitä puuttuu n. 4 cm. Kokeilin tuota jalkaan ja meneehän se, mutta... Matka seis ja parviäly taas käyttöön. Kamujen kannustamana tulin siihen tulokseen, että purettava on ja alettava alusta. En nimittäin tosiaankaan halua, että sukista tulee liian tiukat. FolkJamin muokkaamat pohkeeni nimittäin tarvitsevat tilaa ja tällä vauhdilla sitä ei tule olemaan tarpeeksi.

Pohdin, että yritänkö uudella alulla tehdä löysempää vai lisäänkö silmukoita. Kamuilta tuli puoltoja kummallekin tavalle. Lopulta päätin, että lisään silmukoita kolmesta syystä:
1. Tuo neulepinta on miusta nättiä
2. Sitä on sujuva neuloa
3. Joka tapauksessakaan tässä eivät kuviot jatku loogisesti, joten se ei aiheuta ongelmaa. 

Nyt sitten laitoin 14 silmukkaa lisää ja toivon, että pienet aivoni osasivat räknätä tämän oikein. Olen luonut uudet silmukat toiselle sukalle ja neulonut kolme ensimmäistä kerrosta.
Matka jatkuu pystyssä päin ja iloisella mielellä.

Matkani Loistaville niityille

Tämä ei liity mitenkään kansallispukuihin. Tai no, kaikki liittyy kaikkeen, mutten edes yritä virittää tästä mitään siltoja. Tämä ei myöskään sisällä minkäänlaisia opastuksia tai ohjeita, ellet sitten satu olemaan vielä minuakin osaamattomampi neuleiden suhteen. 

Tämä on kertomuksen alku. Toivon, että kertomuksen loppu on onnellinen ja miulla jalassa omatekemät Loistavat niityt. Siihen voi mennä pari kuukautta tai kymmenen vuotta, kuka tietää. Tai voi olla, ettei sukkia koskaan tule, tulee säärystimet, joku muu neuloo ne tai joku saa ihanaa lankaa lahjaksi.

Kuva on varastettu Puikkomaisterilta täältä. Toivottavasti saan anteeksi, en pyytänyt lupaa.

Miehän en siis osaa neuloa. Tai juu, osaan luoda silmukat (ristikkäin, opin juuri sille nimen), tehdä oikean ja nurjan silmukan ja tiedän periaatteessa, miten tehdään palmikko, kirjoneule ja pitsineule. Olin puukässässä koko peruskouluajan, joten pakollisia sukanneulomisia en ole kokenut. Käsi- ja taideteollisessa neulottiin sekä käsin, että neulekoneella ja ilman maailman kärsivällisintä ja mukavinta neuleopea olisi jäänyt nekin vähät tekemättä. Sain tehtyä, mutten oppinut. Neulepinta on jostain syystä miulle käsittämätön. Jos miulta putoaa silmukka, ei ole ollenkaan selvää, että osaan poimia sen. Kädet väsyvät, puikot taipuvat ja kuolen tylsyyteen. En myöskään pidä neulepintaa mitenkään erityisen kauniina.

Olen tässä viimevuosina seurannut neulebuumin räjähdystä ja ajatellut, että koska hyviä ja ahkeria neulojia on niin paljon, niin eihän se mitään haittaa, että mie en osaa. Miulla on paljon ystäviä, jotka pitävät miut ja perheen villasukissa. Kaikki neulomisen tuomat hyvät puolet psyykelle saa myös näistä muista käsitöistä, joita mie onnekseni teen työkseni.

Toisten neulomissa villasukissa kelpaa tehdä omia käsitöitä.

Mitä sitten tapahtui? Tutustuin muutamaan lankavärjäriin ja heidän upeanvärisiin, tunnultaan jumalaisiin lankoihinsa. Koska houkutuksesta huolimatta lankavyyhtien ostaminen vain koristeeksi on vähän kyseenalaista sekä talouden että käytännöllisyyden kannalta, alkoi sisälläni muhia tahto tehdä langoista jotain. Tämä tahto törmäsi Facebookissa Puikkomaisterin sukkakirjan kuvaan. Selkeästi kansanperinteestä (oma tai naapurin, ihan sama) kumpuavat kuviot, herkulliset värit - miekin aloin nähdä neuleissa huikeaa kauneutta.

Voiko noita olla rakastamatta? Noita lankoja ja tuota naista! Kuva on Terhi Muukkosen, langat ovat Ilun Handun ja nainen on itse Ilona. Ilu on muuten myös muusikko. Samalla kun tilaat lankoja, tilaa levyjä, saat taustamusaa ja ehkä jopa alkaa tanssittaa niin, että saat taukojumpat samalla!

"Kirjoneule on kamalan vaikeaa". Siksi sitä vaan neulotaan kuolettavan tylsää ainaoikeaa (äläkä nyt loukkaannu, mie teen miljoonaa meditatiivistä, "kuolettavan tylsää" kässäjuttua vallan onnellisena), korkeintaan vähän raitoja, koska kirjoneule on kamalan vaikeaa. Sitten tajusin, että olen tehnyt niinikään "kamalan vaikeaa" kirjovirkkausta ymmärtämättä, että tein kirjovirkkausta. Sivujuonne: Anoppi opetti miut virkkaamaan, kun olin ehkä 20-vuotias. Sitten vain virkkailin. En oikein jaksa tehdä ohjeiden mukaan, joten sovelsin omasta päästä ja kokeilin, mitä voi tehdä. Tein mm. kirjovirkkausta. En tiedä vieläkään niiden virkkausjuttujen nimiä, joten ohjeiden seuraaminen on sikälikin hankalaa. 
Ajattelin sitten, että on sitä tehty vähän muitakin "kamalan vaikeita" juttuja. Hitaus ja ruutupiirroksen seuraaminen eivät ole miulle ongelma.

Eihän kukaan nyt aloita kirjovirkkausta siitä, että alkaa neuloa Loistavia niittyjä (no melkein aloitin, mutta kun ei ollut vielä lankoja, niin...). Niinpä, kun joulun alla taas bongasin Karjalaisen nuorisoliiton kirjoneulotun Käki-joulupallon, päätin tehdä sellaisen. Ekasta tuli ihan kamala. Alapuoli on muodoton möykky, puolivälissä sain jo ideasta kiinni ja yläpuoli on suhteellisen kelvollinen. Siitä tuli kamalan iso, enkä pidä neulepinnasta. Koska viisaat kyselevät/etsivät neuvoja ja mie en ehkä ole, vaihdoin pienemmät puikot ja tein toisen. Siitä tuli jo paljon parempi, mutta vieläkin miusta ruma. Löysin ne kohdat, joihin tarvitsen neuvoja.

Elämäni eka kirjoneule.

Kuva vähän hämää, oikeasti tämä on ihan kamala ja ihan kamalan suuri (vrt. miun käsi).

Se toka versio: pienempi ja sievempi, mutta ei mikään kaunotar vieläkään.
Miten nää muka täytetään niin, ettei tule paukamia?

Tilasin kirjastoon naapurikaupungista Puikkomaisterin sukkakirjan. Kuinkas ollakaan, siinä (ja sen neuvomissa linkeissä) vastattiin kaikkiin miun kysymyksiin sellaisella kielellä, jota miekin ymmärrän. Ei mitään neuleslangia, vaan ihmisten kieltä. Ei kummallista mystiseksi tekemistä, vaan suoria sanoja. Että vaikeusasteet kertovat enemmänkin siitä, miten kärsivällinen pitää olla. Ja jos miulla vielä jotain epäilyksiä oli, tämä sulatti miut: "Huomaa myös, että perinteisesti kuviot eivät välttämättä mene aina täysin "tasan" sukan takana keskellä, koska sukan kulloinenkin silmukkamäärä ei ehkä ole jaollinen kaikkien kuvioiden silmukkamäärällä, vaan silmukkamäärä on sovitettu hallitsevimpaan kuvioon. Heitot ovat kuitenkin pieniä, eikä niillä ole käytännössä merkitystä. Jos olet pedantti perfektionisti, tulet joka tapauksessa aina pettymään muiden töihin, eikä tämä kirja ole poikkeus ;-)" 

Kiusasin Ilua Facebookissa, sillä Handun hyllyllä ei ollut tuota ohuempaa sukkalankaa. Koska mie olen mie, halusin tietysti miun mieleisiä värejä, vaikka hämärästi tajuan, että ilman minkäänlaista kirjoneulekokemusta tässä voi käydä hassusti. Melkoisen veivauksen jälkeen (kiitos ja anteeksi, Ilu!) sain postipaketin. Aaaaaaaaaah! Tilasin myös ohjeen, sillä kirja piti palauttaa kirjastoon.

Handun lankoja <3

Langat tulivat perjantaina ja ehdin avata paketin ennenkuin piti lähteä reissuun viikonlopuksi. Melkein pakkasin ne mukaan, että saisin silitellä :D En sentään. Sunnuntai-iltana kerin pari ensimmäistä väriä - kahdelle kerälle kunkin, sillä olen ajatellut tehdä molempia sukkia yhtä aikaa (ja muutenkin kuvittelen, että näin on helpompi hahmottaa). Tunnen itseni sen verran hyvin, että toinen saattaa jäädä muuten tekemättä.

Olen yllättänyt itseni sillä, että päätin tehdä mallitilkun. Kahdesta syystä: ettei kirjoneulojan taipaleeni katkeaisi siihen, että tajuan tekeväni vääränkokoisia sukkia ja siksi, että halusin vähän harjoitella ja tasoittaa käsialaa. Asioita, joita ehdottomasti suosittelisin muille, mutten ollenkaan välttämättä tekisi itse. No, nyt tein. Hyvä niin. Miehen reaktio oli hupaisa, kun sanoin illalla, että käyn vielä vähän neulomassa :D Jouduin kysymään apua siihen tilkkuunkin, kun en ole moista tehnyt kuin ehkä silloin koulussa (en muista). Kysyin Ilulta, että pitääkö sekin tehdä renkaaksi ja tehdä siihen kirjoneuletta. Kyllä. Yllätyin siitäkin, miten nopeasti homma eteni. Kyllä kyllä, kyse oli pikkuruisesta palasta, mutta silti. Mielikuvani siitä, miten sormet pakottavina väännän silmukoita tuskan hiki valuen joutunee nyt väistymään. Ilahduin, että mallitilkussani on täsmälleen sama tiheys kuin ohjeessa sanotaan. Sitten myöhemmin ohjetta lukiessani tajusin, että miulla oli ohuemmat puikot kuin ohjeessa. No, ehkä se käy, että neulon niillä ohuemmilla puikoilla.

Käsiala heittelee, omani on hakusessa. Siinä kohtaa, joka tuntui luontevimmalta, on sama tiheys kuin ohjeessa. Hyvä.

Eilen illalla uskaltauduin sitten aloittamaan. Ensin luodaan silmukat, sitten neulotaan päärmeen sisäpuoli. Onneksi on Facebookin parviäly, sillä katselin samalla telkkaria ja sekosin laskuissa ja tajusin, etten osaa laskea kerroksia jälkikäteen. No, Facebookin parviäly ei ihan päässyt yhteisymmärrykseen tällä kertaa. Siksi täytyy keskittyä toisessa sukassa sen verran, että saan varmistettua tämän ja opeteltua, miten ne kerrokset lasketaan.

Olen hyvin kiitollinen Facebook-kamuilleni, jotka ovat olleet erinomaisen kannustavia ja avuliaita tämän kirjoneuleseikkailuni aikana. He saattavat tulla vielä kyllästymään, ennenkuin on valmista...

Laitoin tämän kuvan Facebookiin ja kysyin "Neulovat tyypit hei! Kuinka monta kerrosta miulla tässä on?" Toisten mielestä 7, toisten 6 ja opin, että se voi riippua siitäkin, että miten olen luonut silmukat. Sen tein sillä ainoalla tavalla, jonka osaan, eli kuulemma "ristikkäin". Ehkä menen mielenkiinnosta tutkailemaan, mitä muita tapoja on. Montako siun mielestä?
Nyt taidan tehdä toisen sukan tähän vaiheeseen, että voin varmistua kerrosmäärästä. 

Olen tutkaillut Puikkomaisterin suosittelemia linkkejä ja oivaltanut mm. sen, että pohja- ja kuviolankojen järjestyksellä on väliä. Tai siis sillä, että kummalta puolelta toista lankaa toinen otetaan. Aion kokeilla tätä lankojenpitelytapaa. 

Jos siulla on miulle jotain hyviä vinkkejä, teen mielestäsi jotain ihan kummallisesti tai haluat muuten vain tsempata tai kommentoida, niin ole kiltti ja tee niin. Kommenttilootaan mahtuu. 

Huomauttaisin vielä, että mie en ole saanut, enkä halua mitään taloudellista hyötyä näistä yritysten maininnoista. Mie olen löytänyt jotain ihanaa ja haluan jakaa sen teidän kanssanne. Nämä yrittäjät ansaitsevat kaiken hehkutuksen, mitä pystyn heille antamaan, sillä he ovat tehneet kovasti töitä asiansa eteen ja tarjoilevat meille hyvin kohtuullisen hintaisessa, valmiissa paketissa upeita lankoja ja ohjeita sekä erinomaista palvelua.