keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Äkkipysäys

Teksti on henkilökohtaista tilitystä, joka ei liity juuri mitenkään kansallispukuihin. Vaan paljon tärkeämpiin asioihin.

Viime vuosina olen yrittänyt toisaalta rauhoittaa vapaa-ajan ja samaan aikaan haalinut itselleni velvollisuuksia. Olen yrittänyt olla kaikilla rintamilla se Joku, joka hoitaa. Kaikki hommat ovat tärkeitä, mielekkäitä ja suurin osa jopa mukavia. Usein on ollut tunne, että olen jonglööri, jolla on kymmenen palloa ilmassa koko ajan.

Kesälomalla en keksinyt muuta tekemistä kuin töitä ja jouduin kysymään kavereilta, mitä mie haluaisin tehdä. Suoritin lomailua ja saavutin pienen aavistuksen rentoutumisesta noin puolen tunnin ajan. Edes ne takuuvarmat hemmottelut, parhaan ystävän seura tai yhtään mikään muukaan ei auttanut -suoritin niitäkin ja olin vain stressaantuneempi jälkeenpäin. 



Syksy toi mukanaan ennalta sovitut kiireet, joiden päälle kaatui kuopuksen koulun tilanteeseen liittyvä taistelu. Sykkeeni oli (on) jatkuvasti yli sata. Pelottavat mahakivut, joiden luulin olevan taaksejäänyttä, palasivat. Sitten hävisi uni. Heräsin aamuyöllä, enkä enää saanut unta. En voinut myöntää itselleni, että en pysty. En voinut puhua, koska itku tuli ennen puhetta ja sotki kaiken ällöttävään limaan ja ulinaan. Lopulta miulla oli niin paha olo, etten jaksanut olla olemassa. Kaikki pallot putosivat. 

En ole itsetuhoinen, en ole luopumassa kaikesta (en haluaisi luopua mistään), en vain jaksa olla. Yritin etsiä netistä jonkinlaista diagnoosia. Kaikki tuntui liittyvän siihen, miten muut luovat ihmiselle liikaa paineita. Ei miulle luo paineita kukaan muu kuin mie itse. Ja sitä kautta olen opettanut ihmiset siihen, että Soja hoitaa, Soja vastaa aina heti, Soja etsii tiedon, Soja auttaa. Kun paha olo kasvoi tarpeeksi suureksi, olin pelkkää itkua. 

Romahdus oli totaalinen ja pelottava. Miusta tuntuu, kuin olisin ollut jossain toisessa, keinomaailmassa ja kun lavasteet romahtivat, en voi lakata hämmästelemästä, miten olen voinut uskoa niihin. Miten mie olen voinut pitää sellaisia asioita tärkeämpänä kuin itseäni, perheestäni puhumattakaan? Miten miusta on ollut tärkeämpää vastata vieraiden ihmisten kansallispukupulmiin ilmaiseksi illalla, kuin lukea iltasatua lapseni kanssa? Miksi mie olen joustanut kunnes vieteri on suora? Kenen hyväksyntää mie haen? Miksei mikään riitä?

Ystäväni oli pohtinut asiaa ja aavistelee, että tämä kumpuaa lapsena nitistetystä itsetunnosta. Tajusin, että niin se varmaan on. Itsetuntoni on edelleen surkea, vaikkei sitä varmaankaan päälle päin huomaa. Ehkä siksi miun on oltava paras, ahkerin ja virheetön. Mutta mihin se johtaa? Mikä riittää? En osaa ottaa kiitoksia ja kehuja vastaan, vaan automaattisesti tulkitsen ne v****iluksi tai lipeväksi mielistelyksi. Miksi? Pahinta on, että tajuan nyt olevani suurin syy lasteni ongelmiin - se esimerkin voima.

Olen palasina ja yritän pikkuhiljaa keräillä itseäni. Toivon, ettei miun tarvitse mennä enää huonommaksi, että voin parantua. Olen nyt irtautunut kaikesta, mistä voin (kuuletko ongelman tässä lauseessa?) ja säilyttänyt ne asiat, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä tai joita en voi jättää tekemättä. Miulla on tapana järjestellä palikoita päässäni puhumalla ystävien kanssa. Nyt pelkään, että kasaan heille liikaa, sillä tämä on miun maailmassa vuoren kokoinen asia. Sain onneksi tiedon paikasta, jossa voi käydä puhumassa ammattilaisen kanssa. En ole soittanut sinne vielä, mutta pelkkä tieto on turva.



En parannu tästä hetkessä. Juuri nyt tuntuu, etten ehkä koskaan, mutta olen optimisti ja ajattelen, että opin tasapainoilemaan. Luulen näkeväni nyt selvemmin, mutta onko se edelleen harhaa? Suoritanko paranemista? Voinko välttää sen, että painelen satasta vastakkaiseen ääripäähän? Voisin pyytää ystäviäni sanomaan, jos vauhti alkaa taas näyttää pahalta, mutta eihän siitä ole tähän astikaan ollut mitään hyötyä. Tajuan nyt, että he ovat kyllä yrittäneet. Kiitos rakkaat, en vain osannut sitäkään ottaa vastaan.

En tiedä, miksi kirjoitan tämän tänne. Halusin ajatella olevani jalo ja haluavani ehkä herättää jonkun samalla tiellä olevan tai jotain muuta ylevää. Rehellisyyden nimissä teen nyt pitkästä aikaa jotain ihan itseni hyväksi. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita siinä missä puhuminenkin. Sitä en tiedä, miksi haluan julkaista tämän tekstin (tai juuri nyt en tiedä edes, haluanko). Se tuntuu liittyvän jotenkin hämärästi siihen, että miun täytyy repiä itseni täysin auki ja "sanoa tämä ääneen" että voin parantua. Ja siihen, että koen huonoa omatuntoa siitä, että yhtäkkiä lakkaan olemasta kaikkea sitä, mitä olen pitkään ollut ja haluan selittää, miksi. Olen surkea pyytämään apua, varsinkin, kun en nyt oikeastaan osaa sanoa, mitä tarvitsen. Ehkä hitusen toivon, että joku voi antaa miulle jonkin tarvittavan palasen tämän pohjalta. Ehkä myös toivon vähäksi aikaa vähän suojelua ja helliä hanskoja. 

Aika on muuttunut omituiseksi. Kelaan päässäni niin paljon ja niin isoja asioita, että toisaalta tuntuu kuin romahduksesta olisi kulunut vuosi, toisaalta se oli eilen. Oikeasti en nyt tiedä, onko siitä viikko vai kaksi. Ne työhön tai muihin "velvollisuuksiin" liittyvät ihmiset, joiden kanssa olen ottanut asian puheeksi, ovat yllättäneet miut. Hyvin moni on sanonut kokeneensa saman itse. Jokainen on ollut ymmärtäväinen. Kukaan ei ole (ainakaan vielä) väheksynyt tai käskenyt vaan ryhdistäytyä.



En syytä tilanteestani ketään muuta kuin itseäni (paitsi ehkä ihan vähän sitä ala-asteen opettajaa, joka tiesi vanhempien sosiaalisen statuksen perusteella, mihin lapsesta on). Perheeltä ja ystäviltä pyydän anteeksi, että olen ollut sokea ja kulkenut väärään suuntaan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin te. Saatan käyttää teitä peilinä tässä parantumisprojektissa, toivottavasti sanotte, jos se käy turhan raskaaksi. Pyydän anteeksi myös sitä, että olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi myöntää sitä, mutta niin se vain taitaa olla. En uskalla ajatellakaan, mitä muuta vielä.

Jos olisin "oikeissa töissä", olisin ehdottomasti sairaslomalla. Toivon edelleen, että siihen ei tarvitse mennä, vaan karsiminen riittää. Tuo varsinainen työnteko - ompelu, kirjonta - on balsamia, se on tämä kaikki muu oheissälä, mikä uuvuttaa miut. Lienen oikealla tiellä, kun eilen monen tietokoneella vietetyn työtunnin jälkeen kävin melomassa. Luemme iltasatuja kuopuksen kanssa. Ja päätin, että jos itse asettamani tavoitteet työrintamalla eivät näytä toteutuvan, niin ne toteutuvat sitten myöhemmin. Tässähän saattaa toimeentulokin parantua, kun keskittyy oleelliseen!

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Sanokaa ääneen ihmisille kaikki positiivinen, mitä heistä ajattelette. Varsinkin lapsille ja nuorille. Kertokaa, missä he ovat hyviä. Loputtomasti, uudelleen ja uudelleen. Opetelkaa ottamaan vastaan kehuja. Rakentakaa itsenne ja kohtaamienne ihmisten ympärille positiivisuuden ja terveen itsetunnon kuori, josta kaikki ilkeys ja vähättely kimpoaa pois. Rakastakaa itseänne. Antakaa anteeksi itsellenne. 





66 kommenttia:

  1. Olet rakas, ihana tärkeä ihminen. Ja täältä taas muistutan: Huomenna on uusi päivä. Ei välttämättä parempi, mutta erilainen. Sitä kohti ja sillä jaksaen

    VastaaPoista
  2. Tuttua pohdiskelua.Itse on oltava itselle rehellinen.
    Kaikkea hyvää ja enkeleitä matkallesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten se itselleen valehtelu - tai ehkä rinnakkaistodellisuuden luominen - onkin niin sujuvaa. Kiitos ja kaikkea hyvää myös siulle.

      Poista
  3. Kiitos, Soja, jakamisesta!

    Kuulostaa tutulta, intohimoisesti elämään suhtautuvan (nais)ihmisen puheelta. Mitä intiimimpää, sitä yleisempää.
    Sälä varsinaisen työn ytimen ympärillä on lisääntynyt joka alalla. Tuskin kenenkään varsinainen työaika enää riittää, vaikka työaika alun perin säädettiin ihmiselle suojaksi. Itsensä liiasta sälästä irti riuhtominen vaatii energiaa, jota ei enää ole siinä vaiheessa kun huomaa, että on uponnut liian syvälle.
    Ammattilaista kyllä kannattaa käyttää apuna, ettei uuden suunnan etsimisessä tarvitse itse lyödä päätä seinään. Ainakaan usein.
    Tämä on tärkeä havahtumisen hetki. Siitä voi seurata vain hyvää.
    Ajatuksin mukanasi
    Helena

    Parantava itku!

    VastaaPoista
  4. Loistava kirjoitus Soja!

    Ota itsellesi ja läheisillesi se aika minkä tarvitset ja nauti elämästä.
    Just niinkuin Vike kirjoitti, huominen tulee ja on erilainen, tutkaile sitä ja nauti siitä.

    VastaaPoista
  5. Hei Soja!

    Aivan ensimmäiseksi: lämmin ja vahva halaus, sellainen oikein pitkään kestävä. Tunnetko? (Toivottavasti)

    Hyvä.

    Ja sitten: paljon myötätuntoa ja vertaisia tunteita täältä suunnalta. Hyvä että kirjoitit uupumuksestasi. En nyt käy sitä diagnosoimaan miksikään muuksi, se ei ole minun tehtäväni. Mutta tunnistin kirjoituksestasi omia tuntojani. Ja sen, mitä tällä hetkellä pelkään tapahtuvan puolisoni elämässä. Omien voimavarojen ehtyminen on hurja juttu. Itselläni se tapahtui vuosia sitten - tavallaan siitä toivuin ja toisaalta en ole varma, olenko koskaan toipunut. Joka tapauksessa se on ollut pitkä tie, joka vaatii ainakin minulta jatkuvaa valppaana oloa ja oppimista siihen, että minä itse olen myös tärkeä. Ja että saan olla sitä, ihan luvan kanssa. Ettei tarvitse riittää kaikkeen ja olla pelastamassa kaikkia. Laitetaanhan lentokoneen vaaratilanteessakin itselle ensin happinaamari, sitten vasta huolehditaan vieruskaverista. Yksinyrittävän ja yleensäkin yrittäjän uupuminen on ehkä vielä normaalia uupumista pelottavampi asia, siinä yrittämisessä on kiinni niin paljon ja isoja asioita. En sano, että jokaiselle yrittäjälle ne tärkeiksi painottuvat seikat ovat samoja, mutta kovin paljon yhteistä siellä yrittäjyyden kentällä toimivien ihmisten arvoista tuntuu löytyvän.

    Johtuen siitä, että me ollaan kaikki niin samanlaisia mutta silti niin kovin erilaisia, en halua neuvoa muuta kuin että kuuntele omia tuntojasi. Voi olla, että aluksi ne tunnot ovat kovinkin hukassa ja kadoksissa. Mutta niitä hentoja sisäisiä viestejä, niin kehon kuin mielenkin kertomia, kuulemalla on mahdollista ohjata itseään uuteen tapaan toimia. Sellaiseen joka auttaa jaksamaan ja auttaa löytämään iloa, kiteyttämään sen mikä on olennaista ja tärkeää.

    Tämän sekavan ja pitkähkön sepustukseni tarkoituksena oli siis tarjota huikkaus siitä, että toivoa on ja vertaista tukea löytyy.
    Aurinkoa päiviisi toivottaen,

    Ritutiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laitoin silmät kiinni ja tunsin. Kiitos. Ja toivosta. Aurinkoa ja rauhaa siulle <3

      Poista
  6. Voimia sinulle!

    Omalla kohdallani olen yrittänyt opetella hyvänolon hyväksymistä silloin, kun on sen aika. En tiedä koetko tämän samoin, mutta olen hämmästyttänyt itseäni huomaamalla, etten osaa iloita ja pysähtyä kun on sen aika. Vaikka silloin iltasatua lukiessa. Juuri siinä hetkessä on ihana tavallinen rauha ja onnellisuus. Tätä harjoittelen, etten aina olisi jo jossain muualla mielessäni, tai vasta tulossa paikalle. Tai tekemässä mielessäni lisää koska mikäänhän ei koskaan ole tarpeeksi.

    Löydä sinäkin jokaisesta päivästäsi pienikin ilo ja anna sen olla luonasi. Aina se ei ole helppoa, eikä ehkä mahdollistakaan. Mutta opetellaan :)

    VastaaPoista
  7. Voimia sinulle!

    Omalla kohdallani olen yrittänyt opetella hyvänolon hyväksymistä silloin, kun on sen aika. En tiedä koetko tämän samoin, mutta olen hämmästyttänyt itseäni huomaamalla, etten osaa iloita ja pysähtyä kun on sen aika. Vaikka silloin iltasatua lukiessa. Juuri siinä hetkessä on ihana tavallinen rauha ja onnellisuus. Tätä harjoittelen, etten aina olisi jo jossain muualla mielessäni, tai vasta tulossa paikalle. Tai tekemässä mielessäni lisää koska mikäänhän ei koskaan ole tarpeeksi.

    Löydä sinäkin jokaisesta päivästäsi pienikin ilo ja anna sen olla luonasi. Aina se ei ole helppoa, eikä ehkä mahdollistakaan. Mutta opetellaan :)

    VastaaPoista
  8. Olen ihaillut sinun käsitöitäsi ja taitojasi ja kaikkea siihen liittyvää markkinointia ja joka paikkaan ehtimistä sekä myös tanhuilua ym ym... Olenkin ihmetellyt miten ja kuinka kaiken ehdit. Olen joskus elämässäni ollut samantapaisessa kierteessä, ei jaksa tehdä kaikkea yötäpäivää... Ota huoli itsestäsi ja jaa aikaasi ja voimiasi säästellen, niiden tulee riittää vielä pitkään. Olet itsellesi tärkein ihminen, jonka hyvinvoinnista tulee huolehtia.

    VastaaPoista
  9. Itsensä auki repiminen on joskus välttämätöntä. Aloin tehdä sitä jokunen vuosi sitten ja siitä on apua edelleen.
    Usein jo siinä, kun havahtuu tarvitsevansa muutosta, pääsee parantumisprosessin alkuun. Puhuminen monesti auttaa, etenkin jos voi puhua ammattilaisen kanssa.
    Mulla asiat rupesivat puhumalla ja itsensä kuuntelemisella vähitellen järjestymään, hitaasti mutta kuitenkin. Jos jotain, niin opin, että vaikeissakin hetkissä voi olla jo ainekset parempiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on tuota kärsivällisyyttä siunaantunut. Kiitos vertaistuesta ja voimia matkallesi.

      Poista
  10. Olen itse kulkenut pitkän polun taistelussa masennusta vastaan. Puhuin asiasta ystäville, puhuin, puhuin ja puhuin. Osa kesti rinnalla, osa ei. Oikeat ystävät pysyivät ja jäivät. Olivat rinnalla kuuntelemassa, tarjoamassa konkreettista apua. Sain avuntarjouksia myös yllättäviltä tahoilta. Muistan varmaan loppuelämäni miten mm. sie kerran laitoit viestiä että jos vaan voit jotenkin auttaa, niin autat. Satojen kilometrien välimatka esti sen konkreettisen avun, mutta pelkästään jo se, että laitoit sen viestin just sellaisena elämän mustana hetkenä, kantoi minua eteenpäin.

    Elämän ruuhkavuosissa ei aina huomaa toisen ihmisen hätää tai avuntarvetta, ellei sitä suoraan ilmaista. Kun viestintävälineetkin usein ovat sähköiset, jää se tunne helposti piiloon. Kaikella tällä haluan sanoa sen, että jos vain voin auttaa jossain, olen täällä. Kaukana edelleen, mutta sen verran olen elämästäni velkaa ystäville, kavereille, satunnaisille ohikulkijoille, että jos ikinä voin ketään auttaa, kun elämässä on se pimeä hetki, niin teen parhaani.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh. Kiitos <3 Nyt pillitän, enkä edes tiedä miksi. Kiitos.

      Poista
    2. Jotain hyvää se on kumminkin.

      Poista
  11. Kuin omaa teksti lukisi. Kiitos. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ankku, veit sanat suusta. Kuin olisin kirjoittanut itse vuosi sitten. Selvisin. Anna itsellesi aikaa vaan olla ja ihmetellä. Älä suorita vaan tee mitä huvittaa ja ilostuttaa. Anna tilaa omille ajatuksille. Siitä se lähtee höllentymään se puristus. Voimaa ja rauhaa päivääsi! ❤️✌🏻

      Poista
  12. Hidasta kiirettä sinulle. Samoissa tuntemuksissa, tekstisi avasi omiakin tunteitani. Nyt olen karsimisen tiellä, kyllä tästä vielä selvitään- uskotaanvuhdessä niin.

    VastaaPoista
  13. Soja rakas!
    Suuren suurin ja lämmin rutistus. Mie oon siun vieressä ja kanssa. Ihan samat kokeneena (ja osittain koko ajan elävänä) ymmärrän täysin, millainen tunne siulla nyt on. Sieltä ei onneksi ole kuin yksi suunta. Pienen pienin askelin ja itseään kuunnellen.

    Olet rakas!

    Hilu

    VastaaPoista
  14. Voimia sinulle Soja, ole itsellesi armollinen <3.
    Mie olen kokenut saman uupumuksen vajaa 10 v. sitten , siitä selviää mutta aikaa siihen kuluu. Miulla auttoi paljon työympäristön vaihto( onneksi se oli mahdollista miun alalla), enkä ollut pitkään sairaslomalla, mutta vuodella uhkailtiin.Luulen että paljon auttaa se että sait asian paperille, näitä juttuja ei pidä padota sisälleen!
    Selviytymisiin !
    Anu V-J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Miun ei auta kuin muuttaa itseäni, koska ongelma tulee sisältäni.

      Poista
    2. Kiitos <3 Miun ei auta kuin muuttaa itseäni, koska ongelma tulee sisältäni.

      Poista
  15. Ai miten hyvältä tuntuu nähdä nämä kaikki kommentit täällä! Mulla ei ole nyt mitään sanottavaa, jutellaan taas livenä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan käsittämätöntä, miten ihania ja armollisia ihmiset ovat <3

      Poista
    2. Ihan käsittämätöntä, miten ihania ja armollisia ihmiset ovat <3

      Poista
  16. Soja, Ihanan avoin kirjoitus. Itketti. Olen itsekin ollut tuolla. Osin eri syistä. Osin samoista. Onneksi osasin etsiä apua ja sain sitä. Hoida itseäsi. Sinusta ei ole mitään iloa läheisillesi, eikä itsellesi, jos pääkopassa on palikat kumossa.

    VastaaPoista
  17. Jaksamista, rauhaa ja aikaa siule! Oot muuten ihan käsittämättömän rohkea kun kerrot tästä ja vielä näin pian! Tuntuu järisyttävältä kuinka siun teksti vois hyvin olla miun tekstiä. Niin tuttua.

    Mie paloin loppuun kuusi vuotta sitten. Sillä tavalla, että kaikki oli itkua ja kotona makasin seinään tuijottaen kun en muuta halunnut. Olin kokenut jo kerran aikasemmin romahduksen, josta suoritin itseni "terveeksi". Enhän mie siitä ollut parantunut. Vasta kun romahdin kunnolla ja menin juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa, rupesi jotain oikeaa tapahtumaan. Hyvät ystävät oli vierellä koko ajan ekan romahduksen ajan, mutta toisaalta ei olis pitänyt. Miusta ystävien ei kuulu olla paranemisen tuki. Ystävien kuuluu olla niitä, jotka ymmärtää ja välittää huolimatta kaikesta. Paranemisen tuki pitää olla ammatti-ihminen, joka pystyy sanomaan et herätys. Joku, joka ei ole niin lähellä, että se välittää ja ymmärtää vaikka tekis ihan tyhmiä, vaan joka toteaa, että Tajuutko. Ainakin miun mielestä. Miun mielestä sinne jonnekin kannattaa soittaa nyt.

    Miusta sie teet ihan liikaa. Miusta siun ei pitäis vastailla kansallipukuryhmässä enää mihinkään. Anna niiden aktiiviharrastajienkin loistaa välillä. Kyllä niiltä irtoo neuvoja ja kaikkea. Vastaisit vaan tekisitkö miule puvun -kyselyihin...

    Ja mie tiiän, et siun pää ei suostu vielä tajuamaan, mutta sanon silti: Tajuutko kuinka törkeen hieno tyyppi sie oot? Oot muuten sitten tyhjästä polkassut tollasen tosi pienen ryhmän kuin Kansallispuku. Oot muuten sit nollasta polkassut itelles työn ja asiakaskunnan ja maineen ja ammattitaidon. Jos nyt jäisit makaamaan laakereillesi, niin sie silti Olisit Tehnyt Riittävästi!

    Pahoitteluni jos tästä tuli nyt liian särmikäs kommentti. Miule sillon joskus oli tärkein juttu, että eräs ystävä huusi miule ja sen ansiosta mie oikeesti heräsin ja rupesin opettelemaan tekemään asioita oikein. Nyt, kuuden vuoden ja kahden terapiajakson ja vuoden mittaisen mielialalääkkeiden popsimisen jälkeen mie alan osata jo vähän elämänhallintaa hommien määrän suhteen. Mut se edelleen on aaltoilevaa. Suorittaja on aina suorittaja. Nyt mie vaan osaan pitää itselleni puhuttelun sopivin väliajoin.

    Haluisin tarjota siule apua. Mie en oikein keksi, et miten täältä pystyisin auttamaan. Mut jos ikinä tulee jotain mieleen, niin kerrothan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipa paljon ajattelemisen aihetta! Mie taidan oikeasti soittaa sinne ammatti-ihmiselle. Kiitos <3 Ihan todella: kiitos.

      Poista
    2. Minäkin ajattelin, että ammattiapu olisi turhaa järkevälle ihmiselle. Onneksi menin. Jos ei muuta, niin sellaisia kysymyksiä hän osasi esittää, joita ei kukaan muu ollut kysynyt. Ja ammattilaista saa vaihtaa, jos ei kemiat kohtaa. Ellet jo soittanut,lempeästi nyt tyrkkään puhelinta kouraasi...

      Poista
  18. Voimia Sinulle, Soja! Suuresti ihailen työtäsi. Tee nyt vain sitä, mistä eniten tykkäät. Ammatti-ihmiset ovat sitä varten, että auttavat.

    VastaaPoista
  19. Voi Soja <3 Anteeksi, jos olen osaltani aiheuttanut sinulle lisästressiä kyselemällä milloin mitäkin :( En ole ollenkaan osannut ajatella, kuinka uupunut olet ollut. Onneksi kirjoitit! Nyt muutkin osaa tukea sinua ja tietävät, missä mennään. Toivon siulle hirveästi jaksamista ja muistan sinua rukouksissa. <3

    t. Toarie

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just nimenomaan anteeksi ei tarvitse pyytää. Jos oisit kysynyt, että jaksanko, olisin sanonut kirkkain silmin, että jaksan. Niin taitava olen valehtelemaan itselleni. Siinä mielessä tämä romahdus oli tärkeä ja hyvä juttu. Kiitos <3

      Poista
  20. Kirjoituksesi oli värisyttävä ja niin inhimillinen! Tärkeintä lienee, että olet nyt hyvä itsellesi, annat aikaa, hyviä hetkiä ja ajatuksia! Et ole yksin. Mutta saat olla myös itsekkäästi yksin,rauhassa - sinun ei tarvitse jakaa itseäsi moneksi. Pidä huolta!

    VastaaPoista
  21. Tähän tarinaan pysähdyin! Vaikeinta siinä hetkessä, kun omat voimat katoavat on käsittää se, että enää en jaksa, en pysty - siihen mihin olen aina pystynyt, auttamaan muita, olemaan monessa paikassa samaan aikaan, tekemään monenlaista. Monen muun tavoin voin sanoa, että omakohtaisen kokemuksen kautta kirjoitan kommenttini. Minun äkkipysähydykseni tapahtui syyskuisena aamuna melkein 20 vuotta sitten ja sen ajatteleminen tekee surulliseksi vieläkin. Meni monen monta vuotta, etten pystynyt puhumaan loppuunpalamisestani itkemättä. Nyt jo pystyn. Tuolloin parikymmentä vuotta sitten menin töihin ilman sukkia enkä ymmärtänyt miksi työhuoneen ovi ei aukea pyörän avaimella. Apu löytyi läheltä, työkaveri ilmoitti esimiehelle, että nyt tarvitaan apua nopeasti. Seuraavana aamuna olin jo nenäliina pakkaus sylissäni psykiatrin huoneessa. Paraneminen vie kauan. Tärkein neuvoni sinulle, jos haluat sen ottaa vastaan, älä enää yritä yksin vaan hae ammattiapua. Muutama muu neuvo - sinä et ole korvaamaton, kaikki muut pärjäävät ilman sinua nyt, keskeneräiset asiat tekee joku toinen tai ne saavat jäädä tekemättä. Ellet jaksa nyt hoitaa perhettä, anna heidän hoitaa itsensä - hoida sinä vain itseäsi. Kävele metsässä, tutki sieniä, eläimiä, puita, kuuntele luontoa. Anna mielen levätä ja itkun ryöpytä. Se että palaa loppuun ei tarkoita, että olisit huono, kyvytön - sinä vain olet kantanut muidenkin taakkaa, pudota se nyt kyydistä ja kulje kevyemmin. Varaa aikaa parantumiselle, ehkä keväällä jo helpottaa. Kuuntele voimaannuttavaa musiikkia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh. Kiitos. Kommenttienne vahvistamana olen laittanut ammattiauttajalle avunpyynnön.

      Poista
  22. Tuntuu kovin pieneltä sanoa, että voimia. Kävin myös tuolla ja pääsin pois. En terapialla tai lääkkeillä, vaan metsässä ja puutarhassa raivaten ja raivoten voimattomuudelleni, itkien ja huutaen perkeleitä. Aikaa kyllä meni, useampi vuosi. En väitä, että se on oikea tapa kaikille, tai että lääkäreitä ja lääkkeitä pitäisi vältellä ja vähätellä, mutta metsästä tai ylipäätään luonnosta voi löytyä hyvä tuki uuteen alkuun. Arvaan kyllä, että olet sen jo löytänytkin. Voimia Soja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. En oikein tunne tarvitsevani lääkettä. Olin kirjoittamassa, että en ole sairas, mutta ehkä olen. Yritän kuitenkin ensin muilla konstein. Todellakin yhtään väheksymättä lääkkeitä silloin kun niistä on hyötyä. Niin kauan kun pystyn toimimaan, luulen, että lääkkeet vain piilottavat sen, mikä pitää korjata. Kiitos Simone, voimia siullekin <3

      Poista
  23. Ole armollinen itsellesi ja rakasta itseäsi ja lähimmäisiäsi... Nuo ovat tärkeimmät asiat elämässä, mutta itsellänikin meni 50 vuotta niitten oppimiseen. Elämä ei ole kivaa, jos se on pelkkää suorittamista. Ja tosiaan lapsemme ovat ne tärkeimmät, heissä on tulevaisuus. Muistan erään vanhan, mutta hyvän jutun. Olli-Pekka Heinonen oli muistaakseni ministerinä, kun jätti politiikan ja sanoi, että tuskinpa hän jää historian kirjoihin työtehtäviensä takia, mutta lastensa historiaan hän jää. Lopuksi vielä tärkein - sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet!

    VastaaPoista
  24. Soja , paljon voimia siule ja läheisillesi .

    Kuten kirjoitit , et tiedä kuinka kauan tilanne kestää ....koko elämän ?????
    On vain aika ,- itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on -
    ja se että riittää , riittää itselle, kanssaihmisille , ja kaikille muille. Nuo yhdessä tekee vahvemmaksi , mutta se vie aikaa , kuten sanoin. Olen kokenut samanlaisen tilanteen , vaikka siitä kauan , silti se kulkee vierellä , etenkin kun väsynyt ... haluaa hypätä ajatuksiin , mieleen.
    Oman tilan löytäminen myös tärkeää , itselle omistettu aika , olla ajattelematta mitään hoitaa meitä. Aivolepoa.

    Toivon sydämestäni auringon säteiden pilkahduksia sinulle ,
    valoa ja iloa kaikesta siitä mitä hyvää sinulla on nyt ja tulevaisuudessa . Tilanteesi johtaa kuitenkin aivan uusiin asioihin , uudenlaiseen elämään . <3 Toivottavasti uskot sen. :D
    t. Pirkko

    VastaaPoista
  25. Täältä anonymiteetin suojista uskallan siulle kertoa, että jäin tekstissä erityisesti kiinni kohtiin, joissa mainitsit lapsesi ja heidän reaktionsa. Miun äitini kävi läpi vastaavanlaisen tilanteen kun olin siellä teini-iän kieppeillä. Olisi valehtelemista väittää ettei se minuun vaikuttanut mitenkään silloin, mutta kaikkein tärkein vaikutus on näkynyt vasta aikuisena: osasin itse nähdä ajoissa, että olin menossa ihan samaan suohon, ja ehdin ja ymmärsin tehdä jotain jo ennen kuin olisi tullut seinä vastaan. Mitä ikinä mie sillon nuorena asiasta ajattelinkin, aikuisen ymmärryksellä tämä on ollut tärkeämpi ja isompi asia kuin mikään mitä silloin mietin tai tein äidin tilanteen vuoksi. Että en itse joutunut samaa kokemaan.

    Olen onnellinen siun puolesta, että olet tunnistanut ja tunnustanut tilanteesi, ja selkeästi haluat mennä ja pystyt menemään eteenpäin kohti parempaa! En tiedä tuntuuko se siusta nyt vielä siltä, mutta lopulta tämä rajan löytyminen voi olla helpotuskin. Kun pitkän aikaa on tehnyt aina vain enemmän koska "kyllähän mie tuon vielä ehin ja jaksan" vaikkei oikeasti enää haluaisi ehtiä ja jaksaa enempää, tuntuu loppujen lopuksi hyvältä voida vailla syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa sanoa joillekin asioille ei, koska tietää oikeasti niiden olevan itselle liikaa.

    Ehkä kiirehdin tässä jo tilanteen edelle, pahoittelut. Kaiken tämän pohjana on kuitenkin vilpitön toivo paremmasta siulle. Voi hyvin, Soja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on todellakin helpotus, vaikken vielä tiedäkään, miten täältä kömmitään ylös. Kiitos tuosta kokemuksestasi, se antaa toivoa <3

      Poista
  26. Soja, pikaisia paranemisia Sinulle. Ihmisellä on luontainen taipumus parantua kun siihen saa tilaisuuden eikä sitä keinotekoisesti estetä. Omasta elämästäni muistan ihmetellen nyt, kun levottomuuttani en malttanut olla edes äitikultani lämmittämässä saunassakaan kuin hetken, nyt se tuntuu niin kaukaiselta. En ole valitettavasti vielä tavannut Sinua mutta olen kerran ostanut kansallispukuun letty- ja hakaspaketin Sinulta ja sekin oli niin persoonallisesti lähetetty ja pakattu että ajattelin että tämä Soja on ihan erityisen omintakeinen ja raikas ihminen, minkä me olemme näillä sivuilla kaikki nähneet. Ei Sinun itsetuntosi varmaankaan ole vallan litistetty, vaikka nyt juuri siltä tuntuu: et olisi tehnyt kaikkea sitä minkä olet saanut aikaan, jos niin olisi. Kyllä se sieltä taas löytyy, kaikki positiivinen ja rullaavat rutiinit ja ilahduttavat pikkuasiat. Aikaa se voi viedä vähän enemmän kuin ensin luulisi, mutta kyllä se kaikki sieltä taas löytyy. Lämpimin ajatuksin Terttu

    VastaaPoista
  27. Vaikuttaa siltä että olet aivan uuvuksissa, mutta oivaltanut väsymällä jotakin tärkeää. Tästä voi alkaa vahvistuminen itseään kuunnellen. Voimia!
    Toivottelee Kansallispukuryhmästä Johanna

    VastaaPoista
  28. Kiitos koskettavan rehellisestä kirjoituksesta. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja elämäniloa tulevaisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kaikkea ihanaa ja hyvää siulle myös!

      Poista
  29. Kiitos koskettavan rehellisestä kirjoituksesta. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja elämäniloa tulevaisuuteen.

    VastaaPoista
  30. Soja, voimahalaus sinulle täältä pohjoisen suunnalta.

    VastaaPoista
  31. Ammattilaisen kanssa juttelu on varmasti hyvä valinta. Mie suosittelen omaa, parasta hoitokeinoani; mene vaikka vartiksi luontoon. Katsele ruskalehtiä, pihan talventörröttäjiä tai jotakin pienen, pientä yksityiskohtaa. Näe kaikki se kaunis ja ihmeellinen. Ne tuovat mielenrauhan. Haleja! Olet hieno ihminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hyvä neuvo ja aloitin sen noudattamisen järkkäämällä mahdollisuuden päästä omin avuin "melomaan" eli liplutella lähijärvelle olemaan hiljaa. Toimii. Syksy on miun lempparivuodenaika, joten sekin osui kivasti kohdalleen. Ruska saa miut hymyilemään. Halaus, Oda, siekin olet upea ja hieno!

      Poista
  32. Täällä yksi kantapään kautta oppinut, että oma hyvinvointi, lapset, perhe ensin ja sitten kaikki muut!! Olen myös ollut itseni pahin vihollinen, mutta nyt ajateltuna oma romahdus oli ironisesti ehkä "parasta" mitä mulle on tapahtunut... Kun ei muuten tajua koska täyttää kaiken aikansa ajattelulta aivan jollain muulla. Paljon halauksia ja muista et ole yksin tässä maailmassa :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miekin olen tullut siihen tulokseen, että tää on ehdottomasti hyvä juttu. Kiitos <3

      Poista

Kommentti! Ihanaa!