Palikkatorni

Ajelin opistolle ja keräsin kainalot täyteen tavaraa. Kello oli viisi, enkä kyennyt kaivamaan päästäni tietoa, että mitä miun pitäisi olla viideltä opettamassa. Kannoin tavarat liikkasaliin suuren kuormalavan päälle. Paikalle alkoi saapua kansallispukukurssilaisia ja tajusin, että meidän pitäisi olla kässäluokassa. Aloin hätäpäissäni keräillä tavaroita, mutta niitä oli niin valtavasti, että kuormalava tursusi. Pyysin opiskelijoita apuun, mutta silti tavaraa vain tuntui olevan koko ajan lisää. Ihmettelin, miten olin yhdellä kantamisella saanut ne autosta. Olin itku kurkussa ja kamalan väsynyt kun heräsin.

Eipä voisi selvempää signaalia alitajunnasta pukata. Nyt on vähän liikaa kaikkea. On vanhempaintoimikunnan asioita, joita yritän jaella muille, mutta joita vahdin silti, että tulevatko ne hoidetuksi. On Kalevalaisten hommia, en lupautunut puheenjohtajaksi, sillä tiesin, ettei miulla ole siihen aikaa. Nyt huomaan tekeväni lupaamieni nettisivujen hoidon ja laskujen maksun lisäksi aika paljon muitakin hommia ja vielä varmistelevani muiden tekemisiä. Opistolla valmistellaan avoimien ovien päivää ja jostain mystisestä syystä mie päädyin tekemään tapahtumajulistetta ja tapahtuman fb-sivuja ja markkinointia. Omia töitä olisi kyllä ihan kokopäiväisesti, lisäksi kansallispukukurssin ja FolkJam-tuntien valmistelu vie aikaa. Yksi kangashomma meni pieleen ja vaatii selvittelyä suuntaan jos toiseenkin. Lapsistakin näkee, että äiti on taas vähän "muualla".

Tähän haluaisin ja pitäisi keskittyä. Palikkatorni uhkaa kaatua niskaani.

Eilisen olin Luova Etelä-Karjala -hankkeen pienryhmäkoulutuksessa. Siellä sparrailtiin toisiamme ja sain taas Väre-asiaa selkeytettyä - ja päädyin tekemään apurahahakemusta eilisiltana. Kohta aion lukea sen läpi, toivottavasti selviän pienillä muutoksilla. Hakuaika loppuu maanantaina. En uskalla toivoa suuria apurahan suhteen, sillä se ei välttämättä mahdu kriteereihin, mutta onpahan kokeiltu. Väreestä puheenollen, ilahduin suuresti TÄSTÄ :)

Vaan kyllähän tästä selvitään. Varoitusmerkki on saatu ja aion ottaa siitä onkeeni. Olen huono sanomaan "ei", mutta onhan miulla velvollisuuksia perhettäni kohtaankin. Ja itseäni. Ihan itse olen nuo hommani haalinut. Luonteeni on vähän sellainen, että jos kuvittelen pystyväni hoitamaan jonkin jutun paremmin, otan sen tehtäväksi. Tai jos kukaan muu ei tee, mutta miusta se olisi tehtävä. Täytynee opetella sulkemaan silmät ja korvat ja keskittymään vain omiin juttuihin. On pakko. Jos tämä palikkatorni lähtee kaatumaan, en ole varma saanko sitä enää koottua.

Ja olenhan mie jo oppinutkin. Olen oppinut sanomaan selkeän ei:n sellaisille työkyselyille, joita en halua tehdä tai jotka tiedän jonkun muun tekevän paremmin. Ja päätin, että viitisenkymmentä tuntia katoksen rakentamista miulta ja aika paljon enemmän miun mieheltä riittänevät tämän vuoden panostukseksi vanhempaintoimikunnan hyväksi. Joku muu paistakoot rusettiluisteluissa makkarat, myö vaan luistellaan ja ihastellaan sitä katosta.

Pidin FolkJam-tuntia esikoisen luokkakavereille. Sali oli toisessa kerroksessa ja siitä pääsi isolle parvekkeelle. Olin tosi huono, en kuullut musiikkia kunnolla ja sekoilin rytmissä. Huomasin tyttöjen touhuilevan kaikkea muuta kuin piti. Yksi tytöistä, S.H., istui parvekkeen kaiteella. Hän menetti tasapainonsa ja katsoessaan minua kauhuissaan silmiin keikahti kaiteen yli. Mietin nanosekunnin, juoksenko katsomaan kaiteen yli vai hakemaan puhelinta. Lähdin juoksemaan puhelimelle ja käskin E:n mennä katsomaan miten kävi. Yritin näppäillä hätänumeroa ja siitä ei meinannut tulla mitään. Onneksi heräsin siinä kohtaa. Kun kerroin esikoiselle aamupalalla unesta, hän muistutti vielä yhdestä jutusta, jonka olen luvannut: "Sie oot lähdössä valvomaan meitä sinne luokkaretkelle!".