Kirjonta kuin satu

Päivät kuluvat rekkoa kirjoessa nopsaan. Tauotan työtä koikkelehtimalla FolkJamia (ks. edellinen postaus). Rekko alkaa olla jo loppusuoralla ja huomasin hämmästyksekseni tuntevani vähän haikeutta siitä, että tämän ihanuuden tekeminen loppuu tähän ja siitä, että tämän jälkeen sitä ei kukaan näe kuvio kerrallaan, sitä miten satu muodostuu. Tämän jälkeen se nähdään kokonaisena kirjontapintana, oranssina lämpäreenä paidan etumuksessa. Hassu minä. Kun rahat ovat tilillä, viimeistään haihtuu haikeus :D

Haluan kuitenkin johdattaa teidät läpi tuon sadun. Loppuhuipennusta saatte odottaa siihen, kun paita on valmis, mutta lähdetäänpä matkalle:

Alussa oli vankka pohja. Tila, joka odotti täyttymistään.

Tilaan tuli päähenkilö: Punakultainen, joka alkoi haparoiden ottaa askeleita,löysi rytmin, loi kuvion ja tuli pinnaksi. Punakultainen loi tiet ja mutkat, kulki halki tyhjyyden ja jätti jälkeensä järjestyksen ja kauneuden. Viimein Punakultainen tunsi antaneensa kaikkensa. Se huomasi kaipaavansa jotain lisää. Se pysähtyi uupuneena miettimään.

Kellanvihreä saapui ja näki Punakultaisen väsymyksen. Kellanvihreä päätti ottaa ohjat käsiinsä ja auttaa Punakultaista tyhjyyden täyttämisessä. Se rajasi Punakultaisen loputtomalta tuntuneen urakan ja pyysi Sinistä ja Keltaista apuun. Ne vuorottelivat tyhjyyden täyttämisessä. Välillä ne intoutuivat tanssimaan polveilevaa koreografiaa toistensa lomassa, välillä pitivät lepotaukoa luoden rajoja. Punakultainen sai levätä ja löysi uudelleen ilon.

Valkoinen oli kova johtajatyyppi. Se näki taiteilijasieluisten lankojen näennäisen sekavan tanssin jäljet ja päätti, että häntä tarvitaan tuomaan selkeyttä ja rajoja mokomalle hillumiselle. Valkoinen käski Punakultaisen palata alkuperäiseen tehtäväänsä. Itse se rajasi kuviot ja määräsi myös Keltaisen, Sinisen ja Kellanvihreän samoihin töihin. Punakultaisen vanha ahdistus alkoi nousta ja sen ystävät huomasivat sen pian. Yksissä tuumin langat nousivat uutta johtajaansa Valkoista vastaan ja ajoivat sen pois.

Langat palasivat sopuisaan, iloittelevaan tanssiinsa ja loivat yhä uusia kuvioita. Ne tukivat ja täydensivät toisiaan ja nostivat kauneuden aina vain ylemmälle tasolle.

Tyhjyys ei enää ole tyhjyys. Se kaipaa enää paria tanssia ja sitten langat ovat vapaat etsimään uutta pintaa täytettäväksi ja uusia tansseja tanssittavaksi.

Miun lemppariraita on tuo punakultaisen jälkeen toinen kuvioraita, jossa sinisellä taustalla on punakultaisella kehystettyjä keltaisia ja kellanvihreitä vinoneliöitä. Mikä on sinusta kaunein?