tiistai 5. toukokuuta 2015

Äidit ja tyttäret

Äiti totesi miulle taannoin, etten soita enää kuin työasioissa. Jäin ihan miettimään. Mie inhoan puhelimessa puhumista ja koska äiti on miun alihankkija, soitan työasioissa. Välimatkaa on 200 km, eivätkä vanhempani asu miun lapsuudenkodissa, vaan siellä, missä kävin lapsena papalla. Lisäksi vanhempieni talo on täynnä kissoja, joille olen allerginen. En siis käy siellä kovin usein.

Mie olen tuo bikineissä pönöttävä brunetti. Kaiteella keikkuu siskoni Ruut ja nainen on äitini.


Kun lapset olivat pieniä, taisin soitella äidille aika usein. Sattuneista syistä kasvatustapamme on osittain samanlainen ja omaan äitiin oli helppo turvautua, kun omia ajatuksia piti järjestellä. Kasvatustavoissamme on erojakin ja niin kai pitää ollakin, että yrittää laittaa paremmaksi. Sekin vaikuttaa tietenkin, että lapsillamme on kaksi vanhempaa ja myös isän ajatukset kasvatuksesta vaikuttavat meillä.

Mie vasemmalla.

Miun lapsuus oli sellainen voikukankeltainen, sammarinruskea, kuusenvihreä ja merensininen. Olin vähän sellainen luonnonlapsi. Miulla oli rajat, joita ei tullut mieleenkään ylittää. Vanhempia ihmisiä piti kunnoittaa ja tein sen monessa kohtaa silloinkin, kun ei olisi pitänyt. Mokailin ja sain anteeksi. Kadotin kaikki tavarat, olin väärässä paikassa väärään aikaan, pissin housuun puhelinkioskissa, kun soitin isää hakemaan miut jostain, minne olin jäänyt bussista väärässä kohdassa. Kaadoin maitolasin, valehtelin, varastin, sotkin kaikki paikat, enkä todellakaan siivonnut. Aina sain anteeksi.



Joskus toivon, että miut olisi pakotettu osallistumaan kotitöihin enemmän. En tiedä, onko yritetty tai olisiko se onnistunut. Ehkä mie vain en ole siivoajaluonne. Omat lapseni "pakotan" kotitöihin. (Tai ei heitä tarvitse sen suuremmin pakottaa, joskus muutaman kerran sanoa.) Siksi, että niiden teko olisi automaatio heille sittenkin, kun muuttavat pois kotoa, mutta myös siksi, etten edelleenkään ole siivoajaluonne ja pääsen paljon vähemmällä itse.

Mie olen tuo pienin.

Toinen asia, jonka yritän tehdä toisella tavalla on vitsailu. Vitsailen kyllä ja käytän sarkasmia, mutta yritän muistaa AINA selittää sen auki lapsille. Sillä mie ihan oikeasti luulin, että mie ja äitini olemme lihavia. Enkä tajunnut tätä ennenkuin lopulta olin lihava ihan oikeastikin. En tiedä, olisiko se muuttanut mitään, jos olisin alunperinkin nähnyt itseni peilistä sellaisena, kuin oikeasti olin. Olin (olen) varmaan vähän tyhmä lapsi, mutta uskoin kaiken, mitä miulle sanottiin. Tiedän, että se ei missään nimessä ollut tarkoitus, enkä tosiaankaan muista, että onko miulle yritetty sanoa, että kyseessä on vitsi.



Äitiys on ihan kamalaa ja niin ihanaa. Tänään kuopus lähti vihaisena kouluun typerän housuriidan päätteeksi ja vaikka hän varmasti unohti koko jutun jo koulumatkalla, minua kaihertaa. Äitiydessä on sellainen kurja puoli, että vaikka miten yrität tehdä parhaasi, ei oikeaa vastausta ole. Meillä on kaksi lasta, eikä heitä voi kasvattaa samalla tavalla. Samalla kun toinen kamppailee itsetuntonsa kanssa ja on pulassa kiltteytensä vuoksi, toinen puree mörköä hännästä, talloo maanrakoon ohimennen niin ystävät kuin vihamiehet ja opettelee edelleen hallitsemaan vuoren kokoisia tunteitaan. Mie olen siitä onnekas, että miulla ei ole suuria traumapeikkoja omasta lapsuudestani, jotka vääristäisivät äitiyttäni. Ehkä joku muu vääristää, mistä sitä pystyy tietämään? Jos noista ei tule narsisteja tai murhaajia, niin olenko onnistunut? Kun kasvatan lapsiani ottamaan muut huomioon ja kantamaan vastuun itsensä lisäksi myös muista, kasvatanko heistä kynnysmattoja? Mikä on se miun "myö ollaan niin lihavia" -juttu, jota en itse tajua?



Äiti, en soita tänäänkään. Mutta rakastan sinua.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äitien lapsille!

P.S. Jos lahja on vielä hakusessa, niin ehkä jotain täältä, täältä tai tämä?

16 kommenttia:

  1. Ihanaa äitienpäivää siulekin <3

    VastaaPoista
  2. Juniorisi on kuin sinun kopio <3! Niin valtavan palkitseva ja rankaiseva tuo äidin rooli. Iloa äitienpäivään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toinen ei ja toinenkin on onneksi kasvanut kauniimmaksi versioksi :D Iloa siunkin äitienpäivään <3

      Poista
  3. Mie oon joskus miettinyt, että meidän lapsuutemme 70-80-luvulla oli kohtalaisen hyvää ja turvallista aikaa. Tunnistan sinun lapsuudessasi ja vanhemmuudessasi piirteitä omista vastaavistani. Ihana kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie luulen, että myö oltiin vain onnekkaita, kun ei tiedetty kaikesta kamaluudesta. Sillä onhan tuota kaikkea ollut, ei vain ollut somea sitä ryönää julkistamassa. Mutta kyllä miun lapsuus oli hyvä ja turvallinen.

      Poista
  4. Näinhän tämä menee :) Sinulla vielä on äiti - oletko kysynyt äitisi hääpuvusta, mistä sen sai, kuka teki? Miltä häissä tuntui? Missä vanhempasi tapasivat? Mitä hän ajatteli omasta äidistään kun sai ensimmäisen lapsensa?... ja niin edelleen - kaikkia niitä kysymyksiä olen miettinyt nyt kun äitiä ei enää ole. Hyvää äitienpäivää sinne pilvien ylle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain noista olen, yleensä siinä kohtaa, kun ovat olleet jollain tapaa ajankohtaisia asioita omassa elämässäni. Äidin hääpuku oli muutes tehty suomenlippukankaasta! Nyt olen yrittänyt saada äidin ja isän kertomaan, mitä haluavat tapahtuvan, kun he kuolevat. Julma lapsi.

      Poista
  5. Tässä toinen siivoojaluonteeton, joka aina siivotessaan (jota olen tehnyt jopa työkseni!) kuulee jatkuvaa nalkutusta päänsä sisältä. Että siinä tulos kotitöihin pakottamisesta minun osaltani :`D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Mie yritän olla nalkuttamatta. Niinku mistään. Lapset voi olla eri mieltä :P

      Poista
  6. Soja, niin ihana teksti tämä, kiitos!
    Siusta oli mukava juttu myös Ortodoksiviestissä. :)

    Airi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Miustakin se juttu oli hyvä, oli osaava toimittaja.

      Poista
  7. Tuosta vitsailujutusta tuli mieleen, että olen jostain lukenut, että lapsilla ei vielä ole kykyä ymmärtää sarkasmia. Sarkasmi on siis huumorin laji, jonka ymmärrys kehittyy vasta lapsuusiän jälkeen. Pahus, että minulla ei ole tähän hätään mitään lähdettä asiaan, koska asia on mielenkiintoinen.
    Itselleni tuo sarkasmitieto oli tärkeä, koska etenkin siskojeni kanssa tykkään viljellä sarkastisia kommentteja ja en olisi älynnyt varoa sarkastisia juttuja alakouluikäisen siskontyttöni suhteen. Mitään läskivitsien tasoista en hänelle olisi sanonutkaan koskaan mutta jotain harmittomampaa kyllä - ja olisi ikävää, jos hän pitäisi vitsiksi tarkoitettuja juttujani totena :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, olen tietoinen siitä ja opetan lapsia tietoisesti ymmärtämään sarkasmia, eli yritän aina varmistaa, että he tajusivat jutun vitsiksi. Hyvin ovat tuntuneet oppivan, sillä nuo ovat viljelleet monenmoista huumoria, myös sarkasmia, aika pienestä asti. Silti varmistelen.

      Poista
  8. Olipa kaunis teksti! Miulla ei ole lapsia (ainakaan vielä), mutta olen pohdiskellut jonkun verran silti tuota "mistä tietää onnistuneensa vanhempana" -asiaa. Olen tullut siihen tulokseen, että yksi mittari voisi olla se, onnistuuko aikuisena suhtautumaan vanhempiinsa toisina aikuisina, eikä ikuisesti "vanhempina". Luonnollisesti tämä on kaksisuuntainen juttu, joko lapsi tai vanhempi voi olla myös se, joka ei suostu tai onnistu luomaan uudelleen suhdetta toiseen aikuisena ihmisenä, mutta miusta on silti tärkeää edes yrittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen pointti. Se suhde omiin vanhempiinhan voi muuttua tavallaan ihan päinvastaiseksi, jos omat vanhemmat tarvitsevat paljon apua. Oikeastaan silti sitä onnistumistaan tai epäonnistumistaan ei huomaa, ennenkuin on liian myöhäistä...

      Poista

Kommentti! Ihanaa!