Paksun saran ompelu - DIY

Tänään pitäisi tarjoilla synttärikakkua (ks. eilinen postaus), mutta koska virtuaalisesta kakusta ei ole oikein mihinkään, päätin leipoa iloksesi videot paksun saran ompelusta.

Harmaa sarkaviitta KMKE A580 on talletettu Räisälästä. Kuvassa näkyy myös sen nurjan puolen ompeleita.
Viitta asustelee Kansallismuseon kokoelmissa.

Kuolemajärven kansallispuvun sarkaviitta

Paksu sarka on aivan ihana materiaali. Se on purkautumatonta, muokkautuvaa, napakkaa, pehmeää, sen paksuus antaa mahdollisuuden monenlaiselle koristelulle ja muokkaukselle ja se on erittäin käyttökelpoinen materiaali hyvin moniin tarkoituksiin.

Jääsken alueen miehen kansallispuvun liivi, jonka etukappale on paksua sarkaa, takakappale valkaisematonta pellavaa. Sama liivi on myös Sortavalan seudun miehellä.

Kansallispuvuissa paksua sarkaa käytetään eniten karjalaisiin sarkaviittoihin. Lisäksi siitä tehdään miesten liivejä ja läntisiä röijyjä. Paksua sarkaa on lampaan väreissä, eli luonnonvalkoisena, luonnonmustana ja eriasteisina harmaina siitä välistä. 

Kivennavan naisen kansallispuvun sarkaviitta

Paksu sarka on täyttä villaa. Se kudotaan ja sitten sarkautetaan, eli "pestään pilalle". Esikuvien aikaan käytettiin erityisiä sarkatamppeja, nykyisin sarkautetaan pesukoneessa. Hyvä sarka on purkautumatonta ja sen pinta hylkii vettä. Sitä voi ostaa miulta valmiina sarkoina sekä ohjeena ja lankoina.

Jääsken naisen kansallispuvun sarkaviitta

Kaukolasta/Käkisalmesta talletettu sarkaviitta KMKE A801, joka asustelee Kansallismuseon kokoelmissa, on luonnonmustaa paksua sarkaa.

Saran paksuus ja purkautumattomuus antaa mahdollisuuden erityisille työtavoille. Ja niistä siis tein nyt ohjevideot ommellessani Lavansaaren miehen sarkaviittaa asiakkaalle.

Lähikuva Jääsken naisen kansallispuvun sarkaviitasta

Videot voit katsoa isommassa koossa viemällä hiiren osoittimen videon päälle ja klikkaamalla oikeaan alanurkkaan ilmestyvää "koko näyttö" -kuvaketta. Takaisin bloginäyttöön palataan samalla tavalla oikean alanurkan kuvakkeesta.
Hulpioreunat voi yhdistää aivimalla.

Leikatut reunat ommellaan saumaksi kahdessa vaiheessa:

Sekä paksuissa, että ohuissa saroissa käytetään usein risapäärmettä, jossa tukilanka estää langan uppoamisen risareunaan ja sen liestymisen:

Näitä videoita ja tätä bloggausta saa vapaasti käyttää käsityön opetuksessa. Olkaapa hyvät, toivottavasti maistui :)

Essun tarina jatkuu...

Se Kuolemajärven B-puvun lempeän värinen esiliina.

Tein sen pilalle menneen essun jälkeen töitä aamusta iltaan pari viikkoa ja sain tehtyä uuden essun. Sydän kylmänä pesin sen, hyvin nopeasti, hyvin tarkasti. Pesin essun ennen iskuhapsun kiinnittämistä ja uskaltauduin villalankakirjonnasta huolimatta käyttämään kuumaa vettä. Kuivasin heti essun tarkasti pyyheliinoihin puristelemalla ja aloin myös heti silittää sitä kuivaksi. Ja niin vain sininen lähti taas leviämään niistä kohdin, joissa kangasta on paksulti ja kuivuminen sen vuoksi hitainta. En tajua. En kertakaikkiaan käsitä, miksi se väri leviää ja miksei se levinnyt, kun testailin. Nyt kuitenkin väri levisi vain yhdestä kohdasta ihan vähäsen ja päätin, että se lähtee asiakkaalle ja jos se sitten tulee sieltä takaisin, niin se on sen ajan murhe.

Kudoin vielä säärisiteet, tein hunnun, ompelin säppälin ja yritin saada nästyykin tehtyä. Sitten, kun olin purkanut nästyykin kirjonnat kolmeen kertaan ja olin sekopäänä siitä, että miehen loma valuu osaltani hukkaan, päätin, että on aika puhaltaa peli poikki. Säppälin kanssa kävi vielä niin, että kuvittelin eräällä ihmisellä olevan siihen hakanen, mutta ei ollutkaan, enkä saanut sitä tähän hätään mistään. Niinpä nästyyki ja säppäli jäivät tänne odottamaan, tuo essu, säärisiteet ja huntu lähtivät tilaajalle, myö pakattiin etanakoti (eli asuntoauto) ja lähdettiin matkaan. Matkailimme viikon, mutta siitä kerron toisella kertaa. Nyt menen jatkamaan nästyykin kirjontaa. Se on kummasti mukavampaa, kun en ole luonut itselleni kamalaa kiirettä ;)

Tapahtui perjantaina, 13. päivänä

Miehän tässä parhaillaan teen viimeisiä osia Kuolemajärven B-mallipukuun. Se tarkoittaa sitä, että A-mallipuku on se ensimmäinen, joka tarkistettavasta puvusta tehdään ja se menee säilöön Suomen Kansallispukukeskukseen. Tilaajayhteisön kannattaa teettää oma mallipuku, jota käytetään markkinoinnissa ja vaikkapa mallina tekijöille. Usein tilaajayhteisö tilaa molemmat puvut samalla kertaa ja ne tehdään rinnan, sillä se on taloudellista ja käytännöllistä. Tässä Kuolemajärven tapauksessa tehtiin ensin A-puku ja nyt sitten tehdään sitä B-pukua. Tähän väliin ehti Jääsken naisen puvun tarkistus ja sen mallipukujen teko, joten se on mennyt edelle niiltä osin kuin olen sitä voinut tehdä. Siksi Kuolemajärven B-puvun teko on venynyt ja paukkunut. Mutta nyt on siis loppusuora menossa.

Ompelin tässä alkukesästä Kuolemajärven esiliinoja, niitä on kaksi. Ensin ompelin kirkkaamman värisen esiliinan. Siinä on vähän kirjontaa, lähinnä siinä vain kootaan kappaleita yhteen. Esiliinan hienous ovat väli- ja helmanyytinki, joista jälkimmäinen tehdään helmaan kudotun kapean sinisen kaitaleen loimilankahapsuihin. Nyytingit nypläsi Annikka Eilola, mie vain kasailin esiliinan.

Tässä kuvassa on A-puvun kirkkaan värinen esiliina, jonka äitini Tuula Tanttula-Murto on ommellut.

Suurempitöinen ompelijan kannalta on lempeän värinen esiliina. Siinä on kapeita kirjontaraitoja, jotka eivät ole kovin huomiotaherättäviä, mutta niiden tekeminen vie kyllä aikaa. Tässäkin esiliinassa on välinyytinki. Reunoja kiertää iskuhapsu. Suurin osa kirjonnasta tehdään sinisellä Katrilli-nyytinkilangalla, jota käytetään hyvin paljon kansallispuvuissa. Osa on oranssinpunaista, ohutta kampalankaa. Myös iskuhapsuissa on pellavaa ja villaa.

Tässä kuvassa on A-puvun lempeän värinen esiliina, jonka äitini Tuula Tanttula-Murto on ommellut.

Kirjonnat, vaikka aikaa vievätkin, ovat miun lempihommia. Olin sopinut, että toimitan molemmat esiliinat Karjalaisille kesäjuhlille 14.6., josta Kuolemajärvi-säätiön edustaja vie ne perille Turkuun. Sain esiliinan valmiiksi juuri määräaikaan mennessä, torstaina 12.6. illalla. Kaikki nämä käsinnyperrettävät pellavaiset, valkeat, täytyy pestä ennen luovutuskuntoon silittämistä. Niin tietysti tämäkin. Illalla kymmenen jälkeen pesin esiliinan. Jos siinä ei olisi villaa, olisin tietysti pessyt sen mahdollisimman kuumalla vedellä värien leviämisen ehkäisemiseksi, mutta koska siinä on, piti käyttää viileää vettä. Villan takia käytin myös villalle soveltuvaa pesuainetta ja lisäsin normaaliin tapaan reilusti suolaa pesuveteen, edelleen värien leviämistä ehkäisemään. Pesin esiliinan, huuhtelin hyvin, laiton viimeiseen huuhteluveteen tärkkiä, puristelin enimmät vedet ja jätin kuivumaan. En laittanut viimeiseen huuhteluveteen etikkaa. Älkää kysykö miksi - en tiedä. Hyvältä näytti, menin nukkumaan.

Aamulla heräsin perjaintaihin, 13. päivään. Menin heti aamupesun jälkeen katsomaan esiliinaa. Sininen väri oli levinnyt kirjontalangasta ihan valtavasti. Esiliina oli vielä hitusen kostea, joten nappasin sen ja menin heti pesemään uudelleen. Ei auttanut. Kuuumensin veden villasta välittämättä. Ei auttanut. Kokeilin eri pesuaineita ja tässä vaiheessa väriä alkoi jo irrota lisää. Ne ajatukset, joita päässäni liikkui, eivät ole julkaisukelpoisia. Kuvia tuosta vaiheesta ei ole, se ei ollut niitä hetkiä, jotka haluaisin ikuistaa.

Kun oli selvää, että sininen väri ei lähde irti pesemällä, päätin kokeilla viimeisenä vaihtoehtona Kloritea. Sainkin sillä pahimmin levinneet alueet tuosta ylimmäisen kirjonnan yläpuolelta lähtemään ja se näytti jo ihan siistiltä. Alempi kirjottu kappale sen sijaan oli vaikea puhdistaa, sillä siinä oli pakko myös vähän osua Kloritella siihen kirjontalangan päälle. Lopulta Klorite poisti väriä niin kirjontalangasta kuin noista kasvivärjätyistä ostonauhoistakin. Ja hillitön peseminen oli vanuttanut iskuhapsujen villalangat. Tulos oli tällainen:

 Onneksi nyytinkin säästyi, sen purin tuosta pilalle menneestä essusta pois. Toimitin toisen essun kuten oli sovittu ja pahoittelin syvästi, että puvun loput osat viivästyvät entisestään.

Nyt on siis tehtävä uusi esiliina.
En tajua, mikä kirjontalangasta irrotti värin ja miksi vasta kuivumisvaiheessa. Siksi tein vähän testejä. "Kirjoin" lankaa johonkin ostokankaanpalaseen. Laitoin astiaan vähän kädenlämpöistä vettä ja samaa pesuainetta, jota olin käyttänyt, ajatuksenani, että vika oli pesuaineessa. Ei irronnut väriä. Lisäsin suolaa. Ei irronnut väriä. Sitten mieleeni juolahti, että tuo esiliinakangas on kudottu valkaisemattomasta pellavasta ja valkaistu Kloritella kankaana. Klorite ei lähde kuiduista koskaan kokonaan pois ja mietin aiheuttaisiko se tämän (tosin tuota kangasta on iänkaiken käytetty ongelmitta). "Kirjoin" lankaa varsinaisen essukankaan tilkkuun ja tein sille samat jutut. Ei irronnut väriä. Laitoin kuumempaa vettä, ei mitään. Sitten ajattelin, että essussahan on kasvivärjättyjä nauhoja, voisikohan niissä olla jotain puretetta tai muuta jäljellä. Laitoin samaan liemeen lillimään pätkän nauhaa. Ei irronnut väriä.

Siellä lillivät. Ei irtoa väriä.

Esiliinasta värit levisivät vasta kuivumisvaiheessa. Laitoin tilkut kuivumaan täsmälleen samoin vaakatasoon kuin essukin oli ollut. Joko arvaat?

Kuivuessakaan ei irronnut väriä.

 En tajua. En kertakaikkiaan tajua. Nyt kaikki kemiasta, värjäyksestä, pesemisestä ja langasta ymmärtävät, mitä ihmettä tässä tapahtui?

Vyyhtesin kirjontalankaa pienelle vyyhdille ja pesin sen. Lisäsin viimeiseen huuhteluveteen etikkaa. Tässä kohtaa ei enää yllättänyt se, että langasta ei irronnut pesussa väriä.

Nyt teen uutta esiliinaa. Kirjon sillä samalla langalla, tosin nyt pestyllä ja etikkakylvyn saaneella. Pahimmassa tapauksessa tässä käy niin, että uudestakin esiliinasta leviävät värit. Voi olla, että sitten en pysty viikon rauhoittumisenkaan jälkeen kirjoittamaan siitä tänne.

Mie pidän työstäni ja pidän tästä kirjomisesta. Täytyy kuitenkin sanoa, että tekisin mieluummin perheeni kanssa jotain mukavaa sen sijaan, että teen töitä, kun muu perhe on lomalla. Tuon essun tekemiseen menee tässä kaiken muun ohella kolmisen viikkoa. Tästä pilalle menosta seurasi se, että miulla ei ole kesälomaa ja se, että rahaa ei tule. Olin tehnyt aika pitkää päivää useamman viikon, sillä harkkarin ohjeistaminen vie aikaa ja halusin tehdä hommat alta pois, että voisin olla lomalla ihan rauhassa. Jääsken mallipuvut jonottavat vuoroaan ja tähän Kuolemajärveen piti tehdä juuri nyt vielä huntu, säärisiteet ja nästyyki. Mie olen yleensä sellainen melko positiivisen kautta menevä ihminen, enkä vaivu kokonaisvaltaisesti synkkyyteen, vaikka joku asia pieleen menisikin. Perjantaina 13. päivänä halusin käpertyä itkemään ja ulvomaan ja luovuttaa ihan kokonaan, hoitakoon joku muu kaiken. Se, että harkkari oli täällä, poisti tehokkaasti sen vaihtoehdon.

 No. Onneksi mie tosiaan pidän tästä työstäni. Onneksi suuri osa hommista on sellaisia, joita voi tehdä missä vain. Niinpä esimerkiksi eilisiltana, juhannusaattona, kirjoin essua ystäviemme kesämökillä.

Voimme myös lähteä perinteiselle asuntoautoreissulle perheen kera, kunhan emme ajele kovin pitkiä siivuja, sillä mie en pysty kirjomaan ja ompelemaan autossa, siinä tulee paha olo.

Mie kuulun tuohon Suomen käsityöyrittäjät -ryhmään (Käsityökortteli) ja meillä on oma foorumi. Kun miun oli pakko saada tämä kamaluus oksennettua ulos, kirjoitin siitä tuonne foorumille. Kiukuttelin myös henkilökohtaisella Facebook-seinälläni. Itkin liikutuksesta, kun vertaistuki oli juuri sellaista, jota tarvitsin. Tuossa kohtaa ei tarvita sen suurempia sanoja, kuin että "tunnen tuskasi". Paremmin tietävät neuvojat voivat säästää luentonsa siihen vaiheeseen, kun pystyn taas vastaanottamaan jotain. Sain juuri oikeanlaista tukea ja se lienee se, miksi en sittenkään silloin pahan onnen perjantaina käpertynyt itkemään ja luovuttanut. Kiitos ihanat käsityöyrittäjäkollegat ja ystävät! Pidättehän peukkuja, että uudelle essulle ei käy huonosti?

Yllätyksiä ja munia!

Sain eilen aivan järjettömän hienoja uutisia! Niin hienoja, että tunnemyrsky aiheutti päänsäryn ja mahakivun. Niistä viis. Valitettavasti en vain voi vielä julkistaa niitä uutisia, mutta sitten kun voin, kerron :)

Mutta jotenkin haluan iloa jakaa ja niinpä piilotin Puotiin 5 pääsiäismunaa. Nyt kannattaa lähteä munien metsästykseen ja tulla toukokuussa Jyväskylän ja Helsingin Käsityökortteleihin shoppailemaan!

Oletteko muuten huomanneet, että tuossa oikealla on tuollainen kuvakollaasi. Liityin Instagramiin nimellä Kansallispuku_soja ja ne, jotka eivät ole Instagramissa, voivat katsella sinne laittamani kuvat tuosta sivupalkista klikkailemalla. Kuvat eivät ole huikean laadukkaita (siihen lienette täällä tottuneetkin), ne ovat puhelimella näpsittyjä, mutta niistä voi kivasti seurata sitä, mitä täällä miun pajalla kulloinkin tapahtuu. Esimerkiksi viime päivinä olen ommellut Kuolemajärven sarkaviittaa ja napsinut työvaiheista kuvia.

Aurinkoista, siunattua pääsiäistä siulle!

Hidasta

Yllä oleva on lainaus
Marketta Luutosen Aikarauta-kirjoituksesta otsikolla
"Suomi on hyvä käsityössä". Taito 1/2014.

Kiire on hassu juttu. Voi olla kiire lääkäriin tai töihin, sovittuihin tapaamisiin, joissa jonkun muunkin aikataulu on kyseessä. Useimmiten sen kiireen voi välttää järjestelemällä, lähtemällä aikaisemmin. Täyteen tuupatun aikataulun kaataa puhjennut rengas tai kadonneet hanskat. Aiemmin olin aina varautunut viivästyksiin ja ajoissa paikalla. Nyt olen alkanut lipsua täsmällisyyteen, joka yllätyksen sattuessa muuttuu myöhästymiseksi. Inhoan sitä, että olen muuttunut välinpitämättömämmäksi. Silti olen vilpittömän pahoillani, jos joku joutuu odottamaan minua.

Töissäkin voi olla kiire. Aikataulut työntyvät päälle ja täytyy saada aikaan enemmän, tuottavampaa, nopeammin, paremmin. Sen täytyy näkyä jossain ja se näkyy useimmiten laadussa. Kiireessä ei tule kuin kuspäisiä lapsia, sanovat. Kuka ihme sen kiireen luo? Tilaaja, joka vaatii nopeita tuloksia? Pomo, joka vaatii tulosta? Työntekijä, joka haluaa jo seuraavaan hommaan? Entäpä tässä, yhden naisen yrityksessä - kuka luo kiireen?

Kansallispuvun tekeminen vie aikaa. Kansallispuvussa jokainen pisto on merkityksellinen. Jokainen pisto kiinnittää ja koristaa. Nurjallekin tehdyt pistot näkyvät useimmiten oikealla puolella. Tekemisessä tärkeää on rytmi ja se rytmi täytyy sovittaa juuri siihen työhön. Katesauman ompelurytmi on paljon nopeampi kuin ketjusilmukoiden, jossa jokainen lankalenkki ohjataan kohdalleen. Kiirehtiminen tuottaa suttua ja useimmiten purettavaa. Ja se purkaminen vasta aikaa viekin.

Miulta usein kysytään, miten kauan kansallispuvun tekemiseen menee. Sillä on toki merkitystä yrityksen kannalta, sillä hinnanhan täytyy olla sellainen, että se kattaa työajan. Käytännössähän yrittäjä ei juuri koskaan voi tehdä 8 tuntia päivässä sitä tuottavaa työtä, vaan puolet (joskus paljon enemmänkin) menee kaikkeen muuhun: tarvikkeiden metsästykseen ja hankintaan, postittamiseen, sähköposteihin vastaamiseen, tarjousten ja laskujen kirjoittamiseen, postitettavien tuotteiden pakkaamiseen, postiin viemiseen ja miljoonaan muuhun pieneen asiaan ja kaikesta siitäkin on saatava palkka.

No, kansallispuvun tekemiseen menee kauan. Mutta ei se mitään haittaa. Miulla ei ole kiire mihinkään. Mie nautin siitä matkasta. Jokaisesta pistosta. Toki valmiiksi saaminenkin on mukavaa siksi, että sitten voi laskuttaa, mutta muuten se on miulle vähäpätöisempi asia kuin tekeminen. Tämä koskee nimenomaan käsin tehtäviä hommia, ei koneella ommeltavia, niissä haluan vain valmista ja äkkiä, sillä en saa iloa koneella ompelemisesta. Käsin tehtävissä hommissakin on tietysti eroa. Eniten nautin ronkkauksesta, rekkojen kirjonnasta ja muusta pienestä piiperryksestä. Vähiten ehkä niistä katesaumoista joskus kuudennen metrin jälkeen.
Mie olen pikkuhiljaa 13 vuodessa päässyt tilanteeseen, jossa saan valita, mitä hommia haluan tehdä. Teetän koneompelut muilla, samoin sellaiset käsin tehtävät, jotka eivät sytytä minua tai tiedän jonkun toisen olevan siinä parempi. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen tilanteeseen, jossa joku muu hoitaa siivoamisen, järjestelemisen, laskujen kirjoittelemisen, pakkaamisen, postittamisen ja muun sivuryönän.

Mie en harrasta käsitöitä juurikaan, ymmärtänette miksi. Monet tuntemani vähemmän konkreettisilla aloilla työskentelevät harrastavat neulontaa, virkkausta, ompelua, askartelua, kuvataiteita, puutarhanhoitoa, leivontaa, ruuanlaittoa - jotakin, missä syntyy käsillä jotain konkreettista. Se kertoo miusta erittäin selvää kieltä siitä, että ihminen tarvitsee myös sitä puolta. Onneksi on olemassa nopeita käsitöitä niille, joiden temperamenttiin sopivat nopeammat projektit. Ja jotkut harrastavat kansallispukujen tekemistä. Kurssilla vaatii välillä ponnisteluja hidastaa hektisestä muusta maailmasta siihen kansallispuvun tekemiseen. Yhdellä kaudella ei ehkä saakaan pukua valmiiksi. Yhdellä kaudella ei ehkä saa edes paitaa valmiiksi. Olen oppinut, että syksyllä aloitetaan tekemällä se seikka selväksi. Se rauhoittaa kummasti ja useimmat ymmärtävät sen ja oppivat laillani nauttimaan matkasta.

Peruskoulun taide- ja taitoaineiden määrästä puhutaan taas paljon. Paine on vähentää "turhia" aineita, mutta miten turha lopulta on aine, joka
- voi yhtälailla tuoda ammatin jollekin kuin äidinkielentuntikin - ehkä jopa todennäköisemmin....
- voi jollekin olla ainoa aine, jossa hän on hyvä
- opettaa käytännön taitoja, joita elämässä tarvitaan ja joita ei nykyisin mitenkään automaattisesti kotona opita - ja eikö tasa-arvoiseen kouluun kuulu sekin, että pelkkää urheilua harrastavien vanhempien lapset voivat löytää oman juttunsa kuvataiteista?
- auttaa sisäistämään teoreettisen tiedon

Sitä, miten noita aineita koulussa opetetaan sietää pohtia. Samalla tavoin, kuin sietää pohtia myös matematiikan, historian ja muiden lukuaineiden opetusta, mutta ei mennä siihen nyt. Kouluopetuskin tähtää valmiiksi saamiseen, lopputulokseen mieluummin kuin tekoprosessiin. Silti juuri tekoprosessi on se, josta tekemisen hyödyt tulevat. Onko sillä lopulta väliä, tuleeko neuleesta patalappu, kaulaliina vai muodoton möykky, jos puikot heiluvat ja tekijällä on hyvä mieli. Mitäpä, jos siitä muodottomasta möykystä lähteekin muodostumaan jotain ihan uutta, luovaa? Mitäpä, jos pakollisen hiihtolenkin sijasta keksittäisiin, mitä kaikkea sukset jalassa voi tehdä ja opetetaan se toisillekin? Tietysti perusasiat ja tekniikat täytyy opettaa, jotta niitä voi hyödyntää luovassa tekemisessä.

Aina kun lähdetään muuttamaan jotain "pysyvää", koetaan ensin vastustusta. Sitten mennään täysillä uuteen suuntaan ja kelkasta tipahtavat ne, joille entinen tapa sopi täydellisesti. Ihmiset ovat erilaisia, toisille sopii erinomaisesti se, että on valmis suunnitelma, joka opettajan johdolla toteutetaan, eikä sitä tarvitse poistaa. Rinnalle voi silti hyvin tuoda vapaamman tavan, joka sopii niille toisille. Täältä ylhäisestä yksinäisyydestä on helppo huudella, minä en ole niiden maailmantuskaa potevien 14-vuotiaiden kanssa siellä kässätunnilla, eikä miulla ole valmista vastausta siihen, miten tämä käytännössä tehtäisiin ja tuoko se hurjasti lisää töitä opettajille. Mie luulen kuitenkin, että se maailmantuska pienenee niillä, joiden on vaikea hyväksyä ylhäältä valmiiksi syötettyjä malleja ja pienen valinnan kautta (teenkö open käskemän lapasen vai kokeilenko, mitä alkaa syntyä, kun heiluttelen näitä puikkoja), saattaa moni vastalause jäädä sanomatta. Uskon myös, että se, että joutuu tekemään tuon valinnan, pistää pohtimaan omia oppimistapojaan ja motiivejaan ja opettaa ottamaan vastuun omista valinnoistaan. No, jos on kyse noista 14-vuotiaista tai vieläkin nuoremmista, niin sekin on ehkä hyvä sanoa myös ääneen.

Mutta takaisin miun hommiin. Mie joudun aina välillä laskemaan, kuinka monta tuntia johonkin hommaan menee, että osaan laskuttaa sen oikein. Inhoan sitä tuntien kirjaamista. Kuolemajärven rekko on työmäärällisesti suurin yksittäinen juttu, mitä olen tehnyt. Sen pelkän rekon kirjontaan menee 150 tuntia. Lisäksi paitaan täytyy kirjoa kaulus ja rannekkeet ja ommella se paita ennenkuin on valmista. Olen tehnyt niitä rekkoja kaksi. Nyt teen Kuolemajärven kostulia (kuvissa), kirjon parhaillaan etureunoja, joissa on muunneltuja ketjupistorivejä. Teen molempia reunoja samanaikaisesti. Päivässä syntyy keskimäärin 4 riviä (2 kumpaankin reunaan), muutama lasku, postitus (vain keskiviikkoisin), jokunen sähköposti, pari puhelua, vähän kurssivalmistelua, Facebook-päivitys ja joskus myös blogikirjoitus. Kirjonnasta on hyvä pitää pieniä taukoja, sillä paksun kirjontalangan ja neulan nitkuttaminen kankaan läpi on työlästä ja sormenpäät ovat kovilla. Nämä luettelemani oheishommat hoitelevat hienosti niiden taukojen virkaa.

Tässä kuvassa on se ensimmäinen kuolemajärven rekko ja kostuli,
jotka tein A-mallipukuun. Kuva: Riikka Lempiäinen

No mitäs ihmettä mie tällä haluan sanoa. No vaikka sen, että tartu hetkeen! Juoksulenkillä nauti askeleista, maisemasta, ajatuksista, mistä vaan, sen sijaan, että ajattelet perillepääsyä. Automatkalla ota ilo irti matkasta, kuuntele hyvää radio-ohjelmaa tai vaikka äänikirjaa. Käsityötä tehdessä tee jokainen pisto, silmukka, työvaihe nauttien juuri siitä. Maalatessa koe jokainen siveltimen veto ja näe miten se muuttaa pohjan. Keskity tekemiseen, älä lopputulokseen - se tulee kyllä ajallaan.

Ai miten fiksulta kuulostankaan. Hah. Totuus on toinen. Nautin kyllä tekemisestä, silti kiire yrittää välillä kasata tulevat työt vuoreksi sen sijaan, että ne pysyisivät kauniissa jonossa. Se johtuu siitä, että se jono on piiiiitkä ja osalla asiakkaista on aikatauluja, joissa on pysyttävä. Miun on vaan pakko rauhoittaa pääni siltä kiireeltä, että voin keskittyä ja saan aikaiseksi, sillä kiireessä hommat menevät tuskailuksi, eikä sitäkään vähää synny. Onneksi teen omista työaikatauluistani sen verran väljiä, että sairastelut tai muut yllättävät viivästykset eivät niitä kaada. Joskus silti tulee suma ja se on vaan ratkaistava, pisto kerrallaan.

Loppuun viisaus, jota äitini viljelee, lienee jostain kuullut: "Kun on kauhea kiire, istu alas ja juo kuppi kahvia. Kiire menee ohi."

P.S. Opettelen käyttämään Instagramia ja kuvat ovat poimintoja sieltä - tällä kertaa se selittää huonon laadun ja sekalaisen ulkonäön, niinkuin täällä nyt yleensä mitään valokuvataideteoksia olisi...

P.S.2. Se työväenopiston avoimien ovien päivä oli menestys <3
Pääsimme paikallisaviisin etu- ja takasivuille :)

Jotain valmista, jotain kesken ja jotain ihan alussa.

Olette nähneet tätä jo monta kertaa, mutta koska tämä on ollut osa minua taas puoli vuotta ja nyt eroan siitä, haluan vielä fiilistellä ja hyvästellä. Kuolemajärven rekkopaita, per favore.

Kun paita on valmis, siitä täytyy pestä pois teon aikana sormista tarttunut lika. Värillisillä langoilla kirjotuissa vaatteissa tämä vaihe jännittää aina, vaikka miulla onkin konstit värien leviämisen ehkäisemiseen. Hyvin kävi, tälläkin kertaa.

Rekko haluaa vetäytyä kasaan pesussa. Laitoin paidan silityslaudalle kuivumaan ja pingotin rekon oikeaan kokoonsa neuloilla. Silitin vielä vähän kostean paidan kuivaksi asti muuten, mutta paksu rekon ja kauluksen kohta jäivät vielä kosteiksi. Silitysjälki täytyy tarkistaa niiden tienoilta vielä, kun ovat kuivuneet kunnolla, sillä pellava haluaa vetäytyä ryppyyn, kunnes on ihan kuiva.

Ylläolevat kuvat kertovat vähän siitä, mitä mie tekijänä näen tässä paidassa. Tältä etäisyydeltä mie sitä tarkastelen ja löydän sen kauneuden.

Kun astun vähän kauemmas...

...kadotan sen.

Tuo paita on Kuolemajärven B-pukuun, tarkoittaa siis sitä, että se on mallipuvun paita, joka on tilaajayhteisön omaisuutta. A-puku on ensimmäinen mallipuku, joka on jemmassa (ja joskus näytteillä) Jyväskylässä Suomen kansallispukukeskuksessa.

Myös Jääsken pukutarkistus on meneillään ja sain kunnian olla siinäkin mukana, ompelijan ominaisuudessa. Viime viikon maanantaina kävimme taas tapaamassa esikuvia Orimattilassa Kansallismuseon keskusvarastolla. Ompelijan lisäksi projektissa on mukana kutoja, pitsinnyplääjä, neuloja, koruntekijä, kaavojen ja ohjeiden tekijä, asiantuntija ja vielä "yleishenkilö". Testailimme esikuvien mukaan tehtyjä protoja ja vertailimme tehtyjä kangas-, kirjonta-, nypläys- ja neulekokeiluja. Osa menee helpommin kuin odotimme ja sitten taas muutama yllättävä asia tuottaa ongelmia. Ihan normimeininki siis.

Miulla on nyt meneillään yksi inhottava kudontahomma ja kun olen saanut sen tehtyä, palkitsen itseni tuolla Jääsken mallipuvun pääntiekaitaleen kirjonnalla! Se on pikkuruista piiperrystä ohuella pellavalangalla hyvin tiiviille kankaalle - siis just miun lempparipuuhaa! Saatte odottaa jännityksessä, sillä kuvia en voi julkaista, ennenkuin puku aikanaan julkaistaan. Toivotaan, ettei siihen mene kauaa. Protoja sovitellessa kyllä heräsi rakkaus tähän pukuun, jota en aiemmin ole kokenut mitenkään erityisen kauniiksi. Jännää ja ihanaa!

Tänään on kurssipäivä, huomenna yksi kokonainen työpäivä ja perjantaiaamuna ajelen Jyväskylään tänne ja sen jälkeen klo 18-20 on tutkija Leena Jääskeläisen luento sarafaanien paidoista Jyväskylän ortodoksisessa juhlasalissa. Pitkä päivä siis, mutta odotan sen olevan myös antoisa! Jyväskylästä sitten yöksi äidin ja iskän hoteisiin ja lauantaina Kirkkonummelle kummipojan 18-vuotisjuhliin (Tsiisös, että kuulostaa siltä, että mie olen vanha... Semminkin kun vanhin kummipoika on jo 23 v...) ja illalla ystävien kanssa peli-iltaa viettämään. Sunnuntaina käyn moikkaamassa omaa kummi-setääni ja haen Kansallisarkistosta saamani kolme vitriiniä. Siinäpä seikkailua yhdelle viikonlopulle.

Huomaako jostain, että välttelen sitä ikävää kudontahommaa? Sehän onkin ruokatunnin paikka, ehkä syön ensin...

20000!

Mittariin on pyörähtänyt 20000 lukukertaa, vaan ei ole kukaan ilmoittautunut pyöräyttäjäksi! Tunnustaako joku? Jos kommentointi ei toimi, niin miulle voi aina laittaa sähköpostia: soja@kansallispuku.com. Kysehän on siis edellisestä postauksesta, jossa lupasin sille kansallispuku-poika-joulukalenterin, joka pyöräyttää tasalukeman kävijälaskuriin.

Noin muuten pitelee kiirusta. Tein eilen suit-sait-sukkelaan FolkJam-tunnit uusiksi, iski ihan yhtäkkiä kyllästyminen settiin, jota ollaan pienin muutoksin veivattu koko syksy. Hyvä tuli, mutta tuli kiirekin :) Kuolemajärven rekko on vihoviimein yhtä riviä vaille valmis. Tänään leikkaan paidan ja luulenpa, että ompelen hihan saumoja, sillä pieni tauko ennen kauluksen kirjontaa tuntuisi tarpeelliselta. Kuvia tulee myöhemmin, nyt ei ehdi!

Lähetän tänään kansallispuku-poika-seinäkalenterin kuvat painotaloon oikovedosta varten. Jostain syystä fiilikseni menevät nyt hissillä edestakaisin. Kaiken osalta. Yhtenä hetkenä kalenterijuttu tuntuu todella hienolta, toisena epäilen itseäni: pettyvätkö ihmiset, teenkö väärät valinnat, seinäkalenteri pitää ostaa kuvia näkemättä, petänkö odotukset? Sama tuon Kuolemajärven rekon kanssa: välillä se näyttää hienolta ja välillä on kammottava fiilis, että se ei kelpaa. Ja FolkJamia - millainen ope mie siellä olen? Olenko tarpeeksi hyvä hienolle konseptille? Äääh.

Buongiorno!

Io studiare l'italiano! Neljä kertaa italianopintoja takana ja olen ihan hurmiossa! Tähän mennessä on harjoiteltu c:n ja g:n ääntämisiä ja sanojen sukuja. Pelkäsin, etten opi, etten jaksa, etten motivoidu. Toistaiseksi menee hienosti! Luin ääneen Ferrarin F1-sivuja italiaksi, ymmärsin vain sanan sieltä ja toisen täältä, mutta se toimi oivana ääntämisharjoituksena. Huomasin myös, että on uskomattoman virkistävää opiskella! Olenhan minä opiskellut tässä työvuosina vaikka mitä, mutta lähes aina se on liittynyt jotenkin työhön. Tämä ei! Huomaan aina tunnin jälkeen, etten ole ehtinyt suoda ajatustakaan millekään muulle! Ah, benissimo!

Toinen virkistävä juttu ovat FolkJam-tunnit. Yllätyksekseni pystyn nauttimaan siitä tanssijana, vaikka opetan. Samalla tulee tehokkaasti oma liikunta hoideltua. Sunnuntaina Imatran työväenopistolla on avoimien ovien päivä klo 13-16. Siellä on kaikkea muutakin hienoa, kuten harrastetorilla käsityö- ja kuvataidetarvikkeiden myyntiä, ja klo 15.15 alkaa reilun puoli tuntia kestävä FolkJam-esittelytunti. Voi että mie toivon, että sali olisi täynnä - ja se on iso sali. Toivon myös, että keskiviikon ryhmään saataisiin lisää innokkaita opiskelijoita, sillä siinä suuressa salissa olisi tilaa kyllä.

No, sitä oikeastaan tulin sanomaan, että etenee se, kaikesta kimpoilusta huolimatta, vaikkakin turkasen hitaasti. Tekeminen on ihanaa, mutta aina päivän päätteeksi kun summaa, paljonko tuli valmista, tuntuu vähän toivottomalta. Voiton puolella kuitenkin. Ikkunan ulkopuolella etenee syksy. Miun lempparivuodenaika. Taas kerran pyhästi vannon, että ensi vuonna en ota kalenteria näin täyteen.

Tässä vaiheessa on Kuolemajärven B-puvun rekko nyt.

Ruuhkaviikko

Työväenopiston kausi alkoi maanantaina ja mie aloitin kauden opiskelijana italiantunnilla. Olen lähdössä rakkaan ystäväni kanssa Italiaan keväällä 2016, sillä päätimme jo vuosia sitten viettää 40 + 40 -vuotispäivämme Roomassa. Meillä on 4 päivää ikäeroa ja synttärit oikeasti joulukuussa, mutta kevät Italiassa houkuttelee enemmän. Meillä on rahasto, johon säästämme matkarahaa, ettei sitten käy niin, ettei olekaan varaa lähteä. Tässä odotellessa vietämme Italia-iltoja: katselemme italialaisia leffoja, syömme italialaista ruokaa jne. Ystävä on käynyt jo vuoden italiantunneilla ja nyt kun Imatrallakin tänä vuonna taas alkoi alkeet, päätin hypätä mukaan. Aikaa tuohon ei oikein olisi, mutta jos ei nyt, niin ei ehkä koskaan. Jos se käy ylivoimaiseksi, lopetan ilman tunnontuskia. Eka tunti oli mukava ja huomasin, etten ollut ehtinyt suoda ajatustakaan työjutuille :)

Eilen harjoittelin tämänpäiväistä kansallispukuluentoa ja illalla vielä kertaalleen tämän illan FolkJam-tunnin. Huomenna on vielä toinen FolkJam-tunti, pikkuisen eri versioina, sitä harjoittelin viikonloppuna. Olen innoissani ja samalla jännittää turkaisesti. Osaanko välittää FolkJamin ihanuuden? Pysyyko pakka kasassa, eli muistanko huudella ohjeet ajoissa? (Molemmille tunneille mahtuu vielä, tervetuloa!)

Kansallispukukurssi ei enää jännitä. Odotan toiveikkaana, että tänäkin vuonna siellä syntyy samanlainen rento, mukava yhteishenki kuin parina aiempanakin.

Imatran työväenopisto muutti jälleen kerran. Nyt opetan keskiviikkoisin talossa, johon on keskittynyt suurin osa opetuksista ja odotan innolla sitä, että sinne syntyy työyhteisö, johon minäkin kuulun. Toivon, että samaan aikaan opehuoneessa hengailee muitakin opettajia, joiden kanssa voi vaihtaa sanan, pari. Tuo onkin sitten ihan riittävästi miulle, loppuviikon turjotan onnellisena yksinäisyydessäni! Tai nythän miulla on täällä "orja", työvalmennettava, joten ihan yksin en ole.

Tässä viiletyksessä jäävät vaihteeksi nuo ompelushommelit jalkoihin. Kuolemajärven rekko on edennyt hitusen, yläosan yhtenäinen punainen alue on kirjottu ja ensimmäiset ketjupistorivit meneillään. Kuva on maanantailta, pari riviä ketjusilmukoita ehdin napoa eilen.

Hei! Tämä on Soja Murron vastaaja...

...olen kiireinen tai vapaalla. Voit laittaa miulle sähköpostia osoitteeseen soja@kansallispuku.com, lähettää tekstiviestin tai jättää viestin äänimerkin jälkeen.



Kerroin taannoin yrittäjyyden nurjemmasta puolesta. Onneksi joillekin asioille on tehtävissä jotain: hankin siviililiittymän salaisella numerolla ja samalla myös toisen puhelimen - sehän oli tottakai välttämätön :P Miusta tuntuu heti paremmalta, siltä että elämäni on taas hivenen enemmän omassa hallinnassani. Uskon, että tästä on iloa myös niille asiakkaille, jotka ajattelevat toisia: ei tarvitse pelätä, että häiritsee, kun tietää, että mie en vastaa, jos en ehdi tai olen vapaalla! Harkitsen kyllä vakavasti, että jos jollakulla on tarve soittaa illalla yhdeksän jälkeen työasiaa, niin saatan soittaa takaisin maanantaiaamuna 7.00 buaahhhahhahaaa! No ei vaiskaan. Saa nähdä, opinko mie tuota Samsungia käyttämään, toistaiseksi ainakin takkuaa. No, puolilla Tiiuskan kavereista on tuollainen, että apu on lähellä :D

Kuolemajärven rekko etenee - ja välillä pakittaa. Huomasin virheen, kävin nopean painin itseni kanssa ja purin 19 kerrosta. Jos kyse ei olisi mallipuvun rekosta, olisin varmaan paininut kauemmin ja ehkä jopa jättänyt virheen - tai kuten tykkään itse opettaa: poikkeaman mallikerrassa. Taitohan ei ole siinä, että tekee virheetöntä, vaan siinä että osaa jatkaa niin, että "virhe" näyttääkin kuuluvan asiaan.

Hupsista...

...ja pakkia, pakkia.

No, homma jatkuu!

Työväenopiston ilmoittautuminen on käynnissä. Mie opetan kansallispukujen ompelua sekä FolkJamia kahdella tunnilla. Kaikilla kolmella kurssilla on tarpeeksi osallistujia, että kurssi alkaa. FolkJameihin mahtuu vielä komeasti, kansallispukukurssilla on enää yksi vapaa paikka. Kuten aina kauden alla, jännittää, innostaa, epäilyttää ja vielä kerran jännittää. Varsinkin nyt tuo FolkJam, joka on miulle uusi valtaus. Ihana sellainen! Tulkaa kurssille tai menkää, katsokaa tuolta FolkJamin sivuilta, onko lähitienoilla tunteja, se on ihan huippuhauskaa!