Kunniamaininta!

Taitoliitto jakaa joka toinen vuosi Taito-palkinnon, joka on 6000 €. Sen sponsoroi LähiTapiola. Saajaa voi ehdottaa kuka vain ja myös itseään voi ehdottaa.

Rohkaistuneena aiemmin saamistani tunnustuksista ja kannustuksesta päätin ehdottaa itseäni. Tässä nimittäin houkutteli raha. Kuulostaa varmaan epäkiitolliselta ja karulta, mutta vaikka olen oikeasti kiitollinen saamistani nimityksistä, ne eivät juurikaan ole realisoituneet rahaksi, koska miulla on vain kaksi kättä ja ne valmiiksi täynnä töitä. Lähinnä aikaa sen varsinaisen rahatyön tekemiseen tuntuu olevan aina vain vähemmän. Hyödyttömiä tunnustukset eivät missään tapauksessa ole, päin vastoin. Ensimmäistä kertaa elämässäni miusta alkaa oikeasti tuntua siltä, että saatan olla ihan hyvä jossain. Riittää ja kelvata. Se, että näiden tunnustusten myötä yhä useammat tunnistavat nimeni, helpottaa yllättävissäkin asioissa. Olen ikäänkuin valmiiksi olemassa ja omaan painoarvoa, ääntäni kuunnellaan ihan eri tavalla kuin aiemmin. Mitä rahaan tulee, se tulee tarpeeseen. Viime vuoden bruttotuloni olivat n. 15 000 €. Se oli 17-vuotiaan yrittäjäurani suurin tulos.

Susanna Mattheiszen nappasi ihan täydellisen kuvan <3

Käytännössä itsensä ehdottaminen ei ole helppoa. Vaikka alan pikkuhiljaa olla itsevarmempi työasioiden suhteen, omien tekemisten luetteleminen tuntuu kehuskelulta ja alan epäillä aikaansaannosteni merkitystä.

Kaivan ehkä nyt verta nenästäni, mutta kopioin tähän Taito-palkintoa varten tekemäni esityksen:

Miksi?

Kansanomaisten työtapojen osaamiseni on syvää ja monipuolista. Se ulottuu kankaiden ja nauhojen kudonnasta erilaisiin kirjontoihin ja ompeluun. Monet työtavat ovat jo unohtuneet ja ne täytyy salapoliisin lailla tulkita ja tutkimalla ja kokeilemalla löytää. Materiaalien erilaisuus nykyaikana verrattuna esikuviin haastaa etsimään toimivia ratkaisuja, joilla päästään mahdollisimman tarkasti esikuvan hengen mukaiseen lopputulokseen. Olen saanut olla mukana kansallispukujen tarkistuksissa yhtenä mallipukujen tekijänä ja se on luultavasti hienointa, mitä tällä alalla voi saada tehdä.

Olen luonut kysyntää ja markkinoita tekemällä paljon työtä kansallispuvun hyväksi. Olen tuonut kansallispuvun taas helpommin lähestyttäväksi ja nykypäivään. Olen laittanut alulle kansallispukujentuuletuspiknikit, perustanut Facebookin Kansallispuku - folkdräkt -ryhmän ja yhdistänyt ja yllyttänyt ahkerasti harrastajia ja ammattilaisia. Olen rakentanut monia kansallispukunäyttelyitä, juontanut melkoisen määrän kansallispukunäytöksiä ja pitänyt lukuisia työnäytöksiä. Olen ollut myös mukana kouluttamassa kansallispukualan valmistajia ja ohjaajia Suomen kansallispukukeskuksen koulutuksessa.

Kuolemajärven kansallispuvun rekko. 

Sarafaanit ja feresit kulkevat sivujuonteena kansallispuvun rinnalla. Niidenkin puitteissa olen pitänyt kursseja ja luentoja ja teen niitä tilauksesta. Olen tehnyt myyntiin kaava- ja ohjepaketteja erimallisiin sarafaaneihin ja niiden päähineisiin. Nyt työn alla on uusi paitamalli. Tein myös naisten ja lasten puvustuksen karjalankieliseen Veneh-lyhytelokuvaan.

Tiedon jakaminen on tärkeää, vaikkei siitä aina rahaa tulisikaan. Olen luennoinut ja kurssittanut niin kansallispukuaiheista kuin sarafaaneista ja fereseistä. Haluan yllyttää tutkimaan, ajattelemaan ja ymmärtämään kansallispuvun olemusta monelta kannalta. Olen ottanut siipieni suojaan harjoittelijoita ja alan uusia tekijöitä, sillä samalla tavalla edellinen taitajapolvi auttoi minua.

Sosiaalisessa mediassa jaan vinkkejä kansallispukujen valmistamiseen, pukemiseen ja huoltoon, kerron alan tuoreimmista uutisista, vastailen kysymyksiin ja niihinkin, joita ei vielä ole kysytty.

Monilla paikkakunnilla ei ole mahdollisuutta osallistua kansallispukukurssille. Niinpä loin verkkokurssin. Blogimuotoisella kansallispuku-verkkokurssilla perehdytään kansallispukujen historiaan ja nykypäivään ja käydään läpi pukujen pääosat vaatekappaleryhmittäin. Videoiden, tekstin ja kuvien avulla opetellaan kunnostamaan vanhaa pukua, tekemään muutoksia kokoon, ompelemaan kansanomaisilla työtavoilla ja huoltamaan pukuja.

Kannustan lämpimästi myös ammentamaan tekstiili- ja pukuperinteestämme. Mallistossani on vilahdellut monenlaisia kansan- ja kansallispuvuista ammentavia tuotteita. Viime vuonna tein jo kolmannen Kirjonnan salaisuus -joulukalenterin, jossa 24 luukusta paljastuu työohje ja tarvikkeet ja lopulta on valmiina yllätystuote, jossa on käytetty kansallispuvuista lainattuja tekniikoita, pääosin kirjontaa.

Olen tehnyt Kerää kansallispuku -lautapelin, joka sopii n. 5-vuotiaasta alkaen kaikenikäisille. Se tutustuttaa pelin tuoksinassa kansallispukujen maailmaan ja sitä on tilattu paljon kouluille.

Kansallispukuraidat toin markkinoille tammikuussa 2017. Ne ovat moderneja kankaita, joiden kuosit on lainattu kansallispuvuista. Valikoimassa on trikoota, joustocollegea, puuvillasatiinia, paksua puuvillaa ja jumppalycraa. Niiden avulla kansallispukujen kauniit värit ja raidat saa tuotua arkipäivään ja jollekin sekin voi olla ensiaskel kohti kansallispuvun hankkimista.

https://kansallispukuraidat.mycashflow.fi/

Kaiken tämän ytimessä on silti kädet, lanka ja taito. Käsityössä tärkeintä ei ole valmis tuote, vaan tekeminen, matka. Oivallus, rytmi, toisto, materiaalin kesytys ja kauneuden syntyminen ovat avaimet tekemisen iloon.

Menestyksen salaisuus

Rakkaus kansanomaisiin tekniikoihin ja kova, kysynnän luomiseksi tehty tinkimätön työ, jossa ei ole tunteja laskettu. Yrityksen menestyminen näkyy muilla mittareilla kuin tuloksena. Vakaampien tulojen vakiinnuttaminen on tavoitteenani, rikastuminen ei. En halua kasvua, en työntekijöitä. Jaan mielelläni töitä toisillekin yrittäjille, jotta saamme kaikki tehdä sellaisia hommia, joissa olemme parhaimmillamme. Käytän mieluusti alihankkijoita. Työjononi on yli kahden vuoden mittainen.

Kestävä kehitys?

Kansallispuvut ovat kaikenkaikkiaan melkoisen ekologisia jo valmiiksi. Kansallispuku on juhlapuku, jota voi käyttää läpi elämänsä ja se periytyy vielä jälkipolvillekin. Esikuvien mukaisesti siinä vaiheessa, kun puku on liian kulunut juhlapuvuksi, siitä tehdään Tuunaa mun perinne -henkisiä arkisempia vaatteita tai tavaroita ja pienet tilkutkin käytetään hyväksi. Kansallispuvut ja niiden esikuvat tehdään pääasiassa zero waste -ajatuksella, vaikkei tuota sanaparia oltu vielä esikuvien aikaan keksittykään. Materiaalit ovat luonnonkuituja ja käsin kutoessa ja ommellessa tarvitsee lähinnä valoa ja lämpöä.

Muuta?

Vuonna 2017 Suomen käsityön museo valitsi minut vuoden käsityöläiseksi. Samana vuonna Imatran Nuorkauppakamari valitsi minut Imatran Inkeriksi ja olin neljän finalistin joukossa ehdokkaana Taito Finlandian saajaksi.

Olen saanut Etelä-Karjalan rahastolta vuonna 2008 apurahan (10 000 €) kansallispukukankaiden kehittämiseksi ja sillä rahalla kehittelin paksuja sarkoja kansallispukukäyttöön. Ne saivat Kansallispukuraadin lämpimän suosituksen.

Vuonna 2014 sain samalta taholta apurahan (10 000 ) Väreen, kansallisperinteestä ammentavan asusteen kehittämiseen. Kun tekee paljon, ei kaikki aina onnistu. Väre jäi odottamaan yhden kestävyyteen liittyvän ongelman vuoksi.

Sain myös kunnian olla päätekijänä Suomen kansallispukujen ystävät ry:n rouva Jenni Haukiolle lahjoittamassa Jääsken kansallispuvussa, johon rouva Haukio pukeutui 2.12.2017 valtakunnallisessa Suomi 100 -juhlassa Oulussa.

Esityksiä palkinnon saajaksi tuli 23. Taito-palkinnon 6000 € voitti Pihka Collection. Erinomainen valinta! LähiTapiola päätti jakaa myös 2 kunniamainintaa, 2000 €/kpl. Toinen meni Muoto2:lle ja toisen sain mie! VAU! Kuten Virkkukoukkunen (joka muuten täytti 25 vuotta, siinä toinen VAU!) viisaasti sanoo: "Ei kannata toivoo hiljaa mielessää vaa sille näyttävästi JA äänekkäästi". 

En päässyt paikalle Taito-palkinnon jakotilaisuuteen, mutta lähetin sinne videotervehdyksen. Olin kyllä Hesassa, mutta samaan aikaan oli FolkJam-jatkokoulutus, jossa oli pienoinen pakko olla. Ja myös ihanaa. Iltapäivällä koulutuspaikalle putkahti Taitoliiton Johanna Aydemir tuomaan miulle kunniakirjan ja kukat. Miten hauska yllätys!

Kiitos Johanna!

Olen iloinen ja kiitollinen. Tällä rahalla lähden elokuussa Pohjoismaiseen pukuseminaariin Tanskaan oppimaan lisää. Seminaari on asiantuntijoille tarkoitettu ja sinne pääsee kustakin maasta 12 henkilöä. Olen kyllä hakenut seminaaria varten apurahaa ja jos niitä saan, niin eiköhän tälle 2000 eurolle käyttöä löydy.

Kotimatkalla junassa kippistin itseni kanssa pikkupullolla kuohuviiniä.

17 vuotta

17 vuotta sitten olin valmistunut edellisenä keväänä toisen kerran artesaaniksi ja käynyt syksyllä yrittäjyyskoulutuksen. Olimme ottaneet asuntolainan ja ostaneet vanhan kaupan, jonka yhteydessä on asunto. Olimme tehneet sen verran remonttia, että pääsimme muuttamaan taloon. Olin juuri lopettanut tupakanpolton ja odotin esikoistamme. Monestakin syystä pää oli melkoisen pyörällä. 26.1.2001 on merkitty T:mi Soja Murto -yrityksen perustamispäiväksi kaupparekisteriin. Miun ajatuksena oli suunnitella joku huikea sisustustuotemallisto ja valmistaa sitä kutoen ja ommellen ja tehdä lisäksi mittatilausvaatetusta naisille. En todellakaan halunnut alkaa tehdä kansallispukuja, mokomaa nyhertämistä ja valmiista ohjeista tekemistä. Sitä suurta ideaa odotellassa lupauduin kuitenkin kutomaan kansallispukukankaita. Kuvassa on ensimmäinen, 1.3.2001 päivätty lasku.

Tänään meillä on 2 lasta. En polta. Talo on perusteellisesti remontoitu ja laajennettu, asuntolainaa on edelleen rutkasti, koska sitä on täytynyt ottaa lisää. Teen kansallispukuja. Vain kansallispukuja. Kudon niihin kankaita, ompelen ja kirjon niitä. Keksin kansallispuvuista ammentavia tuotteita ja myyn niitäkin, Opetan ja luennoin kansallispukuaiheista. Pidän kansallispuku-verkkokursseja. Olen laittanut alulle Facebookin Kansallispuku-ryhmän ja Kansallispukujen tuuletuspiknikit. Miut on valittu Vuoden käsityöläiseksi ja Imatran Inkeriksi viime vuonna. Olin myös ehdolla 4 finalistin joukossa Taito Finlandia -voittajaksi. Sain olla tekemässä rouva Jenni Haukion kansallispukua. Kansallispuku on vienyt minua erilaisiin tilaisuuksiin, seminaareihin, koulutuksiin Suomessa, pohjoismaissa ja Virossa. Työssäni parasta on se, kun saa tehdä käsillään, rauhassa, ja kurottaa vuosisatojen yli. Se, kun oivaltaa esikuvan tekijän nerokkuuden ja tavoittaa sen, mihin hän on pyrkinyt ja miksi. Lempitekniikoitani ovat pienet piiperrykset, jotka ovat riittävän haastavia, että niihin täytyy keskittyä kunnolla. On ihanaa saada olla mukana mallipukujen teossa ja on mahtavaa, että tekniikoiden monipuolisuuden vuoksi työpäivät eivät käy tylsiksi. Vaihtelun vuoksi voi vaikka kirjoa aamupäivällä ja kutoa iltapäivällä.

Yrittäminen ei ole helppoa. Leipä on välillä tiukassa ja ilman mieheni ja vanhempiemme tukea en ikinä olisi päässyt tähän asti. Mutta kuten ystäväni kerran totesi: "Eihän siusta palkkatöihin enää olisi.". Kerran eräs ihminen totesi, että kansallispukujen tekemisellä ei voi elää. Katoimme äitini kanssa toisiamme hämmentyneinä. Miun vanhemmat ovat kyllä pyörittäneet meidän perhettä kansallispukujen ja kansanomaisten jalkineiden teolla yli 30 vuotta. Tämä ihminen sitten tarkensi lausuntoaan, että "no, jos tyytyy noin vaatimattomaan elämään". Olen miettinyt tuota keskustelua usein. Vaikka rahaa ei hirmuisesti ole, sitä on sen verran, että hengissä pysytään, pystytään harrastamaan ja tarjoamaan lapsille vähän enemmän kuin ihan perustarpeet. Pystymme jopa silloin tällöin matkustelemaan. Mitä muuta ihminen tarvitsee? Vaikka pankkitili ei pullistele, väittäisin viettäväni melkoisen rikasta elämää. Teen työtä, jota rakastan ja saan siitä arvostusta. Se ei ole tänäpäivänä ihan itsestään selvä asia.

Työjononi on yli 2 vuoden mittainen, on ollut jo useamman vuoden ajan. Se kertoo miulle, että työni on tärkeää. Vaikka työni maksaa hitautensa vuoksi paljon, löytyy heitä, joilla on halua ja kykyä maksaa siitä. Totuushan on nimittäin se, että vaikka mie tekisin miten upeita kansallispukuja, niin se olisi harrastus, jollet sie ostaisi sitä. Se, että mie olen saanut tehdä tätä työtä 17 vuotta, on jokaisen maksavan asiakkaan ansiota.

SIIS KIITOS!

Valoa ja nostetta, suomalaisuuden viivakoodi on voimissaan!

Facebook muistutteli, että tasan 3 vuotta sitten uutisoitiin Helmi Vuorelma Oy:n konkurssista. Voit käydä lukemassa uutisen täältä. Lue myös kommentit. Uutinen kirjoitettiin sävyyn, joka ennusti kansallispukualan kuolemaa. Merkittävä toimija siinä kyllä kuoli, eikä sitä sovi yhtään vähätellä, mutta jo silloin tiesin, että kansallispuvulla ei ole hätää. Uskallan jopa sanoa, että tuosta konkurssista koitui paljon hyvääkin.

Kirjoitin tuolloin blogiini otsikolla Mustan sävyjä. Viimeisen lauseen ennustus piti ihanasti paikkansa ja vankkaa juhlintaa on jatkettu sujuvasti tähän Suomi 100-juhlavuoteen asti.

Kuva: Riikka Lempiäinen

Helmi Vuorelma Oy:n kansallispukuhommia jatkaa Suomen Perinnetekstiilit ja olen huomannut heidän toimivan monissa asioissa eri tavalla kuin Vuorelma toimi ja minun näkökulmastani muutokset ovat hyviä ja järkeviä. Mehän emme tällä alalla varsinaisesti kilpaile keskenämme, se kaataisi meidät kaikki. Hyvä yhteistyö tekijöiden kesken antaa mahdollisuuden keskittyä kunkin yrityksen ja tekijän vahvuuksiin.

Suomen kansallispukukeskus kouluttaa kahta ryhmällistä kansallispukualan valmistajia ja ohjaajia. Se on ensimmäinen koulutus alalle sitten 1980-luvun. Ja kiinnostusta on enemmän kuin koulutusta pystytään järjestämään. Aivan mahtavaa!

Kansallispukujen tuuletuspiknikit ovat vakiinnuttaneet paikkansa monien kalenterissa.

Kuva: Susanna Mattheiszen

Hullu (kaikella rakkaudella) hamsteri Mari Varonen kerää kansallispukuja ja järjestää työryhmänsä kanssa Kansallispuvussa Roadshow-tapahtumia, jotka ovat vauhdikkaita ja iloisia ja herättävät valtavasti kiinnostusta.

Facebookin Kansallispuku-ryhmässä on lähes 5000 jäsentä.

Suomen kädentaidot -messut Tampereella on nostanut kansallispuvun näyttävästi esille. Siellä on Kansallispuvussa Roadshow ja miun rakentama kansallispukunäyttely.

Kuva: Susanna Mattheiszen

Kansallispuku kiinnostaa yhtäkkiä nuoria ja vanhemmatkin löytävät pukunsa uudelleen. Yhä tiheämmin somessa vilahtelee kansallispukuisia juhlijoita erilaisissa juhlissa. Pukuja arvostetaan sellaisenaan, omaa katsantokantaa pukuun haetaan, puvuista riemuitaan, niillä erotutaan ja kuulutaan yhteen.

Kuva: Susanna Mattheiszen

Lauantaina perustimme Suomen kansallispukuyhdistys Raita ry:n.
"Uuden yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaista kansallispukukulttuuria ja positiivista kansallispukumielikuvaa sekä luoda mahdollisuuksia kansallispukuharrastuksen jatkumiselle.
Raita ry toimii yhteistyössä harrastajien, alan ammattilaisten sekä Suomen Kansallispukukeskuksen ja Föreningen Bragen kanssa. Yhdistys kokoaa ja välittää kansallispukutietoa, rakentaa yhteyksiä harrastajien ja ammattilaisten välille, tukee kansallispukuihin liittyvää tiedotus- ja julkaisutoimintaa sekä järjestää tapahtumia, koulutustilaisuuksia, esittelyjä ja juhlia."

Liittymään pääset tästä linkistä.

Ei näytä kuolemalta miusta. Kiidämme jalat vahvoina ja pää kirkkaana ylöspäin, eikä huippua vielä näy. Vaikka ilmiöt näyttävät satunnaisilta ja syntyvän itsestään, kyse on oikeasti (lähes) aina kovasta työstä. Alan tekijät, opettajat, harrastajat ja viralliset tahot ovat tehneet valtavasti työtä, monet ilman minkäänlaista palkkaa, sen eteen, että suunta on nyt tämä. Pidetäänhän yhdessä huolta siitä, ettei se työ mene hukkaan!

Uusi yhdistys!

Kun olen tässä huseerannut kansallispukuasioita, innostanut porukkaa, jaellut ilmaisia neuvoja, yrittänyt parantaa puutteita ja kehitellyt tapahtumia ja kiinnostusta herättäviä juttuja, niin ajatukseni on koko ajan ollut saada lisää innokkaita tekemään samaa. Facebookin Kansallispuku-ryhmässä on kohta 5000 jäsentä ja siellä on monia innokkaita sananviejiä. Kun Laura Hannulan aloitteesta alettiin keskustella kansallispukuharrastajien yhdistyksestä, mie olin juuri lopen kyllästynyt parin yhdistyksen toimimattomuuteen ja tivasin, mihin tarvitaan yhdistystä, kun kaikenlaista hypetystä voidaan tehdä ilman sitäkin. Ihmiset tekevät asiat edelleen, ei yhdistys. Miun pään käänsi kaksi asiaa: mukaan ilmoittautui mukava liuta sellaisia ihmisiä, joilla on vankkaa kokemusta yhdistyskuvioista ja halu toteuttaa tämä, ja vielä suurempana asiana se fakta, että raha-asioiden pyörittäminen on huomattavasti helpompaa yhdistyksen puitteissa.

Mie olen oman jaksamiseni takia pysytellyt tässä yhdistyshommassa vähän sivussa, mutta tyrkytän silti itseäni hallitukseen, sillä haluan pysyä tiiviisti kärryillä, missä mennään ja oletan, että kansallispukualan tuntemuksestani on etua yhdistykselle. Perustamiskokouksessa ja sen jälkeisessä hallituksen kokouksessa nämä asiat tietysti viilataan kuntoon, mutta tarkoitus on, että kuka vain kansallispuvuista kiinnostunut voi liittyä jäseneksi. Tarkoituksena on pitää kansallispukua esillä, korjata konkreettisia epäkohtia esim. ohjeiden saatavuuden, pukujen kuvien, tarvikkeiden saatavuuden jne. suhteen.

Uskotko, että on vaikeaa pysytellä tästä irrallaan? Mie olen joissain asioissa vähän kontrollifriikki ja kun on aika pitkään huiskannut melko yksin, tuntuu kummalliselta ja vähän vaikealta antaa vetovastuuta muille. Tähänhän mie olen pyrkinyt ja olen toisaalta tosi helpottunut siitä, että yhdistys syntyy, vaikken mie tekisi sen eteen mitään. Ja että miun ei tarvitse tehdä itse kaikkea. Siis ihan todella helpottunut. Samaan aikaan miulla on sellainen olo, että olen antamassa jotain itse muovailemaani ja kasvattamaani toisten käsiin, suureen maailmaan. Tiedän, että tämä ajatus on itsekäs. On naurettavaa ajatella, että kansallispukuasia olisi yksin miun tai että mie olisin jotenkin erityinen tai että muut eivät olisi tehneet töitä sen eteen. Otan kuitenkin itselleni aika paljon kunniaa siitä, että kansallispuku on tuotu sosiaaliseen mediaan. Oli muutamia vuosia, kun ihan oikeasti tuntui siltä, että olen ainoa joka sitä siellä rummuttaa.

Näistä kummallisista mietteistäni huolimatta olen täydestä sydämestäni tämän yhdistyksen takana, odotan innolla mitä kaikkea saadaan aikaiseksi ja toivon yhdistykselle pitkää ikää, vilkasta toimintaa ja paljon aktiiveja, etteivät työt kaadu muutaman niskaan.

Lauantaina 7.10. vietetään Suomen kansallispukukeskuksessa Kansallispuvun juhlapäivää. Uuden yhdistyksen perustamiskokous pidetään siellä. Kansallispukukeskus ei varsinaisesti ole osallinen yhdistykseen, mutta yhdistyksen tarkoitus on tehdä tiivistä ja avointa yhteistyötä Kansallispukukeskuksen kanssa. Toiminta on maanlaajuista. Yhdistyksellä ei ole vielä nimeä. Olet lämpimästi tervetullut perustamiskokoukseen sekä jäseneksi perustamiskokouksen jälkeen.

Paljon onnea vaan ja monia monia vuosia 132-vuotias kansallispuku!

Tiedättekö mitä mie eilen tajusin? Selasin internetiä etsien kansallispuvuista ja kansallispukujen tuuletuspiknikeistä kertovia tuoreita juttuja. Ilokseni löysin monia ja toivon löytäväni ensi viikolla paljon lisää, kun tämänpäiväiset tuuletustarinat päätyvät lehtien sivuille.
Mutta se, mitä mie tajusin, on tämä: Asenne on nyt muuttunut.

Kuva: Susanna Mattheiszen / Soja Murto

Nyt seuraa raakoja yleistyksiä. Kun laitoin kansallispukujen tuuletuspiknikit alulle vuonna 2010, paistoi toimittajien jutuista sellainen asenne, että kyseessä on marginaaliporukan hörhöily, yritys kaapia synkkää pölykerrosta kansallispuvun päältä, mummojen iltamat jne. Tämä on kärjistettyä, pääasiassa jutut olivat kannustavasti ja päällisin puolin arvostavasti kirjoitettuja, mutta tiedätte varmaan sen pohjavireen, jota tarkoitan. Mie muistan törmänneeni siihen vielä viime vuonnakin, joskin vähemmän kuin aiemmin.

Eilen luin löytämiäni juttuja ja tajusin, että nyt kansallispukujen tuuletuspiknik on ilmiselvä asia. Pukujen käyttäjät eivät ole mielenkiintoisia sellaiselta friikkikannalta, vaan eturivin kulkijoina. Olen viimeisen vuoden aikana kuullut useaan kertaan huomion, että kansallispukuun pukeutunut saa arvostusta ja kiinnostuneita kysymyksiä nimenomaan nuorilta.

Vaikka säätiedote lupaa vesisadetta 80 % varmuudella, se ei saa miun mielialaa tipahtamaan, sillä rakkaat kollegat, ystävät, tuttavat ja kansallispukutiellä kanssakulkijat: Myö ollaan tehty yhdessä muutos! Ei anneta kansallispuvun enää pölyttyä, eihän?

Täällä ollaan!

...en jäänyt Italiaan. Loma oli ihana, rentouduin, nautin, söin (lihoin) ja unohdin työasiat. Sää suosi meitä ja teimme niitä asioita, joita menimme sinne tekemään: huilailemaan, syömään ja pelaamaan Trivial Pursuitia e naturalmente abbiamo parlato italiano. Ohessa tuli tsekattua muutamat nähtävyydet ja ajettua 1200 km uudella vuokra-Audia. Viimeisen seikan vuoksi oma automme meni vaihtoon, kun palasimme kotiin...

En viitsi niiden nähtävyyksien kuvia tähän laittaa, niistä löytyy varmasti netistä parempia kuvia. Laitetaan nyt kuitenkin todistusaineistoa, että lomailtu on:

Italiassa on hyvää ruokaa! Yllätyitkö? 

Suomalainen lomamekko Italiassa espanjalaisilla portailla.

Paikallinen käsityöläinen piti miulle työnäytöksen lamppuhelmikaupassa!

Leonardo da Vinci -museossa oli hieno peilikaappi.

Italiassa on aika paljon vanhoja taloja...

...huikeita maisemia...

... ja La Ferrari!

Trivialia ja mojitoa ystävän kanssa <3

Audin mittariin jäi rapiat 13000 km kun palautimme sen 8 päivän ja 1200 kilometrin jälkeen.

Kun palasin, leijuin hauskassa lomapilvessä ja oli aika outoa tarttua taas arkeen ja töihin. Hyvä fiilis kantoi yli ennakkotilattujen Kansallispukuraitojen pakkausrumban ja sitten oli ihana tarttua ompeluksiin. 

Viime viikonloppuna kävin Jyväskylässä. Perjantaina pidin työnäytöksen Suomen käsityön museolla ja lauantaina ja sunnuntaina olin Karjalaisten kesäjuhlien karjalaisella torilla myymässä. Melkoista huisketta, jonka jäljiltä olisin normaalisti ihan totaalisen poikki, mutta nyt mieheni, kuopukseni, äitini ja Paviljonkin hyvien tilojen ja järjestelyjen ansiosta viikonloppu oli suhteellisen leppoisa. Mies ja kuopus rakensivat myyntipaikan kalusteet paikoilleen sillä aikaa, kun mie pidin työnäytöstä ja sunnuntaina mies ja kuopus pakkasivat kanssani niin ahkerasti, että kun tori päättyi kolmelta ja mie tein vielä viimeisiä kauppoja 10 yli, niin ajoimme Paviljongista ulos tasan neljältä. Lämmin kiitos järjestäjille, talkoolaisille ja tietysti kaikille asiakkaille ja työnäytöstä katsoneille!

Kuopus oli Karjalaisella torilla myyntihommissa uudessa Kansallispukuraidat-mekossaan!

Karjalaisella torilla myyntipaikkani tuntuu laajenevan joka vuosi.
Kansallispukuraitojen myynti vaatii isot leikkuupöydät.

Eilen kävin Saarijärven pukuhankkeen tiimoilta Orimattilassa ja nyt saan (toivottavasti) keskittyä rauhassa kirjomaan sen tykkejä ja kutomaan nauhoja lomaan saakka. Sen yritän aloittaa heinäkuun alkupäivinä ja lomailen sitten elokuun alkupäiviin - tai mihin nyt rahat riittävät.

Vaikka lomailen, niin Kansallispukuraitoja voi ostaa niiden kaupasta:
https://kansallispukuraidat.mycashflow.fi/

Ja Puodista voi tilailla:
http://www.kansallispuku.com/fi/PUOTI+-+VERKKOKAUPPA.html

Esikoinen hoitelee näitä kesätyönään avustuksellani, mutta varauduthan hitaampaan reagointiin, sillä jos satumme reissailemaan, niin postituspäivät voivat siirtyillä. Eli jos nyt jo tiedät jotain haluavasi, niin kannattaa tilata kesäkuun puolella!

Rekkiin tarvitaan lisää tilaa ja poistan kiilaferret nyt ihan pohjahinnalla. Jokunen on vielä jäljellä, poimi omasi tuolta:
http://www.kansallispuku.com/fi/ws/47/kiilaferret+yksitt%C3%A4iskappaleet.html

r

Kansallispukuraidat, Kerää kansallispuku -pelit ja ehkä jotain muutakin matkustavat heinäkuun 27. - 30. Turkuun Europeadeen FolkTorille! Sinne shoppailemaan ja kansainvälisestä festarihumusta nauttimaan! Mie olen enimmäkseen tanhuporukan kanssa hengailemassa ja puotia pitävät pystyssä äitini ja esikoiseni. Myyntipaikkamme on yhteisteltassa ja Folktori on Varvintorilla ja avoinna to - la klo 10 - 18 ja su 11 - 14.

Kansallispukuja tuuletellaan jälleen 5.8., joka on sopivasti lauantai. Tuuletukset ovat mukana Suomi 100 -ohjelmassa ja onkin sopivaa nostaa yhteisesti malja 100-vuotiaalle Suomelle - omin eväin, teeman mukaisesti.

Kuva: Riikka Lempiäinen

Hyvää juhannusta, ihanaa kesää, aurinkoa ja kauniita hetkiä!

Filmitähtenä

Suomen käsityönmuseo teki tuollaisen mukavan videonpätkän miusta tämän Vuoden käsityöläinen -tittelin tiimoilta. Siis tervetuloa kurkkaamaan miun hommia!

Vuoden käsityöläinen 2017

Viimeksi vihjasin hyvistä uutisista. Nyt niistä saa jo huudella ääneenkin! Ensimmäinen on se, että Viipurin naisen ja miehen kansallispukujen pukuhanke on käynnistymässä. Mahtavaa! Pikkuisen toivon, että pääsen mukaan niitä tekemään, mutta aika näyttää, kuinka käy. Tällaiset hankkeet ovat osoitus siitä, että yksittäiset ihmiset saavat aikaan upeita asioita, kun vain ryhtyvät toimeen. Voimat yhdistämällä päästään ihan uusiin ulottuvuuksiin. Mahtavaa Outi Mulari ja Tomi Härmä!

Siirrytäänpä tästä sujuvasti 1970-80-lukujen taitteeseen, Kotkan Puistolaan. Suuren keittiön pirttipöydän ääressä on ryhmä ihmisiä ompelukset käsissään. Äiti on leiponut omenapiirakkaa ja pöytään on katettu kangasröykkiöiden keskelle kahvit. Joku ompelee omaa paitaansa, joku uutta liiviä Kotkan Kansantanssijoiden puvustoon. Sisko on tallilla, kuten aina. Äiti neuvoo muita ja tekee samalla reikäommelta. Mie teen iskän kaverina iskuhapsua, johon tulee värikkäitä lankoja. En oikein jaksaisi keskittyä siihen ja tekisi jo mieli lähteä kaverille, vaikka onkin hauskaa, että porukkaa on ja äiti ja iskä kumpikin kotona. Usein kotona on vain toinen, sillä kumpikin reissaa ympäri maata pitämässä kursseja: äiti kansallispukujen ompelusta, iskä lipposten, kurpposten, lapikkaiden ja muiden kansanomaisten jalkineiden teosta. Pian iskuhapsu on valmis ja kipitän sammareissani ulos.

En mie sitä iskuhapsua siellä oppinut. Enkä paljon muutakaan käsityöstä. Paitsi ehkä sen, että käsillä voi tehdä mitä vain keksii. Ja niin mie teinkin. Kun leikkasin barbielle kellohameen keskeltä parimetristä kangasta (tiedättehän, kun ympyrä on helppo leikata sieltä kulmasta, kun ensin taittelee kankaan), äiti neuvoi, että siitä voi ensin leikata pienemmän palan ja taitella sen. Välineet olivat ulottuvillani, neuvoja tuli, jos pyysin, mutta yleensä en pyytänyt. Jotain mie siellä kuitenkin opin. Sen, että työ ja harrastus ovat joskus yhtenä vyyhtenä ja erottamaton osa elämää niin, että ne erottaa vain siitä, että toisina tunteina samasta hommasta saa muutaman roposen. Sen, että tietoa ja taitoa jakamalla oppii ja saa itse vähintään yhtä paljon kuin antaa. Ja sen, että käsitöitä tekemällä ei rikastu taloudellisesti, mutta muuten kyllä. 1980-luvun Suomessa käsityöläisperhe oli kummajainen ja arvostusasteikossa jossain kaukana kaikkien muiden takana. Käsityön tekeminen ei ollut enää tarpeellista, koska kaiken voi ostaa kaupasta, mutta käsityön arvostuksesta ihan vain sen tekemisen kannalta ei oltu vielä kuultukaan. En ymmärtänyt hävetä perhettäni, vaikka minun annettiin ymmärtää, että pitäisi. Hyvä niin.

Peruskoulun ajan olin puukässässä, paitsi ne pakolliset rättikässät. Kotona ompelin paljonkin vaatteita soveltaen lehtien ohjeita ja kaavoja. Nopeasti ja reippaalla otteella, mukavia käyttövaatteita. Vähän myöhemmin ompelin kummilapsille.

Kävin lukion, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä isona. Sen jälkeen tein pari vuotta töitä kaupan kassana, pikkuruisen laivan hyttärinä ja muovifirmassa. Olen ehkä aina tiennyt, että miusta tulee yrittäjä, mutta käsityöläistä miusta ei pitänyt tulla. Ei missään nimessä. Vaihtoehtoja poissulkemalla lähdin lopulta opiskelemaan vaatetusalaa Lappeenrannan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen. Miusta piti tulla mittatilausompelija. Tekstiilipuoli alkoi kiehtoa jossain vaiheessa ja jatkoin sinne, kun sain vaatetusalan artesaanin paperit. Kun valmistumisen aika lähestyi, sanoin opettajille, että käyn vielä samasta talosta löytyvän kivipuolen, jos en saa stipendiä. Sain ja lopetin opiskelut kahdet paperit taskussani. Olen kiittänyt aiemminkin ja kiitän edelleen opettajiani Lappeenrannassa: Eeva-Liisa, Tarja ja kaikki muut, jotka jaksoivat loputtomasti vastata kysymyksiini ja perustella ja opettaa sellaiset perustaidot, joiden päälle on hyvä rakentaa. Ostimme vanhan kaupan, jossa miulla on 100 neliön työtilat. Aloin pohtia omaa sisustustekstiilimallistoa, jonka rinnalla tekisin mittatilausvaatteita naisille.

Ihan ensimmäisiä töitäni olivat Rovaniemen luterilaisen kirkon kirkkotekstiilien ompelut. Ne suunniteltiin, kudottiin ja kirjottiin muualla, mie siis vain ompelin niinkuin käskettiin. Ne ovatkin niitä harvoja muita töitä kuin kansallispukuihin tai sarafaaneihin liittyviä, mitä olen tehnyt. Samoihin aikoihin oli pulaa kansallispukukankaiden kutojista. Äiti oli jo vuosia ollut mukana Suomen kansallispukuneuvoston johdolla tehdyissä pukutarkistuksissa mallipukujen ompelijana ja ehkä niiden myötä työ oli alkanut painottua enemmän tilauspukujen tekemiseen kuin kurssien pitoon - vaikka niitäkin toki paljon oli. Silloinen kansallispukukonsultti Leena Hokkanen oli kysynyt äitiltä, että voisinkohan mie kutoa kansallispukukankaita - ei tietenkään vielä mallipukuihin, mutta muihin. Mie suostuin vähän sillä ajatuksella, että jotainhan sitä pitää tehdä sitä Omaa Suurta Ideaa odotellessa. Niin mie sitten kudoin. Vähän. Ja enemmän. Ja sitten mie vähän ompelin, jos äitiltä tulvi töitä yli. Asuimme jo eri paikkakunnilla - äiti ja iskä päättivät aikuistua ja muuttaa pois kotoa kun mie olin lukiossa - mutta puhelinlangat lauloivat, kun soittelin ja luin ääneen jotain puvun ohjetta, kun en ymmärtänyt, mitä siinä pitää tehdä. Sitten mie jotenkin kiipesin yli sellaisen henkisen aidan, joka teki kärsimättömästä surauttelijasta pienen, hitaan piiperryksen ystävän. Ja niin mie aloin kirjoa. Yhtenä päivänä havahduin siihen, että kansallispuvut ovat täyttäneet miut ja se on ihan just oikein.

Jälkikäteen mie ymmärrän vielä selvemmin, että miulla oli ympärillä ihmisiä, jotka hellästi tuuppivat minua sinne oikeaan suuntaan. Ottivat mukaan, neuvoivat, pistivät pohtimaan ja tekemään parhaani ja vielä vähän enemmän. Leena Hokkanen, Leena Holst, Leena Stenberg, Inga Pihlhjerta, tietysti äiti ja iskä. Ja moni muu kannustaja. Kiitos jokaiselle mainitulle ja niille, joita en maininnut.

Alkuvuosien tiedon- ja taidonjanoa, reissuja, käytännön hommia, itkuja ja iloja ja kaikkea jakamassa olivat Tuula Pärnänen ja Tarja Alava. He keskittyvät nykyisin enemmän muihin hommiin, mutta ystävyys säilyy lujana. Kiitos!

Kansallispukukolmoset: mie, Tarja Alava ja Tuula Pärnänen.
Kuva: Riikka Lempiäinen

Kansallispukuala on pieni, eikä pystyisi kaikkeen, mihin pystyy, jollei tekisi tiivistä yhteistyötä. Eturintaman kansallispukutaitajat äiti, Sirkka Rissanen, Marjo Vainio ja Taina Kangas ovat jakaneet miulle tietoa, taitoa ja rohkeutta. Kiitos! Sitä kaikkea ja enemmän yritän jakaa eteenpäin minkä ehdin. Miun keittiö ja pirttipöytä ovat miun nettisivut, Facebook-sivu, kansallispukujen tuuletuspiknikit, kansallispuku- ja sarafaanikurssit, Facebookin Kansallispuku-ryhmä, instagram, tämä blogi, nettisivut ja kaikki se, mitä kaikilla rintamilla huudan. Mie ahdistuisin siitä, että meillä parveilisi jatkuvasti porukkaa, joten sosiaalisesta mediasta löysin itselleni sopivan ja tehokkaan tavan jakaa tietojani ja taitojani. Sinä siellä toisessa päässä, kiitos juuri siulle, että olet! Kiitos te ihanat, jotka olette liittyneet rintamaani: Hilu Alastalo-Toivonen, Karjalainen Nuorisoliitto, Kalevalaiset naiset, Tiina Lajunen, Sari Taponen, Jenni Koskela, Eeva Koivula, Hannah Tokoi, Mari Varonen, Suomen Perinnetekstiilien tyypit ja kaikki!

Kansallispukutaitaja ja Taito Uusimaan erikoisneuvoja
Marjo Vainio sai 8.4. Taito-liiton kultaisen ansiomerkin!

En mitenkään pysty mainitsemaan nimeltä kaikkia, jotka ovat tukeneet minua, mutta toivottavasti tiedätte itse, ketä olette. Kiitos ystäville, kamuille, tutuille, kurssilaisille, Suomen Käsityöyrittäjät ry:n upeille tyypeille. Tietenkin valtava kiitos jokaiselle asiakkaalle, ilman teitä mie en olisi käsityöläinen. Ja sitä mie olen, vahvasti ja ylpeänä. 

Suomen käsityön museo valitsi miut 
Vuoden käsityöläiseksi 2017! 

Se on ihan mieletön kunnia. Kiitos! Käykää lukemassa linkistä perustelut ja mitä mie olen sanonut. Se on aika kivasti kirjoitettu juttu!

Siinähän ne tärkeimmät. 

Vuonna 2017 Imatralla Virasojalla vanhassa kaupassa kangaspuut louskuvat. 15-vuotias laittaa spotifya kovemmalle, 10-vuotias käy ilmoittamassa, että lähtee uimaan kaverin kanssa. Anoppi tulee hätiin, kun esikoisen pitää päästä tallille ja bussi ei kulje. Samalla he käyvät ostamassa uudet kevätkengät - kiitos Ulla! Äiti ei leivo omenapiirakkaa, mutta viettää suuren osan ajastaan sormet kiinni näppiksessä jakamassa tietoja ja taitoja. Äidin äiti tekee vielä eläkkeelläkin ompeluhommia, joita tulvii nyt toiseen suuntaan, ja vastaa vieläkin sangen usein kysymyksiin siitä, miten joku sauma pitäisi ommella. Kiitos äiti ja iskä! Perheen isä mahdollistaa sen kaiken pitämällä äidin järjissään, toimimalla vastapainona, tienaamalla sen verran, että pärjätään, olemalla paras mies ja paras isä lapsille, silittämällä pahan olon pois, silloin kun kaikkea on liikaa. Kiitos, rakas.

Kuva on vuodelta 2009. Kuva: Jarkko Lempiäinen

Pääasioita

Tiedättekö kun joskus kaikki linjat johtavat samaan ytimeen?

Linja 1: Kerroin syksyllä, miten hajosin palasiksi. Sovittelen paloja yhteen edelleen, enkä tiedä tuleeko tästä valmista ja minkälainen kuvasta lopulta muodostuu, mutta kuten jo hajotessa tajusin: se oli välttämätöntä ja ehdottomasti hyvä asia. Hämmästyksekseni minulla oli mahdollisuus päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa nopeasti ja ihan ilmaiseksi. Kävin Saimaan kriisikeskuksessa muutaman kerran ja siitä oli erittäin paljon apua. Miulle siinä oleellisinta oli se, että sain sanoa kaikki, epäreilutkin asiat ääneen pelkäämättä, että kuulija loukkaantuu tai kokee riittämättömyyttä tai jotain muuta, mitä en edes osaa arvata. Ystävät ovat kultaakin kalliimpia, mutta joskus täytyy voida purkaa ilman seurauksia, miettimättä miltä kuulijasta tuntuu. Olen valtavan kiitollinen tuosta mahdollisuudesta ja siitä, että tiedän, että voin mennä sinne taas, jos minun tarvitsee.

Linja 2: Kotikaupungissani Imatralla tapahtui joulun alla hirvittävä ja käsittämätön ampumatapaus. En oikein pysty edes erittelemään tätä kamaluutta, mutta yllätyksekseni täällä päätettiin vastata pahaan hyvällä. Vaikkei mikään voi korvata sitä menetystä, jonka koko kaupunki (ja maailma), uhrien läheisistä puhumattakaan koki, niin uhrien upeus ja voima näkyy siinä(kin), miten tästä jatketaan.
Moni täällä on miettinyt, miten voisi ennaltaehkäistä näitä hirveyksiä. Virkkukoukkusen yrittäjä kyseli, mikä mielenterveysongelmia ehkäisevä taho olisi hyvä tukemisen kohde. Mie ja ilmeisesti jokunen muukin suositteli Saimaan kriisikeskusta ja niinpä Muusa ja ajatustenlukija -tuotteiden myyntihinnasta menee 5 % Saimaan kriisikeskukselle. Virkkukoukkunen haastoi samalla kaikki muutkin vastaaviin, mielenterveyttä tukeviin toimiin.

Linja 3: Hilu Toivonen-Alastalo haastoi kaikki kansallispukujen ja feresien käyttäjät pukemaan päänsä iän mukaisesti. Kansallispukujen osalta olen kirjoittanut päähineistä juttua blogiin. Myös sarafaaneihin ja fereseihin kuuluu oleellisesti pään pukeminen.

Nämä kolme linjaa johtavat tähän pisteeseen: Koska Saimaan kriisikeskus auttaa pään sisäpuolen ongelmissa ja mie pään ulkopuolisissa, niin ohjaan Saimaan kriisikeskukselle vuoden 2017 aikana myytyjen
- päähineiden ohjeiden myyntihinnasta 1 €/ohje sekä
- kaikkien päähineiden myyntihinnasta 5 % .
Tämä koskee kaikkia vuoden 2017 aikana tehtyjä tilauksia.

Miultahan saa tilata huntuja, tykkimyssyjä, sorokoita, säpsiä, säppäleitä, tanuja, liinalakkeja ja vaikka mitä tilaamalla. Kannattaa kysäistä sähköpostilla: soja@kansallispuku.com. Puodista suoraan pääsee näpyttelemään ostoskoriin
ohjeita:
- Kivennavan hunnun ohje
- Kivennavan säppälin ohje
- Jääsken alueen miehen patalakin ohje
- Silkkimyssyn ohje
- sorokan ohje ja kaava
- säpsän ohje ja kaava
- ruppiperze-sorokan ohje ja kaava
ja valmiita päähineitä:
- sarafaaneihin ja fereseihin
- Kivennavan huntu
- Kivennavan säppäli
- ja ainakin yksi Sakkolan ja Raudun huntu löytyy, sitä voi kysäistä sähköpostilla.

Saimaan kriisikeskuksen toiminnassa on tällä hetkellä mukana kaksi kokoaikaista ja kaksi osa-aikaista palkattua työntekijää sekä lisäksi 52 vapaaehtoista tukihenkilöä. Tälle vuodelle he ovat etsineet erityisesti lisärahoitusta seuraaville hankkeilleen: Ikäihmisten itsemurhien ehkäisy, Verkkokriisityön käynnistäminen sekä uuden Henkisen tuen hälytysryhmän kokoaminen ja kouluttaminen. Kaikki rahat kohdennetaan suoraan avun tarvitsijoiden auttamiseen. Voit tukea toimintaa myös lahjoittamalla suoraan, ohjeet löydät täältä.

Ilo pintaan, sisus tulee perässä?

Olen yrittänyt keskittyä hyvinvointiin ja voi pojat, että suoritan sitäkin upeasti. No, ainakin se sisältää enemmän perheen kanssa vietettyä aikaa ja vähemmän kiukuttavia, itse keksittyjä velvollisuuksia.

Geokätköily on hyvä harrastus.

Olen varannut kalenteriin aikaa ystäville ja levolle. Olen kiivennyt puihin, tutkinut kääpien värejä, viilettänyt vuoristoradassa (siinä oikeassa) ja pelannut lautapelejä lasten kanssa.

Linnanmäen valokarnevaali

Kävimme mieheni kanssa Tallinnassa. Pari hotelliyötä, Martinmarkkinat ja paljon vanhan kaupungin kujilla tallailua, KGB-museo ja hyvää ruokaa. Se tuli tarpeeseen, vaikka reissu ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä ollutkaan. Ei tarvitsekaan. 

KGB-museo Viru-hotellissa. Suosittelen!

Kävin ensimmäistä kertaa Martinmarkkinoilla ja pidin niistä. Nehän keskittyvät nimenomaan eestiläiseen perinteeseen ja siitä ammennettuihin moderneihin tuotteisiin. Pidin tunnelmasta, yleisilmeestä, tuotteista ja siitä, että oma perinne riittää tällaiseen. Ehkä meilläkin vielä päästään siihen. Tai sitten ei.

Mardilaat - Martinmarkkinat Tallinnassa.

Vaikka noita ylimääräisiä hommia olen karsinutkin, niin onhan täällä töitä tehty. Ja vapaaehtoishommiakin. Talkoilimme feresit tanhuporukan isompien lasten ryhmälle. Kävin Kotkassa pitämässä kansallispukuun pukeutumisnäytöksen Etelä-Kymenlaakson Kalevalaisten Naisten kutsumana ja samalla vietimme mukavan syyslomasen serkkuni perheen luona. 

GoPro-kamera on kiinnitetty puihin, sillä kuvaan videota Johanneksen pukuun liittyvää koulutusta varten.

Puissa on Johanneksen tekeillä olevan mallipuvun hamekangas ja toiset puut odottavat kokoamistaan kaaoksen vallassa olevalla pajalla. Hommasin toisiksi puiksi sellaiset, joiden osat käyvät yhteen näiden uutena ostamieni kanssa ja annoin vanhat kakkospuut pois.

Paja on kaaoksen vallassa ja kakkospuut odottavat siivousta ja kasaajaa.

Kävimme kesällä Hilu Toivonen-Alastalon kanssa Viva-lehden kuvauksissa Hesassa ja nyt juttu viimein ilmestyi lehdessä 11/2016. Oikein kiva juttu ja ihanaa, että kansallispuvuista halutaan ylipäänsä tehdä juttuja.

Hilusta puheenollen, Hilu täytti 50 vuotta ja tuotti itselleen lahjaksi Anna lapselle harrastus -konsertin. Konsertissa oli aivan mieletön esiintyjäkaarti ja kaikki tuotto meni Pelastakaa lapset ry:n kautta lasten harrastustoimintaan. Mie hankkiuduin tietysti paikalle ja otin vielä hotellihuoneen Hesasta, että saan juhlia kunnolla. Miun sielu parani monta pykälää, kun kohtasin ystäviä, joita näen harvoin ja sain lämpimiä halauksia ja kauniita sanoja. Mie todella tarvitsen näitä juttuja ja hämmästyn joka kerta, että miksen ole ennen osannut ottaa niitä vastaan. Juhlin kansallispuvussa, koska tilaisuus oli ehdottomasti sen arvoinen ja koska olen lihonut ulos kaikesta muusta säädyllisestä. Kansallispuku ei välttämättä ole miun ykkösvalinta baariin, mutta tulipa tuolla reissulla myös laulettua karaokea Bar Erottajassa kansallispuku päällä.

Karaokea Bar Erottajassa Kymenlaakson puku päällä.
Kuvan otti Outi Mulari. Kaikki sumeus ja hämäryys sopii asiaan :D

Helsinkikin on hiljainen maanantaiaamuna klo 2.30.

Hilu toivoi lahjaksi, että kaikki ostavat lipun konserttiin. Ostin toki, mutta sen lisäksi tein Hilulle neulakirjan. Hilu teki syntymäpäiväjuhliin itselleen Akaan puvun ja koska miulla sattui olemaan Akaan hamekangasta tilkku jemmassa, tein siitä kannet. Idiksen ja muodon pöllin Helsingin työväenopiston käsityönopetuksen blogista.

Neulakirjassa on kansina Akaan hamekangasta.

Sivut ovat punaista ja keltaista verkaa, vuori, tasku ja kantit painokankaita, joita kaivelin kaapeistani.

Neulakirjan sivuille laitoin ompelu-, kirjonta- ja nuppineuloja ja pellavalankoja. Miusta siitä tuli aika soma. Täytyisi tehdä itsellenikin tuollainen, se olisi kätsä varsinkin reissutessa pienten käsitöiden kanssa.

Olen tosi onnellinen Kirjonnan salaisuus II -joulukalenterin menestyksestä! Sen tekeminen onnistui kätevämmin kuin viimevuotisen, kun laitoin ohjeet tikulle ja tarvikkeet pusseihin. Silti onnistuin mokaamaan ja ehkä kaikilta puuttuu kakkospussista lankoja. Ihan valtavasti toivon, ettei puutu muualta. En ihan tajua, miten siinä niin kävi, kun miun listassa lukee, että 4 lankaa. Eli jos siulla on tämä joulukalenteri ja kakkosluukussa on vain 2 lankaa, niin ota yhteyttä, mie lähetän lisää. Hommia voi jatkaa, ja täydentää puuttuvan sitten, kun lisälanka saapuu. Tein alunperin joulukalentereita 50 kpl. Se on kestettävä määrä pakkailla. Kyselyiden takia tein vielä 3 lisää, mutta huomasin, että suhteessa aikaa menee enemmän. Ideoita muhii jo ensi vuoden joulukalenteria varten.

Kirjonnan salaisuus II -joulukalenteri kävi hyvin kaupaksi.

Elämä on siis tällä hetkellä tasapainon hakemista, ilon ja tarkoituksen etsimistä ja töitä. Välillä tuntuu jo ihan hyvältä, välillä mennään takapakkia niin, että silmissä mustenee. Fyysinen sairastelu on vielä hankaloittanut asiaa, kun työt kasaantuvat. Yritän keskittyä olennaiseen ja huomaan olevani todella huono siinä. Opettelen antamaan itselleni anteeksi ja olemaan luisumatta vanhoihin malleihin.

Marraskuun pimeyden halki saapui uutinen! Iloikseni saan kertoa, että Suomalaisen Kansantanssin Ystävät ry on myöntänyt miulle hopeisen ansiomerkin kansanperinteen hyväksi tekemästäni työstä! Uusi minä ottaa sen vastaan kiitollisena ja ylpeänä! Kiitos!

Lämmin kiitos!

Suomalaisen Kansantanssin Ystävät on yksi niistä tahoista, jotka pitivät kiinni kansallispuvuista silloin, kun muut eivät. Ja pitävät edelleen. SKY:n puvusto on legendaarinen ja toimii upeasti edelleenkin. Siellä on paljon pukuja, joissa miun äidillä Tuula Tanttula-Murrolla on näppinsä pelissä. Mie olen viettänyt puvustolla aikaa lapsena äidin mukana. Silloin puvustonhoitajana toimi Aila Havia. Mie olin tottunut, että äiti on se, joka pitää kursseilla jöötä, mutta siellä se oli Aila. Mie sitten kysyin Ailalta, että "Ootko sie olevinas tän paikan pomo?". Aila sanoi, että kyllä hän on. Siitä asti olen nimittänyt Ailaa Pomoksi.

SKY:n hopeinen ansiomerkki! Kiitos!