Joulumarkkinat Suomenlahden molemmin puolin

Sekä miun, että mieheni, on vaikeaa jäädä lomalle. Siis vaikeaa sammuttaa työajatukset ja rentoutua, kun loma alkaa. Toimivaksi konstiksi on osoittautunut reissu heti loman alkuun. Syksy on ollut meille aika rankka ja loma- ja joulutunnelmaan pääsemiseksi päätimme karata pienelle joulumarkkinalomaselle. Varasimme hotellihuoneen Tallinnasta ja Helsingistä. Voin ihan varauksettomasti ja lämpimästi suositella Hotel Schlössleä Tallinnassa. Ah, mitä luksusta! Tosin jurolle pikkukaupunkilaiselle ja ö-luokan majoituksiin tottuneelle oli melkoisen haastavaa antautua niin perusteellisesti palveltavaksi.

Ihana huone Hotel Schlösslessä.

Tallinnan vanha kaupunki on idyllinen. Miusta on ihana kävellä pitkin kapeita katuja ja ihastella rakennuksien yksityiskohtia.  Joulumarkkinat näyttävät sadunomaisilta katsottuna siitä Raatihuoneentorin laidalta. Kuusi on niin kaunis, että se vaikuttaa epätodelliselta. Valot, äänet ja tuoksut tuovat joulun tunnelmaa. Olisi pitänyt jäädä siihen. Kojujen tarjonta on lähes pelkästään niitä samoja teollisia sukkia, pipoja ja villatakkeja, joita sieltä on joka kojusta saanut ostaa niin kauan, kuin muistan ja joilla ei juurikaan ole tekemistä käsityön kanssa. Mikä pettymys!

Lohduttauduimme hankkiutumalla seuraavana aamupäivänä Eesti Käsitöön myymälöihin ja muutamaan pieneen putiikkiin. Voi, miten mie toivoisin, että siellä Raatihuoneen joulumarkkinoilla olisi pelkästään taitavien käsityö- ja herkkuyrittäjien tuotteita samaan tapaan kuin Martinmarkkinoilla.

Vanhassa kaupungissa oli jouluseimikilpailu näyteikkunoissa. Tässä ikkunassa oli mm. kansallispukuisia nukkeja.

Olimme yhden yön Tallinnassa ja laivailimme sitten Helsinkiin. Hotellihuone oli lähes saman hintainen, mutta tuntui tusinatavaralta edellisen yön luksuksen jälkeen. Huono ei ollut tämäkään, ehdottomasti parempi kuin ne, joissa normaalisti raaskin majoittua.

Suuntasimme Tuomaan markkinoille. Pelkäsin vähän, että siellä on samaa halpatuontimarkkinaryönää, mitä tuntuu olevan jokaisilla markkinoilla ja mm. Helsingin Kauppatorilla. Olin ihastuttavan väärässä. Tunnelma oli lähes yhtä jouluisen herttainen kuin Tallinnassakin, mutta ne kojut! Ihan oikeasti käsityöyrittäjien tuotteita, useimmiten yrittäjän itsensä myymänä. Alue oli kivan selkeä, ulkokehällä sai ihastella tuotteita, sisälle muodostuivat anniskelualueet, joissa voi kiireettömästi istuskella suojaisassa katoksessa taljalla viltin alla, siemailla glögiä ja herkutella paahdetuilla kastanjoilla. Ruokaakin oli tarjolla montaa sorttia, meillä vaan oli kuvut täynnä. Hyvä Tuomaan markkinat! Juuri näin! Juuri tätä mie haluan ja kuvittelen monen muunkin haluavan. Monipuolinen, laadukas tarjonta ja ihana tunnelma houkuttelevat ostamaan ja ne myyjät, jotka seisovat niissä vetoisissa kopeissa kolme viikkoa, 9 tuntia päivässä, ansaitsevat kyllä lämpimän halauksen ja suurensuuren myynnin.

Pistäydyimme vielä parissa joulu pop up -kaupassa: Tre Christmas Marketissa ja XMAS GARAGEssa. Tällaisesta mie tykkään. Jotain muuta, kuin mitä joka markeista saa ja pienetkin tekijät saavat mahdollisuuden päästä esille pelipaikoille. Mahtavaa!

Stockmannin jouluikkuna piti tietysti käydä tsekkaamassa myös. Upea!

Seuraavana aamupäivänä suuntasimme Vanhan joulutorille. Sieltä löytyi monta Suomen käsityöyrittäjistä tuttua myyjää ja oli tosi mukava käydä moikkaamassa ja vaihtamassa muutama sana. Päivin Öin -yrityksen Päivi sanoi miulle niin nättejä asioita, että hyrisin lämpimänä vielä illallakin. Myös Vanhalla toimii hienosti se, että esillä on pääasiassa oikeasti laatua. Huippumeininki!

Haaveilen vielä lähivuosina pääseväni johonkin Keski-Euroopan joulumarkkinoille. Jännä nähdä, muistuttavatko ne enemmän kokemusta Tallinnasta vai Helsingistä. Jos kotoinen pääkaupunki jatkaa tällä tiellä, aion kyllä vastedes käydä hakemassa joulun startin sieltä. Ei siis kannata lähteä merta edemmäs joulumarkkinoille.

Taide

Nyt ei kyllä liity yhtään kansallispukuhin, joten jos sellaista tulit etsimään, hyppää yli vain.

Miunkin seinälle Facebookissa ajautui kansanedustaja Mika Raatikaisen lausunto siitä, miten taide on täysin turhaa ja miten valtion ei pitäisi rahoittaa mokomaa pelletouhua. En toista koko tekstiä tässä.

Luin tähän liittyen myös muutaman minulle käsittämättömän kommentin. En toista niitäkään, mutta sisältö oli aika lailla se, että taiteella ei ole mitään merkitystä ja että se ei ole maailman kannalta tarpeellista. Ja että kenenkään harrastelua ei pitäisi tukea yhteiskunnan varoista.

Leikkasin äsken nurmikon ja ehdin ajatella tätä aika pitkälle - meillä on aika iso tontti.

Ensinnäkin, miusta valtion pitää ehdottomasti tukea harrastelua. Urheilua, liikuntaa, tanssia, musiikkia, kädentaitoja, kuvataiteita ja kaikenlaisia muita harrastuksia. Monestakin syystä, mutta tärkeimpänä nyt se, että harrastukset kehittävät ihmistä monin tavoin niin kyseisessä lajissa kuin yhteydessä itseensä ja toisiin ihmisiin. Siihen tulee olla mahdollisuus ihan kaikilla, myös niiden perheiden lapsilla, joilla ei ole varaa maksaa siitä.

Toiseksi, valtion apurahaa saavat taiteilijat eivät harrastele. He tekevät töitä ja ovat kouluttautuneet ammattiinsa. Suurin osa on myös tehnyt työtään palkatta antaakseen näytöt, jotka ovat lopulta johtaneet siihen onnekkaaseen tilanteeseen, että he voivat keskittyä työnsä tekemiseen esimerkiksi kolmen vuoden ajan ilman pelkoa taloudellisesta ahdingosta. Taidetta voi harrastaa oman työnsä ohella ja joku ehkä voi siinä kehittyä hyväksikin, mutta mikä tahansa taito, kehittyäkseen huippuunsa, vaatii sellaista työtä ja keskittymistä, ettei sitä tehdä muun työn ohessa.

Kolmanneksi. Taide ei ole turhaa. En oikein ymmärrä, miten joku voi väittää sellaista. Käsittääkseni taiteen nauttimisen terapeuttisesta merkityksestä on ihan oikeita tutkimuksia. Meitä on täällä pallolla aika paljon ja olemme aika erilaisia. Eri ihmiset nauttivat erilaisesta taiteesta. Jotkut taiteilijat pystyvät jossain vaiheessa uraansa tekemään taiteellaan rahaakin. Heidän pitää kuitenkin elää jollain niin kauan, että ehtivät hioa taiteensa siihen pisteeseen. He tarvitsevat rahaa myös siihen, että saavat taiteensa esille, että joku voi siitä kiinnostua ja maksaa siitä.

Henkilökohtaisesti mie nautin kaunokirjallisuudesta, monenlaisesta musiikista, jossain määrin näyttämötaiteesta, elokuvasta, jonkin verran kuvataiteesta, tekstiilitaiteesta ja monesta muusta, mikä ei ehkä nyt juolahda mieleen. Voin ihan puhtaalla sydämellä sanoa, että miun mielenterveys olisi erittäin paljon huonommissa kantimissa ilman taidetta. Ja mie voin nautiskella taidetta siksi, että sitä tuetaan taloudellisesti.

Harhauduin miettimään, kuka on taiteilija. Onko muotoilija taiteilija? Entä suunnittelija? Minua joskus tituleerataan muiden toimesta taiteilijaksi. Mie olen duunari, en taiteilija. Miulle ero on siinä, että taiteilija luo uutta, mie kopioin vanhaa. Muusikko on taiteilija silloin, kun luo uutta musiikkia, mutta onko muusikko taiteilija silloin, kun hän esittää jonkun toisen tekemää musiikkia? Hän ehkä tulkitsee sitä niin, että tavallaan luo uutta. Vertasin miun duunia, eli museovaatteiden uusintojen tekemistä tähän, mutta ei sittenkään. Mie en ole taiteilija. En oikeasti tiedä, onko se muusikkokaan, eikä sillä ole väliä. Lokerot ovat tylsiä.

Siitä voidaan keskustella loputtomasti, mikä on hyvää taidetta. Taide on katsojan silmässä, kuulijan korvassa. Taide voi olla kaunista ja sielua hellivää, mutta se voi olla myös rumaa, puhuttelevaa, vihaista, surullista, jopa tylsää. Taidetta arvostellaan huonoksi usein sanomalla. että "minäkin olisin osannut tehdä tuon". Kyse ei ole siitä, olisitko osannut, vaan siitä, että et tehnyt. Taitelija teki. Minua ei puhuttele kaikki taide, eikä se haittaa. Voin silti arvostaa sellaista taidetta, josta joku muu saa jotain irti. Jos joku taideteos on esillä jossain museossa tai näyttelyssä tai vaikkapa joku musiikkiteos esitetään konsertissa, se tarkoittaa sitä, että joku on kokenut juuri sen taiteen niin tärkeäksi, että se tulee esittää. Se riittää. Miun ei tarvitse pitää siitä, että se olisi hyvää taidetta. Eikä se tee miusta huonoa, ettei juuri se taide puhuttele minua. Taidetta ei voi mitata rahassa, eikä oikein millään muullakaan mittarilla. Eikä tarvitse. Taide, joka ei anna kellekään mitään, kuolee kyllä ihan itsestään.

Tähän asti pääsin, sitten nurtsi oli leikattu ja ulkona alkoi hämärtää. Nyt laitan säveltaidetta soimaan ja illalla tyhjennän ajatukset päästäni unen tieltä nauttimalla kirjallista taidetta. Lämmin kiitos ihan jokaiselle taiteilijalle, joka osallistuu miun ja koko maailman hyvinvoinnin hoitamiseen luomalla taidettaan.

Imatran Inkeri

Täällä Imatralla Nuorkauppakamari valitsee vuosittain Imatran Inkerin. Ensimmäinen oli Hilja Valtonen. Viime lauantaina oli Imatra-päivä ja julkistettiin 48. Inkeri. Se olen mie!

Nuorkauppakamarin naiset julkistamassa uusinta Inkeriä ja taustalla rivi aiemmin valittuja.

Nuorkauppakamarilla ei ole Inkerille velvollisuuksia, mutta täällä rakastetaan Inkereitä ja hänet halutaan mukaan monenlaisiin tapahtumiin. Eräs aiemmin valituista kertoi käyneensä Inkerin ominaisuudessa edustamassa Inkeri-vuotensa aikana 300 kertaa. 300! Ihan käsittämätöntä ja tiedän jo nyt, etten tule yltämään lähellekään samaa. Evästykseksi Inkerille annetaan kehotus tehdä vuodesta oman näköisensä. Ja miehän teen. Heti alkajaisiksi tein Facebookiin Inkeri-profiilin, se löytyy nimellä Imatran Inkeri Soja Murto-Hartikainen.

Mie koen Inkeriyden oikeastaan mahdollisuudeksi tuoda esille niitä asioita, jotka miulle ovat tärkeitä. Päätin sukeltaa siinä mielessä syvään päähän, että tein heti alkuun selväksi, miten miusta tuli mie. Mie luulen, että edes kaikki miun läheiset eivät tienneet kaikkea (no, en mie ihan kaikkea paljastanut vieläkään). Siinä on se riski, että tulee arvostelluksi, mutta se riski on inkeriydessä muutenkin. Miulle on tärkeää tasa-arvoisuus ja se, ettei lokeroida tai laiteta ihmisiä tärkeysjärjestykseen jonkin ulkoisen seikan takia. Ainoa, millä on merkitystä, on se, miten ihminen nyt toimii suhteessa toisiin (ja itseensä) ja senkin suhteen voi olla armollinen, sillä meillä kaikilla on paskoja vaiheita.

Seurakuntien tervehdykset. Kuva: Rita Wallenius

Olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Mahaan koskee, kun ajattelen, mihin olenkaan mennyt lupautumaan ja pelkään, suistaako tää miut taas uupumukseen. Samalla olen otettu kunniasta, lämmitetty sadoista onnitteluista ja palautteesta, ja utelias sen suhteen, mitä inkeriydellä voi tehdä.

Kaksi juttua julkistamispäivältä herkistää miut kyyneliin, kun ajattelen niitä.
Ensimmäinen on tämä: Luterilainen ja ortodoksinen seurakunta toivat tervehdykset uudelle Inkerille. Tässä oli hiukan häslinkiä etukäteen ja kävi niin, että olisi ehkä ollut tulossa vain luterilainen. Mie esitin keskiviikkoiltana toiveen, että jos tulee jotain seurakuntia, niin tulisi myös ortodoksinen, sillä miehän olen ortodoksi. Toivoin myös nimenomaan isä Timoa, koska hän liittyy muutenkin moniin miun elämän vaiheisiin ja on tuntenut miut siitä asti, kun muutin Imatralle 1988. Isä Timolla oli tietysti lauantai täyteen buukattu ja kun Nuorkauppakamarista soitettiin, hän joutui kieltäytymään. Hetken asiaa tuumattuaan hän oli päätellyt kysymyksen asettelusta, että Inkeri olen mie ja niin hän järjesti tälle tervehdykselle hetken. Ja jumalanpalvelus Lappeenrannassa odotti, eihän ne ilman pappia aloita. Mie en voi oikein sanoin kuvailla, miten suuri kunnia tuo miulle oli. Silmä hikoaa.

Toinen juttu: Olimme julkistuksen jälkeen coctail-tilaisuudessa Broadway-ravintolassa. Siellä oli mukava määrä aiempia Inkereitä, Nuorkauppakamarilaisia ja joitakin muita onnittelijoita ja perheenjäseniä. Miun mies ja kuopus olivat paikalla, esikoinen oli työkeikalla Salossa. Sana oli vapaa ja jotkut sanoivatkin muutaman sanan. Kuopuskin kilautti lasia ja piti kahden sanan puheen: "Kiitos, äiti.". En ollut ihan ainoa, joka kyynelehti tuon puheen jälkeen.

Kuva: Rita Wallenius

Lavalla mie sain pitää pienen puheen ja liimaan sen nyt tähänkin:

Kiitos luottamuksesta Nuorkauppakamari ja imatralaiset.

Hyvät ihmiset,
olen hyvin otettu valinnastani, mutta samalla häkeltynyt. Miksi mie? Tämä on miulle jo toinen huomionosoitus tänä vuonna. Huhtikuussa Suomen käsityön museo valitsi miut Vuoden käsityöläiseksi. Käsityöläisyys ja kansallispukumaailma onkin ehkä se, mistä mie olen kotoisin, sillä olen aina tuntenut olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Olen asunut Imatralla suurimman osan elämästäni, mutta silti vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen tajunnut, etten ole lähdössä täältä mihinkään. Sen myötä olen alkanut etsiä imatralaisuuttani ja niitä asioita, jotka miulle täällä ovat tärkeitä. Ja kun niitä alkoi etsiä, niitä löytyi todella helposti.
Olen matkustellut jonkin verran muutaman viime vuoden aikana sekä kotimaassa, että ulkomailla. Matkustelu on hauskaa ja opettavaista. Matka matkalta yksi asia on selkeytynyt: Miulle ruoho on vihreintä Etelä-Karjalassa. En kaipaa suurkaupunkien sykettä ja hulinaa. Imatran ajot ja muut paikalliset tapahtumamme riittävät miulle mainiosti ja niiden vastapainoksi nautin reilun annoksen rauhaa meloen Immalanjärvellä, luistellen Saimaalla, pyöräillen Vuoksen varrella tai käveleksien rauhassa metsäpoluilla. Kun on tottunut kaikkeen tähän ylellisyyteen, sitä ei aina huomaa. Mutta sitten huomaa, kun matkustaa 300 km lännemmäs, eikä löydä puhdasta järveä iltauinnille. Tai 1000 km etelämmäs ja joutuu juomaan pullovettä ja nukkumaan ilman pussilakanaa.

Puitteet meillä siis ovat paremmat kuin missään muualla – varsinkin, kun en ole helteiden ystävä. Mutta puitteet eivät vielä tee imatralaisuutta. Imatra olemme me, sen asukkaat. Me teemme täällä kulttuurin, arvot ja ilmapiirin. Sinä ja minä. Meillä on upeita, ahkeria vetureita, jotka innostavat ja uhraavat vapaa-aikansa yhteiseksi hyväksi. Näin pyörivät yhdistykset ja liikuntaseurat, näin syntyvät tapahtumat. Kukaan ei kuitenkaan jaksa loputtomasti yksin vetää junaa. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, ja miulla onkin pyyntö: Seuraavan kerran, kun siusta tuntuu, että ”jonkun pitäis”, niin ajattele uudelleen. Sen sijaan, että odotamme, mitä Imatra voi tehdä meidän hyväksemme, mietitään, mitä me voimme tehdä Imatran hyväksi. Paitsi, jos sie olet se, joka on jo tänä vuonna tehnyt kymmeniä tunteja vapaaehtoishommia yhteiseksi hyväksi, niin anna armoa itsellesi. Anna jollekin toiselle tilaisuus nousta esiin ja lähde Saimaalle soutelemaan, sillä sie olet sen ansainnut.

100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlavuoden teema on Yhdessä. Mie toivoisin, että myö imatralaiset nostettais yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen ihan uudelle tasolle. Kun jokainen tekee vähän, kenenkään ei tarvitse uupua taakkansa alle, eikä kukaan jää ulkopuolelle.

Kulttuuri-, liikunta- ja järjestökentällä ei pitäisi olla arvojärjestystä. Jokainen harrastus on sitä tekevälle se rakas ja tärkeä. Koska raha on tärkeässä osassa, aiheuttaa se väkisin jonkinlaisen kilpailuasetelman. Toivoisin, että Imatralla päästäisiin sen yli. Metkukuoro ja kansantanssijat Itä-Lännen avajaisissa olivat miusta hieno esimerkki siitä, miten eri lajit voivat tehdä yhteistyötä. Miun sydäntä lähellä ovat kansanperinne ja moottoriurheilu ja miusta ne sopivat oikein hyvin yhteen. Viikko sitten olin Motoparkissa katsomassa Road Racingia ja kirjoin varikolla kansallispuvun rannekkeita. Samalla jutustelin parin kuskin kanssa siitä, että ehkä voidaan ujuttaa kansallispukua myös moottoripyöräilyn ulkoasuun. Uskokaa tai älkää, aloite tuli sieltä suunnasta! Baarivisa on kulttuuria siinä missä Big Band -konserttikin, kaveriporukan höntsäilyhetki koulun jäällä yhtä tärkeä kuin jääkiekkojoukkueen hallivuoro. Ja pitäähän miun tietysti Kansallispukujen tuuletuspiknikien äitinä mainita se. Se sopii ihan jokaiselle, eikä maksa mitään.

Tehdään yhdessä joka päivä Imatrasta vähän parempi, katsotaan avoimin silmin ympärillemme, puututaan epäkohtiin reippaalla otteella ja nostetaan hyvät asiat esille. Koska tiiättekö, ei sitä kukaan muu tule meille tekemään.

Soja Murto-Hartikainen
Imatran Inkeri 2017

Joku toinen päivä mie kerron teille lisää tuosta Inkeri-feresistä, mutta nyt muutun taas yrittäjä-Sojaksi ja menen ompelemaan tykkimyssyä.

Täällä ollaan!

...en jäänyt Italiaan. Loma oli ihana, rentouduin, nautin, söin (lihoin) ja unohdin työasiat. Sää suosi meitä ja teimme niitä asioita, joita menimme sinne tekemään: huilailemaan, syömään ja pelaamaan Trivial Pursuitia e naturalmente abbiamo parlato italiano. Ohessa tuli tsekattua muutamat nähtävyydet ja ajettua 1200 km uudella vuokra-Audia. Viimeisen seikan vuoksi oma automme meni vaihtoon, kun palasimme kotiin...

En viitsi niiden nähtävyyksien kuvia tähän laittaa, niistä löytyy varmasti netistä parempia kuvia. Laitetaan nyt kuitenkin todistusaineistoa, että lomailtu on:

Italiassa on hyvää ruokaa! Yllätyitkö? 

Suomalainen lomamekko Italiassa espanjalaisilla portailla.

Paikallinen käsityöläinen piti miulle työnäytöksen lamppuhelmikaupassa!

Leonardo da Vinci -museossa oli hieno peilikaappi.

Italiassa on aika paljon vanhoja taloja...

...huikeita maisemia...

... ja La Ferrari!

Trivialia ja mojitoa ystävän kanssa <3

Audin mittariin jäi rapiat 13000 km kun palautimme sen 8 päivän ja 1200 kilometrin jälkeen.

Kun palasin, leijuin hauskassa lomapilvessä ja oli aika outoa tarttua taas arkeen ja töihin. Hyvä fiilis kantoi yli ennakkotilattujen Kansallispukuraitojen pakkausrumban ja sitten oli ihana tarttua ompeluksiin. 

Viime viikonloppuna kävin Jyväskylässä. Perjantaina pidin työnäytöksen Suomen käsityön museolla ja lauantaina ja sunnuntaina olin Karjalaisten kesäjuhlien karjalaisella torilla myymässä. Melkoista huisketta, jonka jäljiltä olisin normaalisti ihan totaalisen poikki, mutta nyt mieheni, kuopukseni, äitini ja Paviljonkin hyvien tilojen ja järjestelyjen ansiosta viikonloppu oli suhteellisen leppoisa. Mies ja kuopus rakensivat myyntipaikan kalusteet paikoilleen sillä aikaa, kun mie pidin työnäytöstä ja sunnuntaina mies ja kuopus pakkasivat kanssani niin ahkerasti, että kun tori päättyi kolmelta ja mie tein vielä viimeisiä kauppoja 10 yli, niin ajoimme Paviljongista ulos tasan neljältä. Lämmin kiitos järjestäjille, talkoolaisille ja tietysti kaikille asiakkaille ja työnäytöstä katsoneille!

Kuopus oli Karjalaisella torilla myyntihommissa uudessa Kansallispukuraidat-mekossaan!

Karjalaisella torilla myyntipaikkani tuntuu laajenevan joka vuosi.
Kansallispukuraitojen myynti vaatii isot leikkuupöydät.

Eilen kävin Saarijärven pukuhankkeen tiimoilta Orimattilassa ja nyt saan (toivottavasti) keskittyä rauhassa kirjomaan sen tykkejä ja kutomaan nauhoja lomaan saakka. Sen yritän aloittaa heinäkuun alkupäivinä ja lomailen sitten elokuun alkupäiviin - tai mihin nyt rahat riittävät.

Vaikka lomailen, niin Kansallispukuraitoja voi ostaa niiden kaupasta:
https://kansallispukuraidat.mycashflow.fi/

Ja Puodista voi tilailla:
http://www.kansallispuku.com/fi/PUOTI+-+VERKKOKAUPPA.html

Esikoinen hoitelee näitä kesätyönään avustuksellani, mutta varauduthan hitaampaan reagointiin, sillä jos satumme reissailemaan, niin postituspäivät voivat siirtyillä. Eli jos nyt jo tiedät jotain haluavasi, niin kannattaa tilata kesäkuun puolella!

Rekkiin tarvitaan lisää tilaa ja poistan kiilaferret nyt ihan pohjahinnalla. Jokunen on vielä jäljellä, poimi omasi tuolta:
http://www.kansallispuku.com/fi/ws/47/kiilaferret+yksitt%C3%A4iskappaleet.html

r

Kansallispukuraidat, Kerää kansallispuku -pelit ja ehkä jotain muutakin matkustavat heinäkuun 27. - 30. Turkuun Europeadeen FolkTorille! Sinne shoppailemaan ja kansainvälisestä festarihumusta nauttimaan! Mie olen enimmäkseen tanhuporukan kanssa hengailemassa ja puotia pitävät pystyssä äitini ja esikoiseni. Myyntipaikkamme on yhteisteltassa ja Folktori on Varvintorilla ja avoinna to - la klo 10 - 18 ja su 11 - 14.

Kansallispukuja tuuletellaan jälleen 5.8., joka on sopivasti lauantai. Tuuletukset ovat mukana Suomi 100 -ohjelmassa ja onkin sopivaa nostaa yhteisesti malja 100-vuotiaalle Suomelle - omin eväin, teeman mukaisesti.

Kuva: Riikka Lempiäinen

Hyvää juhannusta, ihanaa kesää, aurinkoa ja kauniita hetkiä!

Hyvien uutisten alkuvuosi

Alkuvuosi on mennyt vauhdikkaasti, välillä liiankin. Syksyisen romahduksen takia yritän jarrutella ajoissa ja "valita taisteluni". Koko alkuvuosi on ollut täynnä toinen toistaan parempia uutisia niin miun kannalta kuin ylipäänsä kansallispuvun kannalta. Osa näistä on taas salaisuuksia, joten tulette kuulemaan niistä myöhemmin (eikö ole ärsyttävää tällainen vihjailu?).

Olen mukana Saarijärven ja Johanneksen pukutarkistuksissa. Johannes on miun osalta essukankaita vaille valmis. Loimi on puissa ja eka essu puolivälissä tätä kirjoittaessa. Mie olen siis tässä kutojana ja osuus on pienehkö: kumpaankin mallipukuun hamekangas, essukangas ja essun nauha. Ihanan sujuva projekti ja puvusta tulee niin upea, että joutunen tekemään sellaisen itselleni, vaikkei miulla Kannakselle päin ole minkäänlaisia juuria.

Saarijärven nauhakokeilun vertailua Kansallismuseon
varastolla asustelevaan esikuvapätkään.

Saarijärven tarkistuksessa mie ompelen osan vaatteista ja kudon nauhat. Sekin on kivalla mallilla ja sujuu mukavasti. Osaavalla ja yhteistyökykyisellä porukalla on upeaa tehdä töitä. Samalla oppii koko ajan itse valtavasti ja saa peilata ajatuksiaan muiden asiantuntijoiden kanssa.

Tammikuussa putkahti pajalle jo monta vuotta haaveilemani kansallispukuraitaiset joustavat kankaat. Ne olivat myyntimenestys, Eppu loppui neljässä tunnissa! Ihan käsittämättömän hienoa! Kiitos teille kaikille ihanaisille. Nyt on tulossa jo kolmas erä ja se on ennakkomyynnissä Puodissa. Nyt kuoseja on jo neljä ja laatuja kolme. Miun on pakko järkeistää tätä joustavien myyntiä jollain tavalla, sillä miun vähä-älyinen verkkokauppa ja myyntisysteemi eivät toimi tällaisilla määrillä ja tilausten hoitaminen vie liikaa aikaa tuolta varsinaiselta työltäni, eli kansallispukujen ompelulta. Niinpä siirrän nämä joustavat kankaat piakkoin sellaiseen verkkokauppaan, jossa on verkkomaksupainikkeet ja olen jo kouluttanut esikoisen hoitelemaan kankaiden leikkuun ja pakkaamisen. Näistä on jo tehty tosi kivoja juttuja!

Kurrea saa trikoona ja joustocollegena. Molemmissa on 95 % puuvillaa ja 5 % elastaania. 

Eppu on joustocollegea ja Pepe on trikoota. Kummassakin on 95 % puuvillaa ja 5 % elastaania.

Viniä saa trikoona (95 % puuvillaa ja 5 % elastaania)
ja jumppatrikoona (82 % polyesteriä ja 18 % elastaania)

Nämä kankaat on tehty niin, että kansallispukukangas (tai kirjonta) on skannattu ja kuvasta on tehty jatkuva raportti. Miehän en todellakaan tällaista osaa tehdä, mutta onneksi yhden ihmisen ei kaikkea tarvitsekaan osata. Työhuoneen Susanna taikoo (no ei taio, vaikka taialta se miusta tuntuu) nämä raportit. Mie teetän hänellä usein myös mainoskuvia, sillä se on yllättävän edullista ja miun kannattaa ehdottomasti tehdä sitä mitä mie osaan ja maksaa Susannalle siitä, mitä hän osaa. Kaikki voittavat ja miulta ei mene hermot.

Hiihtolomalla pistäydyimme ystäviemme luona Dubaissa. Jos pidät auringosta ja shoppailusta, se on ehdottomasti siulle sopiva paikka. Mie en niin välitä kummastakaan, mutta ystävät ja lepäily tekivät reissusta silti upean. Heti ekana iltana kävin pitämässä Dubain Suomi-koululaisille FolkJamia. Läpyteltiin railakkaasti rytmipelejä, jonka seurauksena miun reidet näyttivät tältä! 

Hiukan arvelutti rannalla ja uima-altaalla heittää housut pois.
Noin muutenhan Dubaissa peitetään polvet ja olkapäät, joten sen puoleen ei ongelmaa.

En voinut sulkea silmiäni ihmisten epätasa-arvoisuudelta. Eikä se koske pelkästään naisen asemaa. Se on kaikenkaikkiaan niin överi paikka, että pelottaa. Mutta tulipa käytyä. Ja kyllähän siellä työajatukset karisivat päästä, joten sen puoleen oikein onnistunut loma.

Kontrasti Dubain valtavan melun ja kotoisan metsäretken hiljaisuuden välillä oli niin valtava, että pystyin kuulemaan hiljaisuuden. Se hiveli korviani, sillä kärsin siitä melusta koko matkan ajan. Sinänsähän kumpikin näistä maisemista on hyvinkin ihana.

Yrittäjä-lehti teki miusta "onnistuja-jutun". On aina kiva tulla huomatuksi positiivisessa mielessä ja ihastuin erityisesti tähän kuvaan. Tilannehan oli sellainen, että ensin miun piti pukeutua kansallispukuun ja päätyä kanteen, sitten kanteen päätyikin Sari Kaasinen (hyvä!) ja miun piti olla vain normivaatteissa, mutta sitten haastattelupäivänä kuvaaja alkoi kuitenkin kaipailla miulle kansallispukua. No, puvusta kaulus sileäksi, vermeet niskaan ja Immalanjärven rannalle kuvaamaan. Hauskaa, vaikka sormet jäätyivätkin. Kyllä kannatti, tuo kuva on hieno.

Syksyllä Eesti Rahvakunsti ja Käsitöö Liiton Liina Veskimägi pyysi, voisinko tulla keväällä Tallinnaan puhumaan kansallispuvuista. Tämä on juuri niitä keikkoja, joille pitäisi sanoa ei, mutta koska Liina on ihana ja koska tämä on sellainen yhteistyökuvio, jolle kannattaa antaa ja koska sain ottaa kaverin mukaan, suostuin. Pyysin kaveriksi Inga Pihlhjertaa, sillä Inga on paitsi kansallispukuasiantuntija ja -opettaja, myös ystävä ja älyttömän hyvä järjestelemään matkoja. Mie en ole tätä viimeistä ja tiesin, että pääsen huomattavasti helpommalla, kun Inga hoitelee liput ja reitit. Niinpä kävimme viime viikolla Tallinnassa ja mukavaahan se oli! Kiitos Inga, Liina ja kuulijat!

Aloitimme paitaressuina ja pukeuduimme pukuihimme luennon aikana.

Liina tulkkasi luennon.

Seuraavan reissun kohde on 8.4. Jyväskylässä Suomen käsityön museo, siellä on Käsityökohtaamisia-seminaari, jossa kerron miun käsityöyrittäjyydestäni. Miun lisäksi siellä on upea rivi luennoitsijoita. Tuu mukaan!

Upeita uutisia on vielä jemmassa jonoksi asti. Ahkerat, idearikkaat ja aikaansaavat ihmiset ovat niiden takana ja niistä tullaan kuulemaan. Nyt mie painelen takaisin puiden taa paukuttelemaan Johanneksen essukangasta. 

Haastehommeli, mennyt vuosi 2016

Työhuoneen Susanna heitti tällaisen haasteen ja moisten suurena ystävänä tartuttava oli! Miun piti oikein kaivaa kalenteri esille, kun tuntuu, etten muista oikein mitään viime vuodesta...

1. Mitä unelmia toteutit 2016? 
Opettelin peruuttamaan traileri perässä, että pääsen itse lähijärvelle melomaan. Toteutin myös unelmaa kansantanssista, FolkJamista ja monesta muusta harrastuksiin ja töihin liittyvistä asioista.

2. Mitä opit? 
No peruuttamaan se traileri perässä :D Opin myös pyöräyttelemään messinkihakasia Helsingin työväenopiston kurssilla ja pikkuisen jo hamboamaan, sen osalta harjoitukset jatkuvat. Tärkein oppi, jonka opettelu on kyllä vielä vaiheessa, on armon antaminen itselleni.

3. Mitä murehdit? 
Kuopuksen koulutilannetta. Väistötiloissa, joihin heidät siirrettiin sisäilmaongelmaisesta koulusta, todettiin sisäilmaongelma. Koko syksy taisteltiin sen puolesta, että koululle olisi rakennettu omat modulit omalle kylälle. Ei rakennettu.

4. Mistä nautit?
Nautin aivan älyttömästi Pispalan sottiisin Riemua! -konsertista, jossa tanssimme kolmessa osiossa. Finaalissa tanssijoita oli 1000, soittajia 100 ja toisella puolen kenttää meidän kuopuskin tanssimassa. Se oli niin iso ja hieno tunne, ettei sitä oikein voi kuvailla.

5. Mitä haaveita on vuodelle 2017?  
Vihoviimein toteutuva Italianreissu rakkaan ystävän kanssa toukokuussa! Haaveilen myös, että opin rentoutumaan ja nauttimaan enemmän.

6. Tuliko elämääsi uusia ihmisiä? 
Tuli, ihan uusi tätsyn kulta <3

7. Mitä halusit, mutta et saanut? 
Kuopuksen koululle terveitä väistötiloja omalle kylälle.

8. Mitä halusit ja sait? 
Huikeat määrät apua ja sympatiaa syksyn synkeinä hetkinä. Kiitos <3

9. Mikä oli suurin pettymyksesi?
No se kuopuksen koulutaistelu. Aikalailla kaikin puolin.


10. Kenen käytös pöyristytti sinua eniten?
Donald Trumpin. Yllättikö?

Kohti parempaa siis.

Laita haaste kiertämään ja haasta neljä.
Haastan Myrkyttären, Maahiskan, Inspiraadon Helenan ja Handun Ilun.

Joulun nostatusta

Mie olen tämän itseni etsimisen tiellä jotenkin ihan vaiheessa ja hukassa, mutta ihan positiivisella mielellä kuitenkin. Joulu tulee taas nopeammin kuin ehdin tajutakaan. En ota siitä stressiä, se tulee, vaikken hötkyilisi. Henkinen valmistautuminen tuo miulle kuitenkin joulun tunteen ja siihen  auttaa rauhallinen oleilu, lahjojen hankkiminen rakkaille, lumi (jota onneksi täällä on), kynttilät ja jouluinen musiikki.

Pienellä, mukavalla porukalla olemme rakennelleet kansallispukuisen joulukalenterin Kansallispuku - arkea ja juhlaa -blogiin. Tällä kertaa esitellään esikuvia. Hyvin pitkäänhän oli vähän sellainen meininki, että niitä ei voinut kuvallisesti esitellä ollenkaan. Nyt homma on vapautunut ja museothan laittavat itsekin esineistöään nettiin, esim. Finnaan. Miusta se on ihan todella upeaa. Joulukalenteriin on koottu esikuvia, joita me tekijät (tai osa meistä) olemme "tavanneet". Pyrimme välttämään rönsyilyä ja jouduimme jatkuvasti huomauttamaan siitä toisillemme, meillä on kun on vähän taipumusta haluta kertoa kaikki. No, kaikesta tulisi kirjasarja ja joulukalenterin sopii olla nopsa ja kevyt luettava. Toki toivomme, että näistä herää palo tutkia lisää ja avitamme mielellämme tiedon ääreen.

Opiston joulutauko alkoi jo viime viikolla. Syksy oli tosi raskas, enkä oikein jaksanut kohdata ihmisiä. Joka keskiviikko istuin puhelin kädessä aikeenani soittaa rehtorille, etten pysty tulemaan opettamaan. Kertaakaan en pystynyt soittamaan ja siksi menin opistolle, vedin "opettajan nahkat" niskaani ja hoidin homman. Joka kerta hämmästyin, etten hajonnutkaan. Että pystyinkin toimimaan, enkä käpertynyt nurkkaan itkemään. Se saattoi olla pelastus ja oleellinen asia. Joka keskiviikko tulin kurssilta kotiin aavistuksen ehjempänä. Kiitos kuuluu miun ihanille opiskelijoille, joiden kanssa on hienoa tehdä töitä. Opiskelijat vielä lahjoivat minua ihan överimitalla viimeisellä kerralla ja lahjuksista nauttiessani ajattelen heistä jokaista suurella lämmöllä. Joulutauko tuli kuitenkin ihan sopivaan hetkeen, sillä on tarpeen ladata vähän akkuja ja kehitellä uutta matskua tunneille.

Koristelin pajan ikkunan jouluiseksi ilahduttamaan ohikulkijoita ja tietysti minuakin työpäivien aikana. Vaihdoin myös valon polttamat kuvat uusiin. Kivennavan naiset ja Jääsken alueen mies pääsivät esittelyhommiin!

Noihin kansallispukuisiin lumihiutaleisiin tein viime vuonna mallin, se löytyy täältä.

Puodista saattaisi löytyä kivoja joululahjoja. Tarjouksessa ovat Kerää kansallispuku -pelit ja kaikki loput kiilaferret.

Toivotan siullekin tunnelmallista ja ihanaa joulukuuta!

Hitaasti liikkeelle

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen ja sisältää henkilökohtaista tilitystä. Ihan lopussa vähän ajankohtaista: Tuu Seinäjoen käsityömessuille!

Viimeiset viikot ovat suurimmaksi osaksi sulautuneet päässäni sumuiseksi massaksi. En muista, milloin romahdin, enkä edes miksi. Kysyin mieheltäni ja hän on siinä käsityksessä, että lopullinen niitti oli tämä koulutaistelu. Ja että siitä on nyt kolme tai neljä viikkoa (ehdin jo unohtaa senkin). Mutta kuten kerroin, tätä on huolella valmisteltu jo vuosia.

Muistan yksittäisiä hetkiä, kuten sen, miten kaksi puhelua sai miut käpertymään keittiön lattialle itkemään tunniksi. En kestä yhtään huonoja uutisia, vaatimuksia ja paineita. Huono juttu yrittäjälle. Korotin ääntäni asiakkaalle puhelimessa. En k o s k a a n tee niin. Sen jälkeen olen pitänyt työpuhelimen äänettömällä suurimman osan aikaa. Pahan olon levittäminen ei tosiaankaan auta mitään. 

Muistan myös sen, miten valtavasti olen saanut tukea. Teiltä kommentteina, viesteinä Facebookissa, sähköpostilla, tekstiviesteillä. Olen saanut kortteja ja jopa lahjoja (joka on kyllä vähän noloa, mutta kun tajusin, että olen itse toiminut toisia kohtaan samoin, otan ne vastaan niin välittävinä ja lämpiminä kuin tiedän ne annetun). Minua on halattu enemmän kuin ehkä koskaan. Olen ihan jokaikiselle todellakin kiitollinen. Nyt, kun miun on opittava ottamaan lämpöä ja kiitosta vastaan, ne ovat miulle mantra johon palaan, kun paha olo yrittää musertaa.

Olen ihan hurjan kiitollinen anopille, joka on hiljaisesti ja näkymättömästi hoidellut ja hoitelee lasten harrastusmenot ja muut tarpeet, kun mies reissuaa ja mie olen palasina. 

Olen analysoinut ja oivaltanut syitä ja seurauksia. En halua syytellä tai olla katkera. Olen imenyt mallia ihmiseltä, jolla myös on ongelma. Olen särkynyt tuhoisassa ihmissuhteessa, mutta olen kiivennyt sen yläpuolelle ja oivaltanut toistaneeni kaavaa siihen saakka. Siitä on kuitenkin jo 15 vuotta, kun sen osalta tajusin totuuden ja vaikka se tietysti vaikuttaa aina, olen siitä kohtaa vahvempi. Miulla on kuitenkin ollut pääasiassa onnellinen lapsuus ja miulla on ehdottomasti onnellinen elämä nyt. En ole masentunut, olen vain kuolemanväsynyt.

Kiitos runsaiden suositustenne, käännyin ammattilaisen puoleen. Tiesittekö, että tässä hektisessä ja suorituskeskeisessä maailmassamme on kriisikeskuksia, joihin saa mennä juuri tällaisissa tilanteissa. Siellä on ihminen, jolla on miulle aikaa ja joka kuuntelee ja kysyy oikeita kysymyksiä. Jonka kanssa ei tarvitse miettiä, että kaadanko liikaa hänen niskaansa ja pitäisikö kysyä hänen kuulumisensakin. Vaitiolovelvollinen ihminen, joka ei tuomitse. Hän auttaa jäsentämään tunteita ja ajatuksia ja löytämään sisältäni oikeat palaset, joilla voin rakentaa itseni taas ehjäksi. Kriisikeskukseen voi mennä juuri silloin, kun omat tunteet ovat liian isoja yksin kannettavaksi. Kun sairastuu vakavasti, läheinen kuolee, on ihmissuhdeongelmia tai jotain muuta. Siellä saa käydä muutaman kerran ja sitten he tarvittaessa ohjaavat sieltä eteenpäin. Itkuksihan se alkuun meni ja puhuminen oli sen takia vaikeaa, mutta ensi kerralla ehkä ei. Ja jos sitten itken siellä vaan, niin ehkä se on tarpeellista.

Kun itse rakentamani lavasteet romahtivat, miulle näkyi hyvin selvästi, mikä on ongelma. Sen korjaamisen suurin este olen mie itse. Joistain jutuista tuntuu vaikealta luopua, vaikka ne eivät enää olisi miulle edes kovin antoisia. Jonkinlainen jumalakompleksi miulla on: osaako joku muu tehdä tämän yhtä hyvin. Tyhmää. Ympärilläni on hyvin taitavia ja ahkeria ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ansaitse epäluottamustani. Miulle tuli selväksi, että on pakko karsia hommia. Varsinainen työni, siis kutominen, ompelu, kirjominen on ehdottomasti se, minkä säilytän. Olen jo ilmoittanut Facebookin Kansallispuku-ryhmässä, että vetäydyn sivummalle. Siellä on upeita tyyppejä, jotka hoitelevat hommat hienosti. Yritän olla kokematta henkilökohtaiseksi velvollisuudekseni vastata kysymyksiin. Joskus saatan vastata, jos juuri sillä hetkellä tuntuu siltä.

Ilmoitin kuopuksen opettajalle, etten enää ole luokan edustaja vanhempaintoimikunnassa. Olen vielä sihteeri ja ellei uutta saada, olen luvannut kirjoittaa kokousmuistiot, mutten juuri muuta. Ehkä mie olen nyt oman osuuteni siellä tehnyt. Paistan mielelläni makkaraa rusettiluisteluissa, jos joku hommaa grillin ja makkarat. Tosin kaupunginhallitus päätti maanantaisessa kokouksessaan aivan käsittämättömästi, että koulu hajotetaan kahteen eri väistötilaan käytännössä kuopuksen alakoulun loppuun saakka. En tiedä, jatkammeko vanhempaintoimikuntana vai mitä tapahtuu. Kaiken tämän taistelun ainoa plussapuoli on se, että pelastimme lapset vielä kolmannelta sisäilmaongelmaiselta tilalta ja tulevat väistötilat ovat osalla terve koulu ja osalla modulit toisessa päässä kaupunkia. Jos jaksaisin, olisin valtavan vihainen hajauttamisesta. 

Olen ilmoittanut irtautuvani parista muustakin vapaaehtoishommasta. Olen myös osannut sanoa "ei" työpyyntöihin, joihin olisin ennen vastannut "kyllä". En lupaa nyt mitään reissuhommia ennenkuin olen toipunut tästä. Sitten katson, jaksanko joskus käydä jossain vai pysynkö vain kotona. Toki vuosittain on pari vakkarijuttua, joita en jätä. Yksi sellainen on Kansallispukukeskuksen kansallispuvun juhlapäivä. Se oli juuri viime lauantaina. Pidin siellä Sussunasta sielunlämmittäjään -luennon. Sain runsaasti hyvää palautetta ja ensimmäistä kertaa keskityin kuuntelemaan kiitokset ja otin ne vastaan. Aika kiva tunne! Miun mies, kuopus ja äiti olivat apuna siellä, sillä roudasin mukanani Puodin. Ilman heitä olisi ollut kamalaa. Mies myös ajoi auton kotiin illalla, mie en olisi jaksanut. Kauppa kävi vilkkaasti, enkä valitettavasti ehtinyt niin paljoa antaa aikaa asiakkaille ja kyselijöille kuin olisi ollut tarpeen. Tällä kertaa ajattelin, että en voi sille mitään, enkä tuntenut kamalaa huonoutta sen johdosta. Ohjasin vielä aiempaa enemmän kysyjiä toisten autettavaksi.

Sussunasta sielunlämmittäjään luento Kansallispukukeskuksella 24.9.2016.
Kiitos hienolle yleisölle ja kiitos Tiina Lajuselle kuvasta!

Vielä on pitkä matka tuon ei:n opettelussa. On ihmisiä, joille miun on tosi vaikea vastata kieltävästi. Yksi soitti maanantaina ja kysyi, voisinko sanoa eräässä juhlassa sunnuntaina muutaman sanan. Pyyntö oli kunnia ja vaikka vähän jo puhelun aikana ahdisti, sanoin että eiköhän se järjesty. Puhelun jälkeen olin oksentaa. Menin ihan kurjaksi taas ja vähän aikaa mietittyäni soitin takaisin. Hän ei vastannut puhelimeen, joten laitoin tekstiviestin, jossa selitin tilanteen ja kysyin, olisiko hänellä joku muu siihen hommaan. Asia järjestyi, kysyjä ymmärsi ja mahakipu lakkasi. Ehkä miulla pitäisi olla sihteeri, joka suodattaisi pyynnöt niin, että ehtisin miettiä niitä kunnolla ennenkuin vastaan. Tai ehkä vain tallennan vastaajaviestiksi, että "ei, se ei käy". Tai kuten Facebookissa jonkun kanssa heiteltiin: "En voi ottaa vastaan projektitarjoustanne, sillä istun kanootissa järvellä ja katselen kun syksy värittää lehtiä keltaisella ja punaisella."

Tänään lähden Seinäjoelle Käsityömessuille. Pukeudun siellä muutamaan kertaan kansallispukuun lavalla ja kerron puvuista. Olen myös kansalaisopiston pajalla tavattavissa perjantaina ja lauantaina klo 13 esityksen jälkeen pari tuntia. Tajusin jotenkin hämärästi, että miun ei välttämättä tarvitse valmistautua tähän reissuun päivätolkulla. Kaikki asia on miun päässä. Mie olen tehnyt sen valmistautumistyön jo. Nyt on se aika, mihin olen 15 vuotta tähdännyt: nyt korjataan työn hedelmiä. Mie riitän.

Äkkipysäys

Teksti on henkilökohtaista tilitystä, joka ei liity juuri mitenkään kansallispukuihin. Vaan paljon tärkeämpiin asioihin.

Viime vuosina olen yrittänyt toisaalta rauhoittaa vapaa-ajan ja samaan aikaan haalinut itselleni velvollisuuksia. Olen yrittänyt olla kaikilla rintamilla se Joku, joka hoitaa. Kaikki hommat ovat tärkeitä, mielekkäitä ja suurin osa jopa mukavia. Usein on ollut tunne, että olen jonglööri, jolla on kymmenen palloa ilmassa koko ajan.

Kesälomalla en keksinyt muuta tekemistä kuin töitä ja jouduin kysymään kavereilta, mitä mie haluaisin tehdä. Suoritin lomailua ja saavutin pienen aavistuksen rentoutumisesta noin puolen tunnin ajan. Edes ne takuuvarmat hemmottelut, parhaan ystävän seura tai yhtään mikään muukaan ei auttanut -suoritin niitäkin ja olin vain stressaantuneempi jälkeenpäin. 

Syksy toi mukanaan ennalta sovitut kiireet, joiden päälle kaatui kuopuksen koulun tilanteeseen liittyvä taistelu. Sykkeeni oli (on) jatkuvasti yli sata. Pelottavat mahakivut, joiden luulin olevan taaksejäänyttä, palasivat. Sitten hävisi uni. Heräsin aamuyöllä, enkä enää saanut unta. En voinut myöntää itselleni, että en pysty. En voinut puhua, koska itku tuli ennen puhetta ja sotki kaiken ällöttävään limaan ja ulinaan. Lopulta miulla oli niin paha olo, etten jaksanut olla olemassa. Kaikki pallot putosivat. 

En ole itsetuhoinen, en ole luopumassa kaikesta (en haluaisi luopua mistään), en vain jaksa olla. Yritin etsiä netistä jonkinlaista diagnoosia. Kaikki tuntui liittyvän siihen, miten muut luovat ihmiselle liikaa paineita. Ei miulle luo paineita kukaan muu kuin mie itse. Ja sitä kautta olen opettanut ihmiset siihen, että Soja hoitaa, Soja vastaa aina heti, Soja etsii tiedon, Soja auttaa. Kun paha olo kasvoi tarpeeksi suureksi, olin pelkkää itkua. 

Romahdus oli totaalinen ja pelottava. Miusta tuntuu, kuin olisin ollut jossain toisessa, keinomaailmassa ja kun lavasteet romahtivat, en voi lakata hämmästelemästä, miten olen voinut uskoa niihin. Miten mie olen voinut pitää sellaisia asioita tärkeämpänä kuin itseäni, perheestäni puhumattakaan? Miten miusta on ollut tärkeämpää vastata vieraiden ihmisten kansallispukupulmiin ilmaiseksi illalla, kuin lukea iltasatua lapseni kanssa? Miksi mie olen joustanut kunnes vieteri on suora? Kenen hyväksyntää mie haen? Miksei mikään riitä?

Ystäväni oli pohtinut asiaa ja aavistelee, että tämä kumpuaa lapsena nitistetystä itsetunnosta. Tajusin, että niin se varmaan on. Itsetuntoni on edelleen surkea, vaikkei sitä varmaankaan päälle päin huomaa. Ehkä siksi miun on oltava paras, ahkerin ja virheetön. Mutta mihin se johtaa? Mikä riittää? En osaa ottaa kiitoksia ja kehuja vastaan, vaan automaattisesti tulkitsen ne v****iluksi tai lipeväksi mielistelyksi. Miksi? Pahinta on, että tajuan nyt olevani suurin syy lasteni ongelmiin - se esimerkin voima.

Olen palasina ja yritän pikkuhiljaa keräillä itseäni. Toivon, ettei miun tarvitse mennä enää huonommaksi, että voin parantua. Olen nyt irtautunut kaikesta, mistä voin (kuuletko ongelman tässä lauseessa?) ja säilyttänyt ne asiat, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä tai joita en voi jättää tekemättä. Miulla on tapana järjestellä palikoita päässäni puhumalla ystävien kanssa. Nyt pelkään, että kasaan heille liikaa, sillä tämä on miun maailmassa vuoren kokoinen asia. Sain onneksi tiedon paikasta, jossa voi käydä puhumassa ammattilaisen kanssa. En ole soittanut sinne vielä, mutta pelkkä tieto on turva.

En parannu tästä hetkessä. Juuri nyt tuntuu, etten ehkä koskaan, mutta olen optimisti ja ajattelen, että opin tasapainoilemaan. Luulen näkeväni nyt selvemmin, mutta onko se edelleen harhaa? Suoritanko paranemista? Voinko välttää sen, että painelen satasta vastakkaiseen ääripäähän? Voisin pyytää ystäviäni sanomaan, jos vauhti alkaa taas näyttää pahalta, mutta eihän siitä ole tähän astikaan ollut mitään hyötyä. Tajuan nyt, että he ovat kyllä yrittäneet. Kiitos rakkaat, en vain osannut sitäkään ottaa vastaan.

En tiedä, miksi kirjoitan tämän tänne. Halusin ajatella olevani jalo ja haluavani ehkä herättää jonkun samalla tiellä olevan tai jotain muuta ylevää. Rehellisyyden nimissä teen nyt pitkästä aikaa jotain ihan itseni hyväksi. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita siinä missä puhuminenkin. Sitä en tiedä, miksi haluan julkaista tämän tekstin (tai juuri nyt en tiedä edes, haluanko). Se tuntuu liittyvän jotenkin hämärästi siihen, että miun täytyy repiä itseni täysin auki ja "sanoa tämä ääneen" että voin parantua. Ja siihen, että koen huonoa omatuntoa siitä, että yhtäkkiä lakkaan olemasta kaikkea sitä, mitä olen pitkään ollut ja haluan selittää, miksi. Olen surkea pyytämään apua, varsinkin, kun en nyt oikeastaan osaa sanoa, mitä tarvitsen. Ehkä hitusen toivon, että joku voi antaa miulle jonkin tarvittavan palasen tämän pohjalta. Ehkä myös toivon vähäksi aikaa vähän suojelua ja helliä hanskoja. 

Aika on muuttunut omituiseksi. Kelaan päässäni niin paljon ja niin isoja asioita, että toisaalta tuntuu kuin romahduksesta olisi kulunut vuosi, toisaalta se oli eilen. Oikeasti en nyt tiedä, onko siitä viikko vai kaksi. Ne työhön tai muihin "velvollisuuksiin" liittyvät ihmiset, joiden kanssa olen ottanut asian puheeksi, ovat yllättäneet miut. Hyvin moni on sanonut kokeneensa saman itse. Jokainen on ollut ymmärtäväinen. Kukaan ei ole (ainakaan vielä) väheksynyt tai käskenyt vaan ryhdistäytyä.

En syytä tilanteestani ketään muuta kuin itseäni (paitsi ehkä ihan vähän sitä ala-asteen opettajaa, joka tiesi vanhempien sosiaalisen statuksen perusteella, mihin lapsesta on). Perheeltä ja ystäviltä pyydän anteeksi, että olen ollut sokea ja kulkenut väärään suuntaan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin te. Saatan käyttää teitä peilinä tässä parantumisprojektissa, toivottavasti sanotte, jos se käy turhan raskaaksi. Pyydän anteeksi myös sitä, että olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi myöntää sitä, mutta niin se vain taitaa olla. En uskalla ajatellakaan, mitä muuta vielä.

Jos olisin "oikeissa töissä", olisin ehdottomasti sairaslomalla. Toivon edelleen, että siihen ei tarvitse mennä, vaan karsiminen riittää. Tuo varsinainen työnteko - ompelu, kirjonta - on balsamia, se on tämä kaikki muu oheissälä, mikä uuvuttaa miut. Lienen oikealla tiellä, kun eilen monen tietokoneella vietetyn työtunnin jälkeen kävin melomassa. Luemme iltasatuja kuopuksen kanssa. Ja päätin, että jos itse asettamani tavoitteet työrintamalla eivät näytä toteutuvan, niin ne toteutuvat sitten myöhemmin. Tässähän saattaa toimeentulokin parantua, kun keskittyy oleelliseen!

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Sanokaa ääneen ihmisille kaikki positiivinen, mitä heistä ajattelette. Varsinkin lapsille ja nuorille. Kertokaa, missä he ovat hyviä. Loputtomasti, uudelleen ja uudelleen. Opetelkaa ottamaan vastaan kehuja. Rakentakaa itsenne ja kohtaamienne ihmisten ympärille positiivisuuden ja terveen itsetunnon kuori, josta kaikki ilkeys ja vähättely kimpoaa pois. Rakastakaa itseänne. Antakaa anteeksi itsellenne.