Käsityökorttelin joulu 2

Käsityökorttelin joulu! Klikkaa tästä ja katso, mistä on kyse.

Tarjous on voimassa 1.12.2016 klo 19 - 20. Kirjoita tilauslomakkeen lisätietokohtaan SALAMA, niin saat pelin tarjoushintaan. Ennakkolasku oikealla summalla tulee sähköpostilla perjantaina. Toimituskulut ovat 6 €. Jos tilaat illan aikana muutakin, kerro siitä tilauslomakkeen lisätiedoissa, niin yhdistän kaikki tuotteet samaan laskuun ja pakettiin. Silloin laskutan vain yhdet toimituskulut.

Käsityökorttelin joulu 1

Käsityökorttelin Facebook-ryhmässä vietetään parhaillaan Käsityökorttelin joulua! Siellä suuri joukko suomalaisia käsityöyrittäjiä tuo ulottuvillesi tarjouksia, arvontoja ja muuta mukavaa. Koska kaikki eivät ole Facebookissa, mie tarjoilen oman osuuteni teille myös täällä.

 Verkkokauppaani on piiloutunut 5 tonttutyttöä. Jokaisen vieressä on kansallispukuun liittyvä pääasia. Etsi kaikki pääasiat ja lähetä ne sekä postiosoitteesi sähköpostilla osoitteeseen soja.murto@gmail.com. Laita otsikoksi "tonttutytöt". Aikaa on sunnuntai-iltaan 4.12. saakka. Oikeiden sanojen löytäneiden kesken arvon maanantaina 5.12. yhden Kerää kansallispuku -pelin ja yhden kansallispukuisen USB-muistitikun.

Kaikki loput kiilaferret 75 € / kpl joulukuun ajan
tai niin kauan kuin kiilaferrejä riittää!

Salamatarjouksia on luvassa klo 19, 21 ja 23
ja ne ovat voimassa aina tunnin. Niitä odotellessa voit vaikka leikellä kansallispukuisia lumihiutaleita ja käydä kurkkaamassa kansallispukuisen joulukalenterin ensimmäiseen luukkuun.

Tervetuloa joulukuu!

Nyt on monta syytä odottaa joulukuuta!
No joulu tietysti ja itsenäisyyspäivän kansallispukubongaukset, mutta vähintään yhtä paljon odotan Kansallispuku - arkea ja juhlaa -blogin joulukalenteria. Ja mie sentään tiedän jo, mitä siellä on! Sieltä voi jo käydä lukemassa, mitä on odotettavissa.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä vietetään Käsityökorttelin joulua Facebookin Käsityökortteli-ryhmässä. Luvassa on tarjouksia, arvontoja ja kaikenlaista mukavaa. Miulta tulee pieni kisa ja tarjousjuttuja, joten liity ryhmään ja ole skarppina paikalla klo 18 - 24! Koska kaikki eivät ole Facebookissa, laitan tännekin jotain kivaa! Jos en ehdi torstai-iltana, niin viimeistään perjantaina.

Jo nyt voi käydä äänestämässä toivelahja. Kakkonen on Kivennavan säppäli, jota voi toki käyttää muutenkin kuin kansallispukuisen neitokaisen päähineenä. Toivelahjaäänestyksessä on niin upeita ehdokkaita, että on todella vaikea valita suosikkiaan. Kaikki ehdokkaat sekä ohjeet äänestykseen löytyvät tästä linkistä.

Ilo pintaan, sisus tulee perässä?

Olen yrittänyt keskittyä hyvinvointiin ja voi pojat, että suoritan sitäkin upeasti. No, ainakin se sisältää enemmän perheen kanssa vietettyä aikaa ja vähemmän kiukuttavia, itse keksittyjä velvollisuuksia.

Geokätköily on hyvä harrastus.

Olen varannut kalenteriin aikaa ystäville ja levolle. Olen kiivennyt puihin, tutkinut kääpien värejä, viilettänyt vuoristoradassa (siinä oikeassa) ja pelannut lautapelejä lasten kanssa.

Linnanmäen valokarnevaali

Kävimme mieheni kanssa Tallinnassa. Pari hotelliyötä, Martinmarkkinat ja paljon vanhan kaupungin kujilla tallailua, KGB-museo ja hyvää ruokaa. Se tuli tarpeeseen, vaikka reissu ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä ollutkaan. Ei tarvitsekaan. 

KGB-museo Viru-hotellissa. Suosittelen!

Kävin ensimmäistä kertaa Martinmarkkinoilla ja pidin niistä. Nehän keskittyvät nimenomaan eestiläiseen perinteeseen ja siitä ammennettuihin moderneihin tuotteisiin. Pidin tunnelmasta, yleisilmeestä, tuotteista ja siitä, että oma perinne riittää tällaiseen. Ehkä meilläkin vielä päästään siihen. Tai sitten ei.

Mardilaat - Martinmarkkinat Tallinnassa.

Vaikka noita ylimääräisiä hommia olen karsinutkin, niin onhan täällä töitä tehty. Ja vapaaehtoishommiakin. Talkoilimme feresit tanhuporukan isompien lasten ryhmälle. Kävin Kotkassa pitämässä kansallispukuun pukeutumisnäytöksen Etelä-Kymenlaakson Kalevalaisten Naisten kutsumana ja samalla vietimme mukavan syyslomasen serkkuni perheen luona. 

GoPro-kamera on kiinnitetty puihin, sillä kuvaan videota Johanneksen pukuun liittyvää koulutusta varten.

Puissa on Johanneksen tekeillä olevan mallipuvun hamekangas ja toiset puut odottavat kokoamistaan kaaoksen vallassa olevalla pajalla. Hommasin toisiksi puiksi sellaiset, joiden osat käyvät yhteen näiden uutena ostamieni kanssa ja annoin vanhat kakkospuut pois.

Paja on kaaoksen vallassa ja kakkospuut odottavat siivousta ja kasaajaa.

Kävimme kesällä Hilu Toivonen-Alastalon kanssa Viva-lehden kuvauksissa Hesassa ja nyt juttu viimein ilmestyi lehdessä 11/2016. Oikein kiva juttu ja ihanaa, että kansallispuvuista halutaan ylipäänsä tehdä juttuja.

Hilusta puheenollen, Hilu täytti 50 vuotta ja tuotti itselleen lahjaksi Anna lapselle harrastus -konsertin. Konsertissa oli aivan mieletön esiintyjäkaarti ja kaikki tuotto meni Pelastakaa lapset ry:n kautta lasten harrastustoimintaan. Mie hankkiuduin tietysti paikalle ja otin vielä hotellihuoneen Hesasta, että saan juhlia kunnolla. Miun sielu parani monta pykälää, kun kohtasin ystäviä, joita näen harvoin ja sain lämpimiä halauksia ja kauniita sanoja. Mie todella tarvitsen näitä juttuja ja hämmästyn joka kerta, että miksen ole ennen osannut ottaa niitä vastaan. Juhlin kansallispuvussa, koska tilaisuus oli ehdottomasti sen arvoinen ja koska olen lihonut ulos kaikesta muusta säädyllisestä. Kansallispuku ei välttämättä ole miun ykkösvalinta baariin, mutta tulipa tuolla reissulla myös laulettua karaokea Bar Erottajassa kansallispuku päällä.

Karaokea Bar Erottajassa Kymenlaakson puku päällä.
Kuvan otti Outi Mulari. Kaikki sumeus ja hämäryys sopii asiaan :D

Helsinkikin on hiljainen maanantaiaamuna klo 2.30.

Hilu toivoi lahjaksi, että kaikki ostavat lipun konserttiin. Ostin toki, mutta sen lisäksi tein Hilulle neulakirjan. Hilu teki syntymäpäiväjuhliin itselleen Akaan puvun ja koska miulla sattui olemaan Akaan hamekangasta tilkku jemmassa, tein siitä kannet. Idiksen ja muodon pöllin Helsingin työväenopiston käsityönopetuksen blogista.

Neulakirjassa on kansina Akaan hamekangasta.

Sivut ovat punaista ja keltaista verkaa, vuori, tasku ja kantit painokankaita, joita kaivelin kaapeistani.

Neulakirjan sivuille laitoin ompelu-, kirjonta- ja nuppineuloja ja pellavalankoja. Miusta siitä tuli aika soma. Täytyisi tehdä itsellenikin tuollainen, se olisi kätsä varsinkin reissutessa pienten käsitöiden kanssa.

Olen tosi onnellinen Kirjonnan salaisuus II -joulukalenterin menestyksestä! Sen tekeminen onnistui kätevämmin kuin viimevuotisen, kun laitoin ohjeet tikulle ja tarvikkeet pusseihin. Silti onnistuin mokaamaan ja ehkä kaikilta puuttuu kakkospussista lankoja. Ihan valtavasti toivon, ettei puutu muualta. En ihan tajua, miten siinä niin kävi, kun miun listassa lukee, että 4 lankaa. Eli jos siulla on tämä joulukalenteri ja kakkosluukussa on vain 2 lankaa, niin ota yhteyttä, mie lähetän lisää. Hommia voi jatkaa, ja täydentää puuttuvan sitten, kun lisälanka saapuu. Tein alunperin joulukalentereita 50 kpl. Se on kestettävä määrä pakkailla. Kyselyiden takia tein vielä 3 lisää, mutta huomasin, että suhteessa aikaa menee enemmän. Ideoita muhii jo ensi vuoden joulukalenteria varten.

Kirjonnan salaisuus II -joulukalenteri kävi hyvin kaupaksi.

Elämä on siis tällä hetkellä tasapainon hakemista, ilon ja tarkoituksen etsimistä ja töitä. Välillä tuntuu jo ihan hyvältä, välillä mennään takapakkia niin, että silmissä mustenee. Fyysinen sairastelu on vielä hankaloittanut asiaa, kun työt kasaantuvat. Yritän keskittyä olennaiseen ja huomaan olevani todella huono siinä. Opettelen antamaan itselleni anteeksi ja olemaan luisumatta vanhoihin malleihin.

Marraskuun pimeyden halki saapui uutinen! Iloikseni saan kertoa, että Suomalaisen Kansantanssin Ystävät ry on myöntänyt miulle hopeisen ansiomerkin kansanperinteen hyväksi tekemästäni työstä! Uusi minä ottaa sen vastaan kiitollisena ja ylpeänä! Kiitos!

Lämmin kiitos!

Suomalaisen Kansantanssin Ystävät on yksi niistä tahoista, jotka pitivät kiinni kansallispuvuista silloin, kun muut eivät. Ja pitävät edelleen. SKY:n puvusto on legendaarinen ja toimii upeasti edelleenkin. Siellä on paljon pukuja, joissa miun äidillä Tuula Tanttula-Murrolla on näppinsä pelissä. Mie olen viettänyt puvustolla aikaa lapsena äidin mukana. Silloin puvustonhoitajana toimi Aila Havia. Mie olin tottunut, että äiti on se, joka pitää kursseilla jöötä, mutta siellä se oli Aila. Mie sitten kysyin Ailalta, että "Ootko sie olevinas tän paikan pomo?". Aila sanoi, että kyllä hän on. Siitä asti olen nimittänyt Ailaa Pomoksi.

SKY:n hopeinen ansiomerkki! Kiitos!

Joulu tulee!

Ja niin tulee myös Kirjonnan salaisuus -joulukalenteri! Se siis ehti valmiiksi, ihan komeasti. Niitä on rajoitettu erä, joten pidä huolta, että saat omasi.

Puodistahan sitä saa :)

Hitaasti liikkeelle

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen ja sisältää henkilökohtaista tilitystä. Ihan lopussa vähän ajankohtaista: Tuu Seinäjoen käsityömessuille!

Viimeiset viikot ovat suurimmaksi osaksi sulautuneet päässäni sumuiseksi massaksi. En muista, milloin romahdin, enkä edes miksi. Kysyin mieheltäni ja hän on siinä käsityksessä, että lopullinen niitti oli tämä koulutaistelu. Ja että siitä on nyt kolme tai neljä viikkoa (ehdin jo unohtaa senkin). Mutta kuten kerroin, tätä on huolella valmisteltu jo vuosia.

Muistan yksittäisiä hetkiä, kuten sen, miten kaksi puhelua sai miut käpertymään keittiön lattialle itkemään tunniksi. En kestä yhtään huonoja uutisia, vaatimuksia ja paineita. Huono juttu yrittäjälle. Korotin ääntäni asiakkaalle puhelimessa. En k o s k a a n tee niin. Sen jälkeen olen pitänyt työpuhelimen äänettömällä suurimman osan aikaa. Pahan olon levittäminen ei tosiaankaan auta mitään. 

Muistan myös sen, miten valtavasti olen saanut tukea. Teiltä kommentteina, viesteinä Facebookissa, sähköpostilla, tekstiviesteillä. Olen saanut kortteja ja jopa lahjoja (joka on kyllä vähän noloa, mutta kun tajusin, että olen itse toiminut toisia kohtaan samoin, otan ne vastaan niin välittävinä ja lämpiminä kuin tiedän ne annetun). Minua on halattu enemmän kuin ehkä koskaan. Olen ihan jokaikiselle todellakin kiitollinen. Nyt, kun miun on opittava ottamaan lämpöä ja kiitosta vastaan, ne ovat miulle mantra johon palaan, kun paha olo yrittää musertaa.

Olen ihan hurjan kiitollinen anopille, joka on hiljaisesti ja näkymättömästi hoidellut ja hoitelee lasten harrastusmenot ja muut tarpeet, kun mies reissuaa ja mie olen palasina. 

Olen analysoinut ja oivaltanut syitä ja seurauksia. En halua syytellä tai olla katkera. Olen imenyt mallia ihmiseltä, jolla myös on ongelma. Olen särkynyt tuhoisassa ihmissuhteessa, mutta olen kiivennyt sen yläpuolelle ja oivaltanut toistaneeni kaavaa siihen saakka. Siitä on kuitenkin jo 15 vuotta, kun sen osalta tajusin totuuden ja vaikka se tietysti vaikuttaa aina, olen siitä kohtaa vahvempi. Miulla on kuitenkin ollut pääasiassa onnellinen lapsuus ja miulla on ehdottomasti onnellinen elämä nyt. En ole masentunut, olen vain kuolemanväsynyt.

Kiitos runsaiden suositustenne, käännyin ammattilaisen puoleen. Tiesittekö, että tässä hektisessä ja suorituskeskeisessä maailmassamme on kriisikeskuksia, joihin saa mennä juuri tällaisissa tilanteissa. Siellä on ihminen, jolla on miulle aikaa ja joka kuuntelee ja kysyy oikeita kysymyksiä. Jonka kanssa ei tarvitse miettiä, että kaadanko liikaa hänen niskaansa ja pitäisikö kysyä hänen kuulumisensakin. Vaitiolovelvollinen ihminen, joka ei tuomitse. Hän auttaa jäsentämään tunteita ja ajatuksia ja löytämään sisältäni oikeat palaset, joilla voin rakentaa itseni taas ehjäksi. Kriisikeskukseen voi mennä juuri silloin, kun omat tunteet ovat liian isoja yksin kannettavaksi. Kun sairastuu vakavasti, läheinen kuolee, on ihmissuhdeongelmia tai jotain muuta. Siellä saa käydä muutaman kerran ja sitten he tarvittaessa ohjaavat sieltä eteenpäin. Itkuksihan se alkuun meni ja puhuminen oli sen takia vaikeaa, mutta ensi kerralla ehkä ei. Ja jos sitten itken siellä vaan, niin ehkä se on tarpeellista.

Kun itse rakentamani lavasteet romahtivat, miulle näkyi hyvin selvästi, mikä on ongelma. Sen korjaamisen suurin este olen mie itse. Joistain jutuista tuntuu vaikealta luopua, vaikka ne eivät enää olisi miulle edes kovin antoisia. Jonkinlainen jumalakompleksi miulla on: osaako joku muu tehdä tämän yhtä hyvin. Tyhmää. Ympärilläni on hyvin taitavia ja ahkeria ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ansaitse epäluottamustani. Miulle tuli selväksi, että on pakko karsia hommia. Varsinainen työni, siis kutominen, ompelu, kirjominen on ehdottomasti se, minkä säilytän. Olen jo ilmoittanut Facebookin Kansallispuku-ryhmässä, että vetäydyn sivummalle. Siellä on upeita tyyppejä, jotka hoitelevat hommat hienosti. Yritän olla kokematta henkilökohtaiseksi velvollisuudekseni vastata kysymyksiin. Joskus saatan vastata, jos juuri sillä hetkellä tuntuu siltä.

Ilmoitin kuopuksen opettajalle, etten enää ole luokan edustaja vanhempaintoimikunnassa. Olen vielä sihteeri ja ellei uutta saada, olen luvannut kirjoittaa kokousmuistiot, mutten juuri muuta. Ehkä mie olen nyt oman osuuteni siellä tehnyt. Paistan mielelläni makkaraa rusettiluisteluissa, jos joku hommaa grillin ja makkarat. Tosin kaupunginhallitus päätti maanantaisessa kokouksessaan aivan käsittämättömästi, että koulu hajotetaan kahteen eri väistötilaan käytännössä kuopuksen alakoulun loppuun saakka. En tiedä, jatkammeko vanhempaintoimikuntana vai mitä tapahtuu. Kaiken tämän taistelun ainoa plussapuoli on se, että pelastimme lapset vielä kolmannelta sisäilmaongelmaiselta tilalta ja tulevat väistötilat ovat osalla terve koulu ja osalla modulit toisessa päässä kaupunkia. Jos jaksaisin, olisin valtavan vihainen hajauttamisesta. 

Olen ilmoittanut irtautuvani parista muustakin vapaaehtoishommasta. Olen myös osannut sanoa "ei" työpyyntöihin, joihin olisin ennen vastannut "kyllä". En lupaa nyt mitään reissuhommia ennenkuin olen toipunut tästä. Sitten katson, jaksanko joskus käydä jossain vai pysynkö vain kotona. Toki vuosittain on pari vakkarijuttua, joita en jätä. Yksi sellainen on Kansallispukukeskuksen kansallispuvun juhlapäivä. Se oli juuri viime lauantaina. Pidin siellä Sussunasta sielunlämmittäjään -luennon. Sain runsaasti hyvää palautetta ja ensimmäistä kertaa keskityin kuuntelemaan kiitokset ja otin ne vastaan. Aika kiva tunne! Miun mies, kuopus ja äiti olivat apuna siellä, sillä roudasin mukanani Puodin. Ilman heitä olisi ollut kamalaa. Mies myös ajoi auton kotiin illalla, mie en olisi jaksanut. Kauppa kävi vilkkaasti, enkä valitettavasti ehtinyt niin paljoa antaa aikaa asiakkaille ja kyselijöille kuin olisi ollut tarpeen. Tällä kertaa ajattelin, että en voi sille mitään, enkä tuntenut kamalaa huonoutta sen johdosta. Ohjasin vielä aiempaa enemmän kysyjiä toisten autettavaksi.

Sussunasta sielunlämmittäjään luento Kansallispukukeskuksella 24.9.2016.
Kiitos hienolle yleisölle ja kiitos Tiina Lajuselle kuvasta!

Vielä on pitkä matka tuon ei:n opettelussa. On ihmisiä, joille miun on tosi vaikea vastata kieltävästi. Yksi soitti maanantaina ja kysyi, voisinko sanoa eräässä juhlassa sunnuntaina muutaman sanan. Pyyntö oli kunnia ja vaikka vähän jo puhelun aikana ahdisti, sanoin että eiköhän se järjesty. Puhelun jälkeen olin oksentaa. Menin ihan kurjaksi taas ja vähän aikaa mietittyäni soitin takaisin. Hän ei vastannut puhelimeen, joten laitoin tekstiviestin, jossa selitin tilanteen ja kysyin, olisiko hänellä joku muu siihen hommaan. Asia järjestyi, kysyjä ymmärsi ja mahakipu lakkasi. Ehkä miulla pitäisi olla sihteeri, joka suodattaisi pyynnöt niin, että ehtisin miettiä niitä kunnolla ennenkuin vastaan. Tai ehkä vain tallennan vastaajaviestiksi, että "ei, se ei käy". Tai kuten Facebookissa jonkun kanssa heiteltiin: "En voi ottaa vastaan projektitarjoustanne, sillä istun kanootissa järvellä ja katselen kun syksy värittää lehtiä keltaisella ja punaisella."

Tänään lähden Seinäjoelle Käsityömessuille. Pukeudun siellä muutamaan kertaan kansallispukuun lavalla ja kerron puvuista. Olen myös kansalaisopiston pajalla tavattavissa perjantaina ja lauantaina klo 13 esityksen jälkeen pari tuntia. Tajusin jotenkin hämärästi, että miun ei välttämättä tarvitse valmistautua tähän reissuun päivätolkulla. Kaikki asia on miun päässä. Mie olen tehnyt sen valmistautumistyön jo. Nyt on se aika, mihin olen 15 vuotta tähdännyt: nyt korjataan työn hedelmiä. Mie riitän.

Äkkipysäys

Teksti on henkilökohtaista tilitystä, joka ei liity juuri mitenkään kansallispukuihin. Vaan paljon tärkeämpiin asioihin.

Viime vuosina olen yrittänyt toisaalta rauhoittaa vapaa-ajan ja samaan aikaan haalinut itselleni velvollisuuksia. Olen yrittänyt olla kaikilla rintamilla se Joku, joka hoitaa. Kaikki hommat ovat tärkeitä, mielekkäitä ja suurin osa jopa mukavia. Usein on ollut tunne, että olen jonglööri, jolla on kymmenen palloa ilmassa koko ajan.

Kesälomalla en keksinyt muuta tekemistä kuin töitä ja jouduin kysymään kavereilta, mitä mie haluaisin tehdä. Suoritin lomailua ja saavutin pienen aavistuksen rentoutumisesta noin puolen tunnin ajan. Edes ne takuuvarmat hemmottelut, parhaan ystävän seura tai yhtään mikään muukaan ei auttanut -suoritin niitäkin ja olin vain stressaantuneempi jälkeenpäin. 

Syksy toi mukanaan ennalta sovitut kiireet, joiden päälle kaatui kuopuksen koulun tilanteeseen liittyvä taistelu. Sykkeeni oli (on) jatkuvasti yli sata. Pelottavat mahakivut, joiden luulin olevan taaksejäänyttä, palasivat. Sitten hävisi uni. Heräsin aamuyöllä, enkä enää saanut unta. En voinut myöntää itselleni, että en pysty. En voinut puhua, koska itku tuli ennen puhetta ja sotki kaiken ällöttävään limaan ja ulinaan. Lopulta miulla oli niin paha olo, etten jaksanut olla olemassa. Kaikki pallot putosivat. 

En ole itsetuhoinen, en ole luopumassa kaikesta (en haluaisi luopua mistään), en vain jaksa olla. Yritin etsiä netistä jonkinlaista diagnoosia. Kaikki tuntui liittyvän siihen, miten muut luovat ihmiselle liikaa paineita. Ei miulle luo paineita kukaan muu kuin mie itse. Ja sitä kautta olen opettanut ihmiset siihen, että Soja hoitaa, Soja vastaa aina heti, Soja etsii tiedon, Soja auttaa. Kun paha olo kasvoi tarpeeksi suureksi, olin pelkkää itkua. 

Romahdus oli totaalinen ja pelottava. Miusta tuntuu, kuin olisin ollut jossain toisessa, keinomaailmassa ja kun lavasteet romahtivat, en voi lakata hämmästelemästä, miten olen voinut uskoa niihin. Miten mie olen voinut pitää sellaisia asioita tärkeämpänä kuin itseäni, perheestäni puhumattakaan? Miten miusta on ollut tärkeämpää vastata vieraiden ihmisten kansallispukupulmiin ilmaiseksi illalla, kuin lukea iltasatua lapseni kanssa? Miksi mie olen joustanut kunnes vieteri on suora? Kenen hyväksyntää mie haen? Miksei mikään riitä?

Ystäväni oli pohtinut asiaa ja aavistelee, että tämä kumpuaa lapsena nitistetystä itsetunnosta. Tajusin, että niin se varmaan on. Itsetuntoni on edelleen surkea, vaikkei sitä varmaankaan päälle päin huomaa. Ehkä siksi miun on oltava paras, ahkerin ja virheetön. Mutta mihin se johtaa? Mikä riittää? En osaa ottaa kiitoksia ja kehuja vastaan, vaan automaattisesti tulkitsen ne v****iluksi tai lipeväksi mielistelyksi. Miksi? Pahinta on, että tajuan nyt olevani suurin syy lasteni ongelmiin - se esimerkin voima.

Olen palasina ja yritän pikkuhiljaa keräillä itseäni. Toivon, ettei miun tarvitse mennä enää huonommaksi, että voin parantua. Olen nyt irtautunut kaikesta, mistä voin (kuuletko ongelman tässä lauseessa?) ja säilyttänyt ne asiat, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä tai joita en voi jättää tekemättä. Miulla on tapana järjestellä palikoita päässäni puhumalla ystävien kanssa. Nyt pelkään, että kasaan heille liikaa, sillä tämä on miun maailmassa vuoren kokoinen asia. Sain onneksi tiedon paikasta, jossa voi käydä puhumassa ammattilaisen kanssa. En ole soittanut sinne vielä, mutta pelkkä tieto on turva.

En parannu tästä hetkessä. Juuri nyt tuntuu, etten ehkä koskaan, mutta olen optimisti ja ajattelen, että opin tasapainoilemaan. Luulen näkeväni nyt selvemmin, mutta onko se edelleen harhaa? Suoritanko paranemista? Voinko välttää sen, että painelen satasta vastakkaiseen ääripäähän? Voisin pyytää ystäviäni sanomaan, jos vauhti alkaa taas näyttää pahalta, mutta eihän siitä ole tähän astikaan ollut mitään hyötyä. Tajuan nyt, että he ovat kyllä yrittäneet. Kiitos rakkaat, en vain osannut sitäkään ottaa vastaan.

En tiedä, miksi kirjoitan tämän tänne. Halusin ajatella olevani jalo ja haluavani ehkä herättää jonkun samalla tiellä olevan tai jotain muuta ylevää. Rehellisyyden nimissä teen nyt pitkästä aikaa jotain ihan itseni hyväksi. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita siinä missä puhuminenkin. Sitä en tiedä, miksi haluan julkaista tämän tekstin (tai juuri nyt en tiedä edes, haluanko). Se tuntuu liittyvän jotenkin hämärästi siihen, että miun täytyy repiä itseni täysin auki ja "sanoa tämä ääneen" että voin parantua. Ja siihen, että koen huonoa omatuntoa siitä, että yhtäkkiä lakkaan olemasta kaikkea sitä, mitä olen pitkään ollut ja haluan selittää, miksi. Olen surkea pyytämään apua, varsinkin, kun en nyt oikeastaan osaa sanoa, mitä tarvitsen. Ehkä hitusen toivon, että joku voi antaa miulle jonkin tarvittavan palasen tämän pohjalta. Ehkä myös toivon vähäksi aikaa vähän suojelua ja helliä hanskoja. 

Aika on muuttunut omituiseksi. Kelaan päässäni niin paljon ja niin isoja asioita, että toisaalta tuntuu kuin romahduksesta olisi kulunut vuosi, toisaalta se oli eilen. Oikeasti en nyt tiedä, onko siitä viikko vai kaksi. Ne työhön tai muihin "velvollisuuksiin" liittyvät ihmiset, joiden kanssa olen ottanut asian puheeksi, ovat yllättäneet miut. Hyvin moni on sanonut kokeneensa saman itse. Jokainen on ollut ymmärtäväinen. Kukaan ei ole (ainakaan vielä) väheksynyt tai käskenyt vaan ryhdistäytyä.

En syytä tilanteestani ketään muuta kuin itseäni (paitsi ehkä ihan vähän sitä ala-asteen opettajaa, joka tiesi vanhempien sosiaalisen statuksen perusteella, mihin lapsesta on). Perheeltä ja ystäviltä pyydän anteeksi, että olen ollut sokea ja kulkenut väärään suuntaan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin te. Saatan käyttää teitä peilinä tässä parantumisprojektissa, toivottavasti sanotte, jos se käy turhan raskaaksi. Pyydän anteeksi myös sitä, että olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi myöntää sitä, mutta niin se vain taitaa olla. En uskalla ajatellakaan, mitä muuta vielä.

Jos olisin "oikeissa töissä", olisin ehdottomasti sairaslomalla. Toivon edelleen, että siihen ei tarvitse mennä, vaan karsiminen riittää. Tuo varsinainen työnteko - ompelu, kirjonta - on balsamia, se on tämä kaikki muu oheissälä, mikä uuvuttaa miut. Lienen oikealla tiellä, kun eilen monen tietokoneella vietetyn työtunnin jälkeen kävin melomassa. Luemme iltasatuja kuopuksen kanssa. Ja päätin, että jos itse asettamani tavoitteet työrintamalla eivät näytä toteutuvan, niin ne toteutuvat sitten myöhemmin. Tässähän saattaa toimeentulokin parantua, kun keskittyy oleelliseen!

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Sanokaa ääneen ihmisille kaikki positiivinen, mitä heistä ajattelette. Varsinkin lapsille ja nuorille. Kertokaa, missä he ovat hyviä. Loputtomasti, uudelleen ja uudelleen. Opetelkaa ottamaan vastaan kehuja. Rakentakaa itsenne ja kohtaamienne ihmisten ympärille positiivisuuden ja terveen itsetunnon kuori, josta kaikki ilkeys ja vähättely kimpoaa pois. Rakastakaa itseänne. Antakaa anteeksi itsellenne.