perjantai 17. syyskuuta 2021

Oppimisen ilo - vapaan sivistystyön puolesta

 Eilen tanhuharkoissa opettelimme uutta masurkka-koreografiaa, jonka ohjaajamme Milla Soikkanen on tehnyt. Ensin tuntuu vaikealta, sitten sekoavat askeleet, unohtuu, mitä seuraavaksi piti tehdä. Kädet ja jalat eivät suostu yhteistyöhön. Oikea ja vasen sekoittuvat. Sitä läpsyttelee väärään aikaan, lähtee väärään suuntaan ja päänsisäinen kovalevy tuntuu hylkivän uutta.


Sitten palaset alkavat loksahdella kohdalleen. Vaihe vaiheelta oppiminen siirtyy päästä kehoon. Irrallisista paloista muodostuu kokonaisuus. Ja kun ei enää tarvitse muistella, mitä seuraavaksi tulikaan, voi keskittyä liikeen laatuun, nilkan ojennukseen, katseen suuntaan ja vartalon kannatukseen. Ja lopulta, kun keho omaksuu opitun, nousee kasvoille virne: oppimisen ja tanssin riemu valtaavat koko ihmisen.

Tänään soitin äitille: Miten tämä Virolahden reikäommel pitikään tehdä? Olen tehnyt sitä joskus yhden kauluksen verran, mutten muistanut enää työjärjestystä, eikä siihen ole ohjeita. Äiti muistutteli työtavan mieleeni ja kankaan kuviot asettuivat paikoilleen, epämääräisestä tuli ilahduttavan selkeää. Opin uudelleen jotain, mitä olin unohtanut. Oppimisen ilo sai hymyn kasvoilleni.

Kävin viisi vuotta opiston Italian-tunneilla. Ääntämisharjoituksista päästiin pikkuhiljaa lauseiden muodostukseen. Joka viikko opin uutta ja tunsin siitä tyydytystä. Sitten lähdin Italiaan lomalle ja puhuin siellä kaksi viikkoa Italiaa. Englannillakin olisi pärjännyt, mutta se ei olisi ollut niin hauskaa. Se tyydytys, jonka sain, kun tajusin, että pärjään siellä kielitaidollani, oli valtavaa. 



Sillä, että mie opin jotain, ei välttämättä ole suuria seurauksia. Vai onko?
Tanhuryhmässä koreografia on jokaisen tanssijan yhteisen liikkeen tulos. Jokainen askel ja käden heilautus muodostaa osasen, joka parhaimmillaan tuottaa ryhmän lisäksi elämyksen myös katsojalle. 
Reikäompeleen oppiminen siirtyy kauttani opiskelijoille, joille pidän kurssia. Siellä se toivottavasti tuottaa heille oppimisen ja oivaltamisen iloa. Maailman kannalta tämä on aika pieni asia, mutta yksilön kannalta se antaa merkitystä, tyydytystä. Ja kun ihminen tuntee olevansa tyytyväinen ja että hänen elämässään on jotain tärkeää, hän voi hyvin. 

Oppiminen on usein myös sosiaalinen tilanne. Opiston kurssilla tai seuran harjoituksissa ollaan tekemisissä niin opettajan kuin muiden osallistujien kanssa. Parhaimmillaan ryhmä nostaa jokaisen jäsenensä parhaita puolia ja tukee heikompia. Oppimisen lisäksi seurataan toisten edistymistä, koetaan oppimisen matkaa yhdessä, yhteisenä kokemuksena, vaihdetaan kuulumisia, ystävystytään. Ihmisellä on paikka ja tila, johon hän kuuluu, jossa hän on arvostettu ja tärkeä. Se ei ole nykypäivänä ihan itsestään selvää.



Työväen- ja kansalaisopistojen tilanne on monessa kunnassa turhauttavan huono. Paine olisi tuottaa opetusta yrityksen tavoin, mutta toimintatavat ovat sidoksissa kunnan tai kaupungin kankeaan rakenteeseen. Jos paikkakunta on iso eli potentiaalista asiakasmassaa on paljon, voi ihan relevantti ratkaisu olla yksityistää opisto. Silloin kurssimaksut nousevat ja opetuksen saavutettavuus kärsii. Jonkinlainen opintosetelisysteemi voi auttaa siinä. Pienillä paikkakunnilla yksityistäminen tarkoittaa väistämättä toiminnan rajua supistamista, sillä ilman valtion ja kunnan rahoitusta ei kannata tarjota kursseja, joihin ei välttämättä tule paljoa opiskelijoita. Ja koska monella opetusalalla ryhmäkoot ovat opetuksen mahdollistamiseksi pieniä, on yhtälö melko mahdoton. 



Opiston opettajien, kuten kaikkien muidenkin työmäärä on kasvanut valtavasti. On omaksuttava sähköiset välineet ja uudet laitteet. Usein toimitaan yhteiskäyttötiloissa muiden toimijoiden kanssa, eikä säilytystiloja ole, joten opettaja raahaa mukanaan matkalaukullista tavaraa. On osattava tehdä markkinointikuvia kursseistaan, somettaa, jaella mainoksia. On istuttava kokouksissa, rakennettava näyttelyitä ja näytöksiä ja markkinoitava niitä. On tultava toimeen ilman koneita ja välineitä, kun niitä ei ole varaa hankkia tai tiloissa ei ole mahdollista niitä käyttää. Opetuksen tarjonta pienenee ja kaikesta tulee suttuista ja epämääräistä.



Moni opettaja toimii tuntiopettajana ja opettaa vaikka vain yhtä kurssia. Käytännössä se tarkoittaa sitä (ja mahdollistaa sen), että jokaisella kurssilla voi olla sen alan paras mahdollinen osaaja. Silloin kaiken oheissälän määrä on entistä tuskastuttavampaa. Jos kolmen viikottaisen opetustunnin ja niihin valmistautumisen lisäksi tulee sama määrä kaikkea muuta, saattaa kannattaa jättää opettamatta. 
Ja todella: edullisesta hinnastaan huolimatta opistojen opettajat ovat ihan niitä samoja rautaisia ammattilaisia kuin kalliimpien, yksityisten tahojen järjestämissä opetuksissa. Opistojen maine tuntuu olevan vähän nuhjuinen ja sillä on enemmän tekemistä markkinoinnin kuin sisällön kanssa. Toisaalta mietityttää se, että onko reilua, että opisto kilpailee samoissa opetusaiheissa, joita yksityiset toimijat paikkakunnalla järjestävät? Varsinkin liikunnan ja tanssin puolella tämä on ihan merkittävä asia. Olisi kaikkien etu, jos opetuksen suunnittelua voitaisiin tehdä yhdessä kuntokeskusten ja tanssikoulujen kanssa niin, että saataisiin tarjolle mahdollisimman laaja kattaus, eikä taisteltaisi epäreiluilla resursseilla samoista asiakkaista. Toistaiseksi ainakaan omalla paikkakunnallani tämä ei ole ollut ongelma, sillä yksityisen puolen markkinointi pesee opiston olemattoman mainonnan mennen tullen.

Me kaikki tiedämme, että paras tulos tulee silloin, kun ihminen saa tehdä sitä, mitä osaa parhaiten ja muut asiat teetetään niillä, jotka niitä tekevät parhaiten. Unelmoin opistosta, joka on arvostettu ja tunnustettu osa kaupunkiorganisaatiota. Siellä on ihminen, joka tekee selkeää, yhtenäistä ja kekseliästä markkinointia ja huolehtii siitä perehtyen opettajien avustuksella riittävästi jokaiseen kurssiin. Tiloissa on vahtimestari opetuksen tapahtuessa eli myös ilta-aikaan, joka huolehtii, että ovet aukeavat ja laitteet toimivat. Tilat mahdollistavat erityisesti sellaisen tekemisen, joka harvalla on mahdollista kotioloissa, ja ne on suunniteltu toimimaan juuri siinä tarkoituksessa. Rahoitus mahdollistaa järkevän laitteiden ja tarvikkeiden hankinnan ja opettajien kouluttautumisen. Työyhteisö esimiehineen pitää huolta toisistaan.  Hierarkia on selkeä, samoin toimintatavat. Annetaan vertaistukea, pidetään tykypäiviä, kysytään mitä kuuluu ja tarvitaanko jotain. Rakenne antaa mahdollisuuden ketterälle reagoinnille, kun jokin opetusaihe nousee pintaan. Ja mikä tärkeintä, vapaan sivistystyön arvo tunnustetaan.



Miulla on opiskelijoita, jotka tulevat kurssille, vaikkei heillä oikeastaan ole tarvetta sille, mitä siellä tehdään. Olemme onnistuneet luomaan mukavan tunnelman ja siitä halutaan päästä nauttimaan. Se tuo yksilölle korvaamatonta hyvinvointia.
Yksilön hyvinvointi heijastuu yhteiskunnan vointiin. Mielekäs toiminta ja oppiminen kaikissa elämänvaiheissa edistää omatoimisuutta ja pärjäämistä. Yksinäiset löytävät seuraa, aivot pysyvät virkeinä, hienomotoriikka kunnossa ja fyysinen kunto hyvänä opiston kursseilla. Väitän, että se raha, joka vapaaseen sivistystyöhön valtion ja kuntien osalta käytetään, säästyy vähintään kertaalleen, luultavasti moninkertaisesti sosiaali- ja terveyspuolen menoissa ja siinä samalla yksilön kannalta ero on merkittävä. Mutta tämä ei toteudu, jos resursseja supistetaan loputtomasti ja opettajat ajetaan uupumukseen venyttämällä heiltä vaadittavia erikoistaitoja jatkuvasti. Me emme pysty kantamaan tätä asiaa yksin. Me tarvitsemme luottamuksen ja tuen. Organisaation umpilisäkkeenä toimiminen tulehduttaa meidät.



Tällä viikolla aloitin opetukset, lähitunnit ensimmäistä kertaa koko vuonna. Alku on aina uusine kuvioineen, ihmisineen, tiloineen ja suunnitteluineen työläs, mutta se muuttuu iloksi siellä tunnilla, kun näkee ihmiset, alkaa tutustua heihin, päästään tekemisen meininkiin ja tuleva kausi alkaa hahmottua. Oma oppimisen ilo on hieno kokemus. On myös erittäin tyydyttävää saada olla mahdollistamassa sitä toisille. Nähdä, miten yhden käsiala kehittyy, miten toinen saa viimein haastavan askelsarjan kohdalleen ja kolmas loistaa valmiin tuotteensa kanssa. Siinä sivussa saa nähdä ja kokea erilaisten ihmisten oppimistapoja, luonteita, vahvuuksia. Saa todistaa ryhmäytymistä ja ystävystymistä. Saa jutella itselleen tärkeistä asioista sellaisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita niistä myös. Saa jälleen oppia, sillä opettaminen on enimmäkseen oppimista, eikä tässäkään valmiiksi tule koskaan.

Mie toivon jokaiselle opistolaiselle ja opiskelijalle oikein antoisaa kautta. Jokaiselle kuntapäättäjälle mie suosittelen tutustumista avoimin mielin oman kunnan opistoon, ja toivon, että päätöksiä tehdään kauaskantoisesti opiston ja kunnan etu mielessä pitäen. Ja ennenkaikkea lakataan pitämästä opistoja pakollisena riesana ja annetaan niille se arvostus, jonka ne ansaitsevat. Nyt kun elinvoimaisuus on päivän sana, niin toimiva ja yhteisöllinen opisto on nimenomaan upea, jo valmiina oleva elinvoimatekijä, kun sille vain annetaan tila ja resurssit toimia parhaalla mahdollisella tavalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti! Ihanaa!