Koulutuksesta

Tänä keväänä olen pohtinut tekstiili- ja vaatetusalan koulutusta tavallista enemmän. Olin Aktivalla arvioimassa tekstiiliartesaaniopiskelijoiden näyttöjä työelämän edustajana ja nyt luin tämän.

Samalla tavalla, kuin jokainen ikäluokka itsetuntonsa huipussa luulee olevansa erityinen ja edellisiä parempi, tulevista puhumattakaan, näin on varmaan myös koulumaailmassa. Olen vahvassa uskossa, että sain ihan viimeisinä vuosikertoina kunnollisen vaatetus- ja tekstiilialan artesaanikoulutuksen, jonka aloitin Lappeenrannan käsi- ja taideteollisessa ja valmistuin Etelä-Karjalan ammattiopiston kulttuurin yksiköstä. Jo tämä kertoo siitä murroksesta, jossa syydettiin rahaa muutokseen muutoksen vuoksi samalla tehokkaasti kuopatiin itse koulutus.

Meidän "saapumiserämme" pääsykokeissa oikeasti karsittiin paljon porukkaa. Pari vuotta myöhemmin samassa haussa piti järjestää uusi pääsykoe, sillä vähistä pyrkineistä ei kertakaikkiaan löytynyt tarpeeksi potentiaalisia opiskelijoita. Olimme tämän sitten huomaavinamme myös kutomossa.

En yhtään kiellä sitä, etteikö siellä meidänkin luokissamme olisi pyörinyt aikaansa viettäviä, motivaationpuutteesta tai asenneongelmasta kärsiviä opiskelijoita. Kyllä pyöri. Ja niitä, joita piti vähän pyllätä, että selviävät riman yli ja saavat paperit. Silti miulla on sellainen fiilis, että niitä pyllättäviä on vaan vuosi vuodelta tullut enemmän.

Valmistuin 13 vuotta sitten. Nyt kun olin arvioimassa artesaanien näyttöjä (meillä ei muuten ollut tällaisia näyttöjä vaan opinnäytetyö), niin hämmästyin muutamaan otteeseen sitä, että meille tuotiin näytössä työ, jollaista emme olisi saaneet omana kouluaikanani tehdä edes ihan tavallisena työnä, ellei sitten ylimääräisenä tai "asiakkaan vaatimuksesta". Meille tuotiin pienin muutoksin lehden ohjeen mukaan tehtyjä töitä ja vaikka muutoksilla ehkä olisi tekijänoikeus tai mallisuoja (joka on hyyyyvin häilyvä näissä kyllä, tästä voi lukea lisää vaikkapa täältä) kierretty, niin kun kyse on ammattiin valmistuvan työstä, jolla hänen tulisi näyttää osaamisensa, niin miten tuollaista voi arvioida. Miksi joku menee ammatilliseen oppilaitokseen tekemään lehden ohjeen mukaan? Meillä ei tainnut edes olla moisia lehtiä koulussa.

Meillä arvioijilla on annetut arviointikriteerit. Päätimme yksissä tuumin antaa kriteerien laatijoille hylätyn arvosanan. Numeroita on vain kolme, mikä on tosi raakaa. Mielestäni kolmoseen pitäisi olla hyvin lähelle täydellinen työ. Arviointikriteerit vain toimivat niin, että pahimmassa tapauksessa ykkösen työlle tulee arvosanaksi 3, koska siellä ei kriteeriä "tuote on hyvä", vaan esimerkiksi näin: "valmistaa tavoitteen mukaisen tuotteen sekä työskentelee suunnitelmallisesti sovittuja valmistusaikatauluja noudattaen ja mahdollisista poikkeamista neuvotellen" ja "arvioi ja kehittää toimintaansa laatutavoitteiden saavuttamiseksi". Nämä ovat siis kolmoseen oikeuttavia kriteereitä. Karmeeta jargonia. Lisäksi muutamassa kohdassa meidän mielestämme kakkoseen oikeuttava kriteeri on itse asiassa parempi kuin kolmoseen.

No, saimme arvioitavaksemme hyvin eritasoisia töitä. Olin harmistunut niistä valmiin ohjeen mukaan tehdyistä ja ilahduin luovista, jopa taideteosta lähentelevistä töistä. Ne kaikki kuitenkin menevät siihen kategoriaan, jolla näitä hommia ei voi käytännössä työkseen tehdä (ellei lyö itseään läpi taitelijana). Tapasin opiskelijoita, joilla ei ole aikomustakaan tehdä tekstiilialan töitä työkseen. Heitä oli silloinkin, kun itse opiskelin, mutta silloin he olivat nuoria, etsimässä suuntaa elämälleen ja silloin sen tavallaan paremmin ymmärrän. Ihmettelen syvästi, miten meillä on varaa kouluttaa ammatillisessa koulutuksessa kuusikymppistä tulevaa artesaania, joka haluaa vain omaksi ilokseen harrastella, eikä siksi välitä edes panostaa niihin juttuihin, jotka häntä eivät kiinnosta. Toisaalta, juuri se tyyppi saattaa olla se ryhmän "täyte", joka mahdollistaa niille parille oikeasti motivoituneelle sen, että koulutus voidaan järjestää.

Kun viimeinen arviointipäivä lähestyi, olin vähän ankealla mielellä koko arviointitouhusta. Arvioitavia töitä oli kaksi. Niistä ensimmäinen pelasti miun päivän ja koko viikonkin! Työ oli matto. Se oli suunniteltu kunnolla, suunnittelussa oli käytetty kekseliästä visualisointitapaa, joka toimi hienosti. Oli tehty kokeilut, erehdytty ja opittu, luotu jotain ihan uutta ja vielä toteutettu huolellisesti ja viimeistellysti. Suunnittelussa oli lähdetty ideakuvista ja ne oli laitettu kansioon niin, että lisäideoille on vielä tilaa, siis tätä voi vielä kehittää eteenpäin. Matossa on idea, omaleimainen, mutta helpostilähestyttävä ulkonäkö ja se on helposti varioitavissa. Matto on valmis tuote! En kuvaile sitä tämän tarkemmin, sillä toivon todella kovasti ja lämpimästi, että tämä tuleva artesaani rohkaistuu ja ryhtyy suurella volyymillä tekemään näitä myyntiin. Kun juttelimme opettajan kanssa, tämä kertoi, että tällä opiskelijalla on muitakin persoonallisia, loppuun saakka mietittyjä töitä. Kolmen arvioijan voimin houkuttelimme, painostimme ja usutimme häntä uskomaan itseensä ja ryhtymään toimeen! Laitoin nimen mieleen, sillä uskon ja toivon, että hänestä kuullaan vielä. Terkkuja siis K.R., jos satut lukemaan tämän, mie uskon sinuun!

Tämä viimeisen kerran matto pelasti miulle nämä arvioinnit. Tämä on se, miksi ammatillista koulutusta pitää järjestää. Silloin, kun itse opiskelin, aloitettiin meidänkin koulussamme suurella rahalla ja suurella melulla artenomikoulutus. Yhtäkkiä artesaanit eivät olleet enää mitään. Siinä rinnakkain valmistui meitä "duunareita" ja suunnittelijoita. Ihmettelen, miten suunnittelijaksi voi tulla ymmärtämättä, miten työ käytännössä tehdään. Mutta niinhän se on noilla suurilla muodinluojillakin, taiteilija piirtää hienon kuvan ja ompelija ratkaisee, miten se toteutetaan. Sinänsä en valita, että tämä duunaripuoli on ehdottomasti se miun juttu. Ihmettelin jo silloin sitä, että mihin tarvitaan niin älytön määrä niitä suunnittelijoita, kun niiden suunnitelmien toteuttajia ei ole samassa suhteessa. No, tähän on tultu, että ammattikorkeakoulutus lakkaa, eikä artesaanejakaan enää monessa paikassa kouluteta.

Toinen juttu, joka vahvistaa miun uskoa, on harjoittelijat. Miullehan ei tule tänne mitään lusmuilijoita, sillä lienee selvää, että täällä tehdään töitä. Miulla on tähän mennessä ollut vain hyviä ja tosi hyviä harjoittelijoita. Tässä postauksessa olevat kuvat ovat heidän harjoittelujaksoiltaan.

Kun kitisee, pitäisi olla parannusehdotuksia. En taida olla niin fiksu, että osaisin joka kannalta tätä asiaa ajatella. Olisin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että malli, jossa joka niemessä ja notkossa voi opiskella tekstiili- ja vaatetusalaa, on huono. Uskon, että ne, jotka todella ovat motivoituneita ja innostuneita alasta, lähtevät kauemmaskin opiskelemaan. Riittäisiköhän 6 alan koulua, sopivasti sijoiteltuna Suomeen? Pois kaikki pyllääminen ja laitetaan sellaiset vaatimukset, että heikot karsiutuvat. Käsi- ja taideteollisuusala ei saa olla se, johon mennään, kun se on kivaa, enkä tiedä mitä haluaisin. Jos tahtoo harrastaa käsitöitä, se on mahdollista vaikkapa työväen- ja kansalaisopistoissa, harrastajien paikka ei ole ammatillisessa koulutuksessa. Koulutusohjelmassa pitäisi vahvemmin painottaa yrittäjyyttä, tuotteistamista ja loppuun saakka hiomista, pakkauksen merkitystä ja tietysti monipuolista osaamista.

Kehuin omaa "saapumiserääni". En tiedä kaikkien poluista, mihin ne ovat johtaneet. En edes muista kaikkia luokkatovereitani. Luulen kuitenkin, että meistä ihan muutama vain on alalla. Onko yhtä harhaa se "parempi" koulutuksemme? Ehkä se on tai sitten vain motivoituneena kiskoin opinnoistani enemmän irti ja asetin oman rimani. Muistan myös niitä hetkiä ja töitä, kun en ollut niin motivoitunut. Joku juttu vaan takkusi, enkä saanut itsestäni irti sitä, mitä olisi pitänyt. Muistan "piparkakkureunaisen" pellavaliinan, jakun, joka ei vaan edennyt ja muutaman muunkin jutun. Artesaanin paperit kourassa eivät ole loppu vaan alku. Siitä alkaa oppiminen ammattilaiseksi, kokemuksen kerryttäminen ja oman jutun löytäminen. Jokaisella noista opiskelijoista, joiden töitä arvioimme, on siis vielä vahva mahdollisuus parantaa rutkasti ja hyödyntää saamansa koulutus. Toivon heille onnea ja kestävyyttä siihen.