17 vuotta

17 vuotta sitten olin valmistunut edellisenä keväänä toisen kerran artesaaniksi ja käynyt syksyllä yrittäjyyskoulutuksen. Olimme ottaneet asuntolainan ja ostaneet vanhan kaupan, jonka yhteydessä on asunto. Olimme tehneet sen verran remonttia, että pääsimme muuttamaan taloon. Olin juuri lopettanut tupakanpolton ja odotin esikoistamme. Monestakin syystä pää oli melkoisen pyörällä. 26.1.2001 on merkitty T:mi Soja Murto -yrityksen perustamispäiväksi kaupparekisteriin. Miun ajatuksena oli suunnitella joku huikea sisustustuotemallisto ja valmistaa sitä kutoen ja ommellen ja tehdä lisäksi mittatilausvaatetusta naisille. En todellakaan halunnut alkaa tehdä kansallispukuja, mokomaa nyhertämistä ja valmiista ohjeista tekemistä. Sitä suurta ideaa odotellassa lupauduin kuitenkin kutomaan kansallispukukankaita. Kuvassa on ensimmäinen, 1.3.2001 päivätty lasku.

Tänään meillä on 2 lasta. En polta. Talo on perusteellisesti remontoitu ja laajennettu, asuntolainaa on edelleen rutkasti, koska sitä on täytynyt ottaa lisää. Teen kansallispukuja. Vain kansallispukuja. Kudon niihin kankaita, ompelen ja kirjon niitä. Keksin kansallispuvuista ammentavia tuotteita ja myyn niitäkin, Opetan ja luennoin kansallispukuaiheista. Pidän kansallispuku-verkkokursseja. Olen laittanut alulle Facebookin Kansallispuku-ryhmän ja Kansallispukujen tuuletuspiknikit. Miut on valittu Vuoden käsityöläiseksi ja Imatran Inkeriksi viime vuonna. Olin myös ehdolla 4 finalistin joukossa Taito Finlandia -voittajaksi. Sain olla tekemässä rouva Jenni Haukion kansallispukua. Kansallispuku on vienyt minua erilaisiin tilaisuuksiin, seminaareihin, koulutuksiin Suomessa, pohjoismaissa ja Virossa. Työssäni parasta on se, kun saa tehdä käsillään, rauhassa, ja kurottaa vuosisatojen yli. Se, kun oivaltaa esikuvan tekijän nerokkuuden ja tavoittaa sen, mihin hän on pyrkinyt ja miksi. Lempitekniikoitani ovat pienet piiperrykset, jotka ovat riittävän haastavia, että niihin täytyy keskittyä kunnolla. On ihanaa saada olla mukana mallipukujen teossa ja on mahtavaa, että tekniikoiden monipuolisuuden vuoksi työpäivät eivät käy tylsiksi. Vaihtelun vuoksi voi vaikka kirjoa aamupäivällä ja kutoa iltapäivällä.

Yrittäminen ei ole helppoa. Leipä on välillä tiukassa ja ilman mieheni ja vanhempiemme tukea en ikinä olisi päässyt tähän asti. Mutta kuten ystäväni kerran totesi: "Eihän siusta palkkatöihin enää olisi.". Kerran eräs ihminen totesi, että kansallispukujen tekemisellä ei voi elää. Katoimme äitini kanssa toisiamme hämmentyneinä. Miun vanhemmat ovat kyllä pyörittäneet meidän perhettä kansallispukujen ja kansanomaisten jalkineiden teolla yli 30 vuotta. Tämä ihminen sitten tarkensi lausuntoaan, että "no, jos tyytyy noin vaatimattomaan elämään". Olen miettinyt tuota keskustelua usein. Vaikka rahaa ei hirmuisesti ole, sitä on sen verran, että hengissä pysytään, pystytään harrastamaan ja tarjoamaan lapsille vähän enemmän kuin ihan perustarpeet. Pystymme jopa silloin tällöin matkustelemaan. Mitä muuta ihminen tarvitsee? Vaikka pankkitili ei pullistele, väittäisin viettäväni melkoisen rikasta elämää. Teen työtä, jota rakastan ja saan siitä arvostusta. Se ei ole tänäpäivänä ihan itsestään selvä asia.

Työjononi on yli 2 vuoden mittainen, on ollut jo useamman vuoden ajan. Se kertoo miulle, että työni on tärkeää. Vaikka työni maksaa hitautensa vuoksi paljon, löytyy heitä, joilla on halua ja kykyä maksaa siitä. Totuushan on nimittäin se, että vaikka mie tekisin miten upeita kansallispukuja, niin se olisi harrastus, jollet sie ostaisi sitä. Se, että mie olen saanut tehdä tätä työtä 17 vuotta, on jokaisen maksavan asiakkaan ansiota.

SIIS KIITOS!