Hitaasti liikkeelle

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen ja sisältää henkilökohtaista tilitystä. Ihan lopussa vähän ajankohtaista: Tuu Seinäjoen käsityömessuille!

Viimeiset viikot ovat suurimmaksi osaksi sulautuneet päässäni sumuiseksi massaksi. En muista, milloin romahdin, enkä edes miksi. Kysyin mieheltäni ja hän on siinä käsityksessä, että lopullinen niitti oli tämä koulutaistelu. Ja että siitä on nyt kolme tai neljä viikkoa (ehdin jo unohtaa senkin). Mutta kuten kerroin, tätä on huolella valmisteltu jo vuosia.

Muistan yksittäisiä hetkiä, kuten sen, miten kaksi puhelua sai miut käpertymään keittiön lattialle itkemään tunniksi. En kestä yhtään huonoja uutisia, vaatimuksia ja paineita. Huono juttu yrittäjälle. Korotin ääntäni asiakkaalle puhelimessa. En k o s k a a n tee niin. Sen jälkeen olen pitänyt työpuhelimen äänettömällä suurimman osan aikaa. Pahan olon levittäminen ei tosiaankaan auta mitään. 

Muistan myös sen, miten valtavasti olen saanut tukea. Teiltä kommentteina, viesteinä Facebookissa, sähköpostilla, tekstiviesteillä. Olen saanut kortteja ja jopa lahjoja (joka on kyllä vähän noloa, mutta kun tajusin, että olen itse toiminut toisia kohtaan samoin, otan ne vastaan niin välittävinä ja lämpiminä kuin tiedän ne annetun). Minua on halattu enemmän kuin ehkä koskaan. Olen ihan jokaikiselle todellakin kiitollinen. Nyt, kun miun on opittava ottamaan lämpöä ja kiitosta vastaan, ne ovat miulle mantra johon palaan, kun paha olo yrittää musertaa.

Olen ihan hurjan kiitollinen anopille, joka on hiljaisesti ja näkymättömästi hoidellut ja hoitelee lasten harrastusmenot ja muut tarpeet, kun mies reissuaa ja mie olen palasina. 

Olen analysoinut ja oivaltanut syitä ja seurauksia. En halua syytellä tai olla katkera. Olen imenyt mallia ihmiseltä, jolla myös on ongelma. Olen särkynyt tuhoisassa ihmissuhteessa, mutta olen kiivennyt sen yläpuolelle ja oivaltanut toistaneeni kaavaa siihen saakka. Siitä on kuitenkin jo 15 vuotta, kun sen osalta tajusin totuuden ja vaikka se tietysti vaikuttaa aina, olen siitä kohtaa vahvempi. Miulla on kuitenkin ollut pääasiassa onnellinen lapsuus ja miulla on ehdottomasti onnellinen elämä nyt. En ole masentunut, olen vain kuolemanväsynyt.

Kiitos runsaiden suositustenne, käännyin ammattilaisen puoleen. Tiesittekö, että tässä hektisessä ja suorituskeskeisessä maailmassamme on kriisikeskuksia, joihin saa mennä juuri tällaisissa tilanteissa. Siellä on ihminen, jolla on miulle aikaa ja joka kuuntelee ja kysyy oikeita kysymyksiä. Jonka kanssa ei tarvitse miettiä, että kaadanko liikaa hänen niskaansa ja pitäisikö kysyä hänen kuulumisensakin. Vaitiolovelvollinen ihminen, joka ei tuomitse. Hän auttaa jäsentämään tunteita ja ajatuksia ja löytämään sisältäni oikeat palaset, joilla voin rakentaa itseni taas ehjäksi. Kriisikeskukseen voi mennä juuri silloin, kun omat tunteet ovat liian isoja yksin kannettavaksi. Kun sairastuu vakavasti, läheinen kuolee, on ihmissuhdeongelmia tai jotain muuta. Siellä saa käydä muutaman kerran ja sitten he tarvittaessa ohjaavat sieltä eteenpäin. Itkuksihan se alkuun meni ja puhuminen oli sen takia vaikeaa, mutta ensi kerralla ehkä ei. Ja jos sitten itken siellä vaan, niin ehkä se on tarpeellista.

Kun itse rakentamani lavasteet romahtivat, miulle näkyi hyvin selvästi, mikä on ongelma. Sen korjaamisen suurin este olen mie itse. Joistain jutuista tuntuu vaikealta luopua, vaikka ne eivät enää olisi miulle edes kovin antoisia. Jonkinlainen jumalakompleksi miulla on: osaako joku muu tehdä tämän yhtä hyvin. Tyhmää. Ympärilläni on hyvin taitavia ja ahkeria ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ansaitse epäluottamustani. Miulle tuli selväksi, että on pakko karsia hommia. Varsinainen työni, siis kutominen, ompelu, kirjominen on ehdottomasti se, minkä säilytän. Olen jo ilmoittanut Facebookin Kansallispuku-ryhmässä, että vetäydyn sivummalle. Siellä on upeita tyyppejä, jotka hoitelevat hommat hienosti. Yritän olla kokematta henkilökohtaiseksi velvollisuudekseni vastata kysymyksiin. Joskus saatan vastata, jos juuri sillä hetkellä tuntuu siltä.

Ilmoitin kuopuksen opettajalle, etten enää ole luokan edustaja vanhempaintoimikunnassa. Olen vielä sihteeri ja ellei uutta saada, olen luvannut kirjoittaa kokousmuistiot, mutten juuri muuta. Ehkä mie olen nyt oman osuuteni siellä tehnyt. Paistan mielelläni makkaraa rusettiluisteluissa, jos joku hommaa grillin ja makkarat. Tosin kaupunginhallitus päätti maanantaisessa kokouksessaan aivan käsittämättömästi, että koulu hajotetaan kahteen eri väistötilaan käytännössä kuopuksen alakoulun loppuun saakka. En tiedä, jatkammeko vanhempaintoimikuntana vai mitä tapahtuu. Kaiken tämän taistelun ainoa plussapuoli on se, että pelastimme lapset vielä kolmannelta sisäilmaongelmaiselta tilalta ja tulevat väistötilat ovat osalla terve koulu ja osalla modulit toisessa päässä kaupunkia. Jos jaksaisin, olisin valtavan vihainen hajauttamisesta. 

Olen ilmoittanut irtautuvani parista muustakin vapaaehtoishommasta. Olen myös osannut sanoa "ei" työpyyntöihin, joihin olisin ennen vastannut "kyllä". En lupaa nyt mitään reissuhommia ennenkuin olen toipunut tästä. Sitten katson, jaksanko joskus käydä jossain vai pysynkö vain kotona. Toki vuosittain on pari vakkarijuttua, joita en jätä. Yksi sellainen on Kansallispukukeskuksen kansallispuvun juhlapäivä. Se oli juuri viime lauantaina. Pidin siellä Sussunasta sielunlämmittäjään -luennon. Sain runsaasti hyvää palautetta ja ensimmäistä kertaa keskityin kuuntelemaan kiitokset ja otin ne vastaan. Aika kiva tunne! Miun mies, kuopus ja äiti olivat apuna siellä, sillä roudasin mukanani Puodin. Ilman heitä olisi ollut kamalaa. Mies myös ajoi auton kotiin illalla, mie en olisi jaksanut. Kauppa kävi vilkkaasti, enkä valitettavasti ehtinyt niin paljoa antaa aikaa asiakkaille ja kyselijöille kuin olisi ollut tarpeen. Tällä kertaa ajattelin, että en voi sille mitään, enkä tuntenut kamalaa huonoutta sen johdosta. Ohjasin vielä aiempaa enemmän kysyjiä toisten autettavaksi.

Sussunasta sielunlämmittäjään luento Kansallispukukeskuksella 24.9.2016.
Kiitos hienolle yleisölle ja kiitos Tiina Lajuselle kuvasta!

Vielä on pitkä matka tuon ei:n opettelussa. On ihmisiä, joille miun on tosi vaikea vastata kieltävästi. Yksi soitti maanantaina ja kysyi, voisinko sanoa eräässä juhlassa sunnuntaina muutaman sanan. Pyyntö oli kunnia ja vaikka vähän jo puhelun aikana ahdisti, sanoin että eiköhän se järjesty. Puhelun jälkeen olin oksentaa. Menin ihan kurjaksi taas ja vähän aikaa mietittyäni soitin takaisin. Hän ei vastannut puhelimeen, joten laitoin tekstiviestin, jossa selitin tilanteen ja kysyin, olisiko hänellä joku muu siihen hommaan. Asia järjestyi, kysyjä ymmärsi ja mahakipu lakkasi. Ehkä miulla pitäisi olla sihteeri, joka suodattaisi pyynnöt niin, että ehtisin miettiä niitä kunnolla ennenkuin vastaan. Tai ehkä vain tallennan vastaajaviestiksi, että "ei, se ei käy". Tai kuten Facebookissa jonkun kanssa heiteltiin: "En voi ottaa vastaan projektitarjoustanne, sillä istun kanootissa järvellä ja katselen kun syksy värittää lehtiä keltaisella ja punaisella."

Tänään lähden Seinäjoelle Käsityömessuille. Pukeudun siellä muutamaan kertaan kansallispukuun lavalla ja kerron puvuista. Olen myös kansalaisopiston pajalla tavattavissa perjantaina ja lauantaina klo 13 esityksen jälkeen pari tuntia. Tajusin jotenkin hämärästi, että miun ei välttämättä tarvitse valmistautua tähän reissuun päivätolkulla. Kaikki asia on miun päässä. Mie olen tehnyt sen valmistautumistyön jo. Nyt on se aika, mihin olen 15 vuotta tähdännyt: nyt korjataan työn hedelmiä. Mie riitän.