Hyvä kello kauas kuuluu.

Asiakaspalvelu on vaikea laji. Yksi haluaa paljon huomiota, toinen katsella itsekseen. Asiakaspalvelijan täytyy olla läsnä ja tavoitettavissa, muttei ahdistava. Asiakasta täytyy osata lukea. Joskus tulee lukihäiriö, mutta enimmäkseen kuvittelen onnistuvani.

Kuva: Terhi Karppinen

Mie palvelen asiakkaita suurimmaksi osaksi puhelimitse ja sähköpostitse. Pidän sähköpostista siksi, että siitä jää mustaa valkoiselle, että mitä on puhuttu ja sovittu. Yritän yleensä mielummin palvella vähän "yli", kuin vähän huonosti. Joskus on sellaisia yhteydenottoja, joihin ei jaksaisi alkaa vastata, kun jo kysymys on jotenkin nurinkurinen, sisältää jotain oletuksia, jotka täytyy ensin oikaista.
Silloin kupponen kahvia ja syvä henkäys auttavat, eikä asiakas näe niitä. Olen valinnut tällaisen alan, jossa saa selittää selittämästä päästyäänkin. Yleensä se on vielä antoisaakin, kunhan pääsee vauhtiin.

Koska miulla on töitä paljon ja meitä tekijöitä on vähän, en pysty tekemään kaikkea, mitä kysytään. Olen onnellisessa asemassa, sillä voin vähän valita sellaisia töitä, joita teen mielelläni. En enää lyhennä omiakaan housunlahkeita, saati asiakkaiden. Joskus sen selvittäminen, mitä asiakas lopulta haluaa, kunhan saa tarpeeksi tietoa, kestää kauan ja johtaa siihen, ettei hän halua miun palveluita, vaan jonkun toisen tekijän. Silloin ei ole millään lailla miulta pois, että ohjaan asiakkaan jollekin muulle tekijälle. Nyt, kun työkalenteri pullistelee, tällaisia uudelleenohjauksia saa tehdä päivittäin, sillä tälle kesälle en mitenkään pysty ottamaan enää mitään töitä, nihkeästi edes tälle vuodelle. En yhtään tykkää tiedon panttaamisesta ja on itsestään selvää, että kerron muista tekijöistä.

Silti miut yllätti tällä viikolla eräs firma, joka ei liity kansallispukuhin mitenkään:
Esikoinen haluaa longboardin ja "natsimutsina" en suostunut sitä hänelle tuosta vain ostamaan, vaan edellytin, että hän säästää sitä varten rahaa. Toki myös järjestin rahanhankintamahdollisuuksia. Laudan hinta oli n. 70 €, joten säästämiseen meni jokunen viikko aikaa. Nyt kun rahat viimein alkoivat olla kasassa, olikin tämä valmiiksi katsottu lauta kadonnut SkatePron verkkokaupasta. Halutun kokoiset muut laudat maksoivat tuplasti sen, mitä se valmiiksi katsottu. Laitoin SkatePro:lle sähköpostiviestin, jossa kysyin, että mahtaisiko sitä lautaa vielä joskus tulla varastoon, kun näin natsimutsina olin pilannut kaiken (esikoinen ei kyllä syyttänyt minua, eikä heittäytynyt dramaattiseksi, mie sen sijaan syytin itseäni kyllä). Sain vastauksen:

Hei Soja,

Valitettavasti emme saa lautaa enään valikoimiimme. Kilpailijoidemme nettisivuilta löytyy vielä kyseistä lautaa.

http://www.amazon.de/Voltage-Longboard-Komplettboard-Hibiscus-Flower/dp/B00L9N5E1C

http://skateworld.dk/product/voltage-hibiscus-longboard-975-24881/

Voimme yrittää löytää lautaa vielä muilta sivuilta, mikäli haluatte. Toivottavasti tästä on apua.

Terveisin,
Juha
SkatePron asiakaspalvelu

Päädyimme lopulta ihan toiseen lautaan ja yritykseen, jota ei ole tässä mainittu. Jos SkateProlta suinkin olisi löytynyt vielä sopiva lauta, olisin ehdottomasti sen tämän perusteella ostanut. Ja seuraavan kerran, kun tarvitsen jotain rullailulaitteita, on SkatePro ehdottomasti ensimmäinen kauppa, josta etsin.

Mistä sie olet saanut hyvää palvelua?

Neitsyys menetetty, tuplasti!

Tänään piti kuvata mainoskuvia Jääsken miehen ja Kivennavan naisen puvuista. Huutelin Facebookissa malleja ja ystäväni Minna ja hänen vävynsä Joni suostuivatkin. Olin ja olen riemuissani, he ovat ihan täydellisiä tähän juttuun! Kumpikin oli kansallispukuneitsyt, eli ekaa kertaa pukeutumassa kansallispukuun. Kolmanneksi malliksi lupautui armas esikoiseni, joka sai esittää naimaikäistä neitoa.

Tänään piti olla poutaa. Vettä satoi koko päivän ja säätiedote piirteli lisää pisaroita päivän kuluessa. Siirsimme kuvausta viidestä seitsemään, pidin peukkuja pystyssä ja silittelin pukuja.

Ja viimein sade loppui!

Nämä kuvat ovat pikaräpsyjä puhelimellani. Ne varsinaiset ovat vielä Susannan kamerassa, mutta olen niin tohkeissani, etten vain malta olla näyttämättä näitä :D

Pukeuduimme miun pajalla. Rekkopaidan halkion sulkee paljinsolki.

Minna valitsi punaiset sukat. Ne pysyvät ylhäällä säärisiteillä.

Huntukin lopsahti paikalleen ensiyrittämällä ja Minnan tukasta
tuli täsmälleen oikean kokoinen nuttura.

Tiia-Maijalle puettiin sykerö.
Ei hän vielä oikeasti ihan naimaikäinen ole, mutta ei kerrota kellekään.

Joni fiilistelee.
Housut ovat kuulemma kummalliset ja pistelevät, mutta muuten ihan jees!

Kaunis Minna <3

Tiia-Maijahan on ihan konkari jo
sekä miun mallina, että kansallispukuun pukeutumisessa.

Autoilimme Immolanjärven rantaan. Siellä on hyvä kuvata ja upea valo. Sää oli lopulta ihan täydellinen: oli valoisaa, ei satanut, mutta ei myöskään paistanut aurinko, eli ei siristelyä eikä ylivalottuneita kuvia.

Susanna oli jo odottamassa meitä.

Noniin, tästähän se lähtee!

Eipä tiputa järveen, teillä on siellä vaatetta päällä tuhansien edestä!

"Ai tällee?"

"No kerran ku oltiin yhellä kaverilla, ni sattu hauska juttu..."

"Häh, mitäs naiset nyt pulisee?"

"Joopajoo!"

Pikkuapulainen pohtii, saisiko nuo tipautettua kivittämällä.

"Täs on tää naimaikäinen neito, mitäs siul olis tarjota?"

"No ei vaineskaan."

Heeeei, down boy, se on miun laps!

"Katos, löystyks siun sukkanauha?"

"Eeeen kestä noita!"

"Noniin, kokoos ittes. Itku pitkästä ilosta, pieru kauan naurannasta."

"Heeeei, en pierassu!"

Rauha maassa taas.

2

"Hei, mikäs siul on tuossa?"

"Se on kuule huopalääppä!"

Ja sitten päästiin asiaan.

Onneksi on tilaa pullistella.

Vähän rauhallisempaakin otosta.

Ja tietysti per... eeh... perämoottori ehkä kuului tuolla...

Nyt on maalauksellista!

Komeeta on. Ja piukeeta.

Neitokainenkin vakavoitui, alkoi olla kai puhelinta ikävä.

Vanhanajan hääkuvaposeeraus. Huippu!

Ihana Minna <3

Ja ihana Susanna <3

En malta odottaa, että saan ne varsinaiset otokset! Mie olen niiiiiiiin onnellinen, että nämä kuvaukset sujuivat kuin tanssi ja sain parhaat mahdolliset mallit! Tuhannet kiitokset Minna, Joni, Tiia-Maija ja Susanna!

Peukutetaan kansallispukujen tuuletuspiknikeille rahaa

Helen on järjestänyt kilpailun, jossa tapahtumille jaetaan rahaa. Näpyttelin sinne kansallispukujen tuuletuspiknikin. Jos rahaa saadaan, käytän sen markkinointiin, jota olen nyt rapiat 5 vuotta tehnyt omalla kustannuksellani, ilman rahaa ja korvausta.

Voit auttaa peukuttamalla tapahtumaa. Se onnistuu niin, että klikkaat linkin auki ja käyt painamassa sivun alareunassa keskellä mustalla pohjalla olevaa peukkua. Jos haluat jakaa tämän Facebookissa tai Twitterissä, se onnistuu helposti siitä vasemman alanurkan painikkeesta. Kannattaa ehkä kirjoittaa siihen saatteeksi jotain selitystä kamuille.

Voit peukuttaa joka päivä uudelleen ja jos koneessasi on useita selaimia (Explorer, Firefox, Chrome...), voit käydä peukuttamassa jokaisella (kopioi silloin tämä linkki osoiteriville: https://www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/peukuta-tukirahan-puolesta/kansallispukujen-tuuletuspiknik/). Voit myös peukuttaa mobiililaitteilla.

Vaikka rahaa ei tulisi, tämän on yksi tapa markkinoida tuuletuksia, joten jo se, että pidetään tapahtuma "etusivulla", auttaa paljon. Tuhannet kiitokset avustasi!

Tuulettelemisiin!

Äidit ja tyttäret

Äiti totesi miulle taannoin, etten soita enää kuin työasioissa. Jäin ihan miettimään. Mie inhoan puhelimessa puhumista ja koska äiti on miun alihankkija, soitan työasioissa. Välimatkaa on 200 km, eivätkä vanhempani asu miun lapsuudenkodissa, vaan siellä, missä kävin lapsena papalla. Lisäksi vanhempieni talo on täynnä kissoja, joille olen allerginen. En siis käy siellä kovin usein.

Mie olen tuo bikineissä pönöttävä brunetti. Kaiteella keikkuu siskoni Ruut ja nainen on äitini.

Kun lapset olivat pieniä, taisin soitella äidille aika usein. Sattuneista syistä kasvatustapamme on osittain samanlainen ja omaan äitiin oli helppo turvautua, kun omia ajatuksia piti järjestellä. Kasvatustavoissamme on erojakin ja niin kai pitää ollakin, että yrittää laittaa paremmaksi. Sekin vaikuttaa tietenkin, että lapsillamme on kaksi vanhempaa ja myös isän ajatukset kasvatuksesta vaikuttavat meillä.

Mie vasemmalla.

Miun lapsuus oli sellainen voikukankeltainen, sammarinruskea, kuusenvihreä ja merensininen. Olin vähän sellainen luonnonlapsi. Miulla oli rajat, joita ei tullut mieleenkään ylittää. Vanhempia ihmisiä piti kunnoittaa ja tein sen monessa kohtaa silloinkin, kun ei olisi pitänyt. Mokailin ja sain anteeksi. Kadotin kaikki tavarat, olin väärässä paikassa väärään aikaan, pissin housuun puhelinkioskissa, kun soitin isää hakemaan miut jostain, minne olin jäänyt bussista väärässä kohdassa. Kaadoin maitolasin, valehtelin, varastin, sotkin kaikki paikat, enkä todellakaan siivonnut. Aina sain anteeksi.

Joskus toivon, että miut olisi pakotettu osallistumaan kotitöihin enemmän. En tiedä, onko yritetty tai olisiko se onnistunut. Ehkä mie vain en ole siivoajaluonne. Omat lapseni "pakotan" kotitöihin. (Tai ei heitä tarvitse sen suuremmin pakottaa, joskus muutaman kerran sanoa.) Siksi, että niiden teko olisi automaatio heille sittenkin, kun muuttavat pois kotoa, mutta myös siksi, etten edelleenkään ole siivoajaluonne ja pääsen paljon vähemmällä itse.

Mie olen tuo pienin.

Toinen asia, jonka yritän tehdä toisella tavalla on vitsailu. Vitsailen kyllä ja käytän sarkasmia, mutta yritän muistaa AINA selittää sen auki lapsille. Sillä mie ihan oikeasti luulin, että mie ja äitini olemme lihavia. Enkä tajunnut tätä ennenkuin lopulta olin lihava ihan oikeastikin. En tiedä, olisiko se muuttanut mitään, jos olisin alunperinkin nähnyt itseni peilistä sellaisena, kuin oikeasti olin. Olin (olen) varmaan vähän tyhmä lapsi, mutta uskoin kaiken, mitä miulle sanottiin. Tiedän, että se ei missään nimessä ollut tarkoitus, enkä tosiaankaan muista, että onko miulle yritetty sanoa, että kyseessä on vitsi.

Äitiys on ihan kamalaa ja niin ihanaa. Tänään kuopus lähti vihaisena kouluun typerän housuriidan päätteeksi ja vaikka hän varmasti unohti koko jutun jo koulumatkalla, minua kaihertaa. Äitiydessä on sellainen kurja puoli, että vaikka miten yrität tehdä parhaasi, ei oikeaa vastausta ole. Meillä on kaksi lasta, eikä heitä voi kasvattaa samalla tavalla. Samalla kun toinen kamppailee itsetuntonsa kanssa ja on pulassa kiltteytensä vuoksi, toinen puree mörköä hännästä, talloo maanrakoon ohimennen niin ystävät kuin vihamiehet ja opettelee edelleen hallitsemaan vuoren kokoisia tunteitaan. Mie olen siitä onnekas, että miulla ei ole suuria traumapeikkoja omasta lapsuudestani, jotka vääristäisivät äitiyttäni. Ehkä joku muu vääristää, mistä sitä pystyy tietämään? Jos noista ei tule narsisteja tai murhaajia, niin olenko onnistunut? Kun kasvatan lapsiani ottamaan muut huomioon ja kantamaan vastuun itsensä lisäksi myös muista, kasvatanko heistä kynnysmattoja? Mikä on se miun "myö ollaan niin lihavia" -juttu, jota en itse tajua?

Äiti, en soita tänäänkään. Mutta rakastan sinua.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äitien lapsille!

P.S. Jos lahja on vielä hakusessa, niin ehkä jotain täältä, täältä tai tämä?

Märkä kevätretki

Odotukseni Kampin Käsityökorttelin suhteen eivät olleen korkealla ja siinä vaiheessa viimeistään ne vesittyivät, kun sääennuste lupasi silkkaa sadetta ihan koko päiväksi. Kuopuksen neljättä päivää jatkunut vatsatauti, oma kurja olo, Työhuoneen Susannan kipsikäsi ja kuume latistivat tunnelmaa entisestään, mutta kun molemmat olimme suunnilleen kunnossa ja Susannan Sulo vielä lähti apukäsiksi, lähdimme matkaan. On nimittäin niin, että kun omalla Käsityökortteliporukalla tehdään, niin miusta sieltä ei olla pois ilman ihan todellista, ylitsepääsemätöntä estettä. Ei toki helposti muistakaan tapahtumista. Vähintään yhtä paljon painoi vaa'assa myös se, että tiesin muutaman teistä olevan tulossa.

Kuivat, lämpimät vaatteet ja ne (te?) urhoolliset, sadetta uhmanneet Käsityökorttelivieraat tekivät reissun siedettäväksi ja ajoittain oli jopa oikein mukavaa. Taukojumppa piti lämpimänä ja mielen iloisena. Myin yhden kiilaferren, joten sen puoleen hurraamista ei ole.

Säälle ei voi mitään ja uskon, että hyvällä kelillä kauppa olisi käynyt ihan mukavasti. En minäkään haluaisi siinä kylmässä, sateessa alkaa mekkoja sovitella.

Nyt ulkona on täydellinen teltankuivatussää. Taidan lähteä tutkailemaan, onko pyöräni rengas puhki vai riittääkö pumppaus. Sitten ehkä leppoisa pyöräilylenkki. Aurinko kuivattanee ajatuksenikin, ennenkuin homehtuvat.