Tarkistettu kansallispuku - mikä ja miksi?

Suomalainen kansallispuku syntyi kansallisromantiikan aikana 1800-luvun loppupuolella. Silloin perinteisten, alueelle tyypillisten pukujen käyttö oli jo vanhanaikaista. Toisin paikoin puvut olivat vielä ainakin vanhemmalla väestöllä käytössä, toisin paikoin ne oli jo siirretty syrjään. Siinä kohtaa kansan esineistöä, myös vaatteita, alettiin ylempien säätyjen toimesta kerätä ja tavoitteena oli palauttaa "värikylläiset esiäitien vaateparret" kansan käyttöön. Arvannette, miten hyvin se käytännössä onnistui.

Lappeen kihlakunnan alueelta talletettu miehen liivi KM:KE A4561, joka toimi
Lappeen kihlakunnan miehen kansallispuvun liivin esikuvana ja asustelee Kansallismuseon keskusvarastolla.

Kansallispuku voi helposti luoda sellaisen illuusion, että se on pukukokonaisuus. Tai siis kansallispuku toki onkin. Kuitenkin kansan ihmisillä oli vaatteita, kuten meilläkin, varallisuutensa mukaan enemmän tai vähemmän. Ja aika hassua olisi, jos omassa vaatekaapissani olisi vain täsmälleen samanlaisia housuja, joiden kanssa käyttäisin aina täsmälleen samanlaista paitaa. Niillä, joilla oli varaa (ja heitä oli!), oli useita hameita, liivejä, paitoja, päähineitä, esiliinoja, huiveja, hansikkaita, sukkia, röijyjä jne. Ja niitä voitiin yhdistellä eri tavoin, miten nyt milloinkin huvitti. Vaatteet olivat myös periytyvää ja arvostettua omaisuutta, joten aikakausien kerrostumatkin lomittuivat käytännössä.

Ihan koko kansallispukujen historian ajan asiantuntijat ovat käyneet kiivastakin keskustelua siitä, pitäisikö kansallispuvut toteuttaa täsmälleen esikuvien mukaisiksi niin materiaalien, kaavoituksen kuin tekotapansakin osalta vai pitäisikö niitä sopivasti keventää, helpottaa ja muotoilla enemmän muodinmukaisiksi ja edullisemmiksi valmistaa, jotta ihmiset käyttäisivät niitä mieluummin. Uskokaa tai älkää, me keskustelemme siitä edelleen. Jatkuvasti.

SKY:n julkaisemasta Kansanpukuja -vihkosesta vuodelta 1915.

Painotan aina sitä, miten kansallispuku on jokaiselle kansalaiselle omanlaisensa. Se merkitsee eri asioita eri ihmisille. Sitä ei omista kukaan ja sen omistamme me kaikki. Ja se on ihan hyvä niin. Minulle tärkeää on se, että kansallispuvut tehdään esikuvien mukaisiksi. Perusteluja on monia, mutta tässä se tärkein: jos esikuvat unohdetaan, ajaudutaan lopulta niin kauas alkuperästä, että se katoaa. Keisarin uudet vaatteet, tiedättehän.

Minua ei juurikaan haittaa, että vaikkapa esiintymispukuja tehdään koneella, kevennetyistä kankaista, vähän sinnepäin jne. On tilanteita, joissa käsin valmistettu puku on ihan turha tai mahdoton. Minua ei todellakaan haittaa, että kansallispuvuista ammennetaan inspiraatiota kaikenlaiseen suunnitteluun, teen sitä itsekin. Minua haittaa se, että kaikki se työ, jota unohdetun elvyttämiseksi on tehty, halutaan joidenkin toimesta haudata. Minusta nämä kaikki kansallispuvun toteutuksen muodot tukevat toisiaan, eivät riitele. Minä itse haluan tehdä kansallispukuja vain käsin ja tällä hetkellä olen niin onnellisessa asemassa, että myös voin.

Pääsisinkö viimeinkin asiaan...

Aina 1970-luvun loppuun asti suunniteltiin kansallispukuja. Jotkut on suunniteltu hyvinkin esikuvien mukaisiksi, joillakin ei ole minkäänlaista esikuvaa missään. Joissakin puvun asiantuntija on ehdottanut tilaajayhteisölle jotakin ja tilaajayhteisö on halunnut jotain muuta. Sitä on saanut, mitä on tilannut.

Alli Tourin akvarelleja kymenlaaksolaisista kansallispuvuista.

1970-luvun lopulla alkoi kauttaaltaan herätä omien juurien ja perinteen arvostus. Sitä myötä myös uteliaisuus kansallispukujen esikuviin, tekotapoihin ja ylipäänsä siihen, millaisia juuri omien sukujuurien tai kotiseudun puvut olivat. 1979 perustettiin Suomen kansallispukuneuvosto. Sen tehtäviä oli mm. tutkia ja dokumentoida esikuvia, kantaa päävastuu maamme kansallispukutyöstä ja yleisölle näkyvimpänä tehtävänä tutkia ja tarkistaa kansallispukuja. Hyvää työtä se tekikin. Vuonna 2010 Kansallispukuneuvosto lakkautettiin ja sen tehtävät siirtyivät Suomen kansallispukukeskuksen yhteyteen. Kansallispukukeskukseen palkattiin tätä työtä tekemään kansallispukukonsultiksi Taina Kangas.

Siitä lähtien, kun Kansallispukuneuvosto perustettiin, kansallispuvuksi hyväksyttävien pukujen on täytynyt saada Kansallispukuraadin hyväksyntä. Toisin sanoen vuodesta 1979 alkaen kootut kansallispuvut eivät ole suunniteltuja, vaan saatavissa olevien tietojen pohjalta esikuvien mukaiseksi tehtyjä. Näitä pukuja sanotaan uusiksi tutkituiksi puvuiksi.

Lappeen kihlakunnan miehen puku.

Kuva on kansallispuvut.fi sivustolta. Kuvaa klikkaamalla pääset sivustolle

Tarkistaminen puolestaan tarkoittaa sitä, että joku olemassa oleva puku halutaan koota uudelleen, esikuvia vastaavaksi. Kutsun tässä sitä tarkistamatonta, suunniteltua pukua "vanhaksi versioksi". Tarkistuksessa se vanha versio ei lakkaa olemasta tai muutu yhtäkkiä ei-kansallispuvuksi. Useimmiten tarkistettu puku muistuttaa sitä vanhaa versiota ja jos siihen vanhaan versioonsa tarvitsee vaikkapa uuden paidan, sen voi hyvin tehdä tarkistetulla ohjeella. Joskus käy niin, että puku muuttuu ihan kokonaan toisenlaiseksi ja silloin osia ei voi yhdistellä.

Lisätty 15.10.2014 selkeyttämisen vuoksi: Esikuvat ovat siis museoon talletettuja vaatekappaleita, jotka ovat olleet maalaisväestön juhlavaatteita 1700- ja 1800-luvuilla. Niitä ei suurimmaksi osaksi ole talletettu pukukokonaisuuksina, vaan yksittäisinä vaatekappaleina ja hyvin niukoilla tai olemattomilla taustatiedoilla.

Miten se tarkistaminen tai uuden puvun kokoaminen sitten tapahtuu. Kuka on se "jumala" joka päättää, millainen puvun pitää olla, jos kerran sillä maalaisnaisella oli rivi niitä hameita ja naapurilla toinen rivi? Miksi ne pitää tehdä niin kamalan vaikeasti ja kalliisti? Miksi tehdään joku puku museoon?

Kansallispuvun kokoaminen tai tarkistus on ryhmätyötä. Joku tilaajayhteisö, vaikkapa pitäjäseura, haluaa tarkistuttaa oman alueensa kansallispuvun tai saada sellaisen, jos pukua ei vielä ole. Projekti on hidas ja kallis ja vaikka apurahoja saattaa saada, ymmärrän hyvin, miten tämä voi olla jollekin seuralle liikaa. Toisaalta voi kysyä, mikä on yhtä pysyvä, konkreettinen ja vanhentumaton pitäjän historiaa kuvaava asia kuin kansallispuku.

Tilaajayhteisö ottaa yhteyttä kansallispukukonsulttiin. Joskus potentiaalisille tilaajayhteisöille myös suositellaan puvun tarkistusta, jos se olisi vaikkapa naapuripitäjän puvun tarkistuksen vuoksi järkevää ja kaikille edullisempaa toteuttaa yhdessä. Pukuhankkeelle nimetään asiantuntija. Asiantuntija ja kansallispukukonsultti tutkivat, onko kyseessä olevalla alueella esikuva-aineistoa puvun toteuttamiseksi. Kansallispukuneuvoston työntekijöiden 30 vuoden aikana tekemä laaja ja perusteellinen perustutkimus auttaa kartoittamaan, mitkä esikuvat ovat "todellisia", eli oikeasti alueelle ja ajalle tyypillisiä. Asiantuntijoita sanotaan asiantuntijoiksi siksi, että he ihan oikeasti tietävät nämä asiat. (Tässä kohtaa on todettava, että koska tuon 30 vuoden aikana on opittu valtavasti ja opitaan edelleen, on niissä ensimmäisissä tarkistetuissa ja tutkituissa puvuissa seikkoja, jotka saatettaisiin nykytiedon valossa tehdä toisin.)

Askolan Monninkylän Kreetan kirkkoasu Kansallismuseon perusnäyttelyssä vuonna 2005.

Jos sopivaa esikuva-aineistoa löytyy, siitä valitaan ne yksilöt, jotka toteutetaan mallipukuun. Me voisimme toteuttaa vaikka 20 hametta, 20 liiviä jne. yhteen pukuun, jos esikuvia vain löytyy (ja joskus löytyy, joskus ei). Käytännössä jonkun pitää maksaa se, että toteutetaan ja siksi vaihtoehtoja ei yleensä tehdä kovin montaa. Tilaajayhteisö saa ja joutuu siis vaikuttamaan tähän valintapäätökseen asiantuntijan ohjaamana. Puvussa on oltava tietyt osat, että se olisi "kokonainen". Asiantuntijatkin ovat ihmisiä, joten heidän mieltymyksensä vaikuttavat väkisinkin siihen, mitä valitaan. Jotkut puvut voisivat siis olla jonkinverran erinäköisiäkin. Uusimmissa puvuissa on useimmiten joitakin vaihtoehtoisia osia.

Lopen naisen kansallispuku, kuva on linkitetty kansallispuvut.fi -sivustolta.

Kuvaa klikkaamalla pääset katsomaan sivua.

Kun esikuvat on valittu, siirrytään toteutukseen. Vähän puvusta riippuen tarvitaan yleensä kutoja, ompelija (joka yleensä myös kirjoo), neuloja, koruntekijä, nyplääjä, joskus erikseen nauhojen tekijä sekä ohjeiden ja kaavojen laatija. Silloin, kun äitini teki mallipukuja, hän ei useimmiten nähnyt esikuvia ollenkaan vaan ompeli ja kirjoi asiantuntijan muistiinpanojen ja neuvojen mukaan. Mielestäni nykyinen järjestely on parempi, sillä me tekijät näemme itse esikuvat, voimme keskustella keskenämme tekniikoista ja materiaaleista ja ennenkaikkea näemme omin silmin, mihin pyritään. Kahdeksan päätä tietää ja 8 silmäparia huomaa enemmän kuin yksi.

Nyt me siis matkustamme esikuvien luo. Niissä tarkistuksissa, joissa olen ollut mukana, esikuvat ovat asustelleet Orimattilassa, Kansallismuseon keskusvarastolla. Tutkailemme, vertailemme lankakarttoja, teemme muistiinpanoja ja apupiirroksia, mittaamme ja mietimme. Menemme tahoillemme, metsästämme materiaaleja, kokeilemme niitä, jäljitämme tekniikoita ja palaamme kokeilujemme kanssa esikuvien luo. Vertailemme. Joskus yhden, joskus 20 kokeilun jälkeen osutaan oikeaan. Tämä on se, mikä näissä projekteissa maksaa.

Kuolemajärven tarkistetun puvun paidan kauluksen kirjontaa.

Esikuvista ja tekniikoiden jäljittämisestä sananen: Ne ihmiset eivät olleet hölmöjä. He eivät tehneet asioita liian vaikeiksi vaan useimmiten ratkaisut ovat nerokkaita. Työn jäljellä näytettiin taito ja se oli ensiarvoisen tärkeää sosiaalisen arvostuksen saamiseksi, etenkin jos ei ollut rahaa millä rellestää. Kun yritän selvittää, miten joku yksittäinen kirjontaraita on tehty, tiedän olevani hakoteillä, jos tekeminen on jotenkin ylenpalttisen hankalaa, epäloogista ja lopputulokseen nähden turhan työlästä. Työurani huippuhetkiä ovat ne muutamat oivalluksen hetket, kun tajuan miten joku pienenpieni yksityiskohta on oikeasti tehty.

Pikkuhiljaa kaikki osaset saadaan kohdalleen ja voidaan ommella varsinaiset mallipuvut. Toinen tehdään Kansallispukukeskukseen ja toinen tilaajayhteisölle. Kaavojen ja ohjeiden tekijä laatii ne tekijöiden muistiinpanojen ja valmistettujen mallipukujen perusteella. Sitten tarvitaan vielä puvulle koti, eli se taho, josta sitä voi ostaa kaavoina, ohjeina, tarvikkeina, valmiina pukuina, ja joka on velvollinen tarvittaessa myös päivittämään näitä. Se on ajankohtaista silloin, kun vaikkapa joku puvussa käytetty lanka poistuu markkinoilta.

Hidasta, vaivalloista, hankalaa, kallista ja tuloksena epäkäytännöllinen puku. Ihanko totta? Muotoilisin sen niin, että mielenkiintoista, opettavaista, perinteitä kunnioittavaa, palkitsevaa ja tuloksena käsityötaidon huippu.

Kuolemajärven tarkistetun kansallispuvun kirjottu rekko paidan etumuksessa
ja sitä kehystävät kostulin kirjotut etureunat.