LOMA!

Mie olen siitä kummallinen yrittäjä, että pidän lomia. Vuosi vuodelta tuntuu olevan vaikeampaa irroittautua työasioista. Nyt, kun loman alkuun on sen verran, että viimeistelen vain vielä yhden pukunäytösjuonnon, niin syke on korkea ja olo on kummallisen levoton: voinko, mitä jos, entäs sitten, mitä vielä... Käyn hurjilla kierroksilla, enkä tiedä, millä katkaisen tämän. Onneksi sentään onnistuin ajoittamaan loman ajoituksen töiden taitekohtaan, mitään ei jäänyt varsinaisesti kesken. Ja onneksi lomaa on kokonainen viikko alkaen tästä illasta ja päättyen ensi lauantaihin, jolloin täytyy alkaa valmistautua sunnuntaiseen luentoon ja pukunäytökseen Savonlinnassa.

Tällä lomalla aion hiihtää, luistella, uida, kiipeillä, syödä valmiista pöydästä, loikoilla, olla tiiviisti perheen kesken ja tavata vähän ystäviäkin. Tärkeimpinä nämä kaksi viimeistä. Työpuhelimen laitoin jo hiljaiseksi ja sähköpostiin lomavastaajan. Nyt vielä viimeistelen sen juonnon ja lähden tyttären kanssa keräämään arpajaisvoittoja koulun rusettiluisteluihin. Siitä se alkaa, hiljalleen, irroittautuminen.

Tämä kuva on kahden vuoden takaa, tuolla menevät mieheni ja kuopuksemme.
Tällä lomalla emme ehkä lennä fyysisesti,
mutta yritän tavoittaa sen epätodellisen rauhallisen fiiliksen,
joka tuolla yläilmoissa on. Suosittelen!

Langanpäitä

Yksityiskohta Heinjoen kansallispuvun esiliinasta.Tämä on mallipuvun esiliina ja sen on tehnyt miun äiti.

Halusin tuon edellisen blogitekstini pois tästä kiusaamasta. Mitään oikeasti valmista sanottavaa ei ole, mutta on monta alkua.

Yllä oleva kuva on Kärpäset ja linnunsilmät -näyttelystä, joka esitteli kirjontaan kansallispuvuissa ja oli esillä Suomen Kansallispukukeskuksessa 3.2.2013 saakka. Näyttely oli aika pieni, se oli Kujalla. Monet pienen pienet kirjonnat eivät mielestäni päässeet oikein oikeuksiinsa, kun niitä ei päässyt katsomaan riittävän läheltä. Mutta hieno näyttely joka tapauksessa ja vastasi vähän siihen huutoon, jota on kuulunut: "miksi meidän hienoja kirjontojamme ei näy läheltä missään, kun Virossa on kaikki paremmin". En tiedä, kuinka suosittu tuo näyttely oli, mutta luulen, että ohi meni. Minua hiukan ärsyttää kitinä, joka noin kärjistettynä on: Miksi kukaan ei tarjoile miulle valmiina jotain uniikkia, hienoa kansanperinteestä ammentavaa sovellettua käsityötä? Ei siellä Virossakaan ole tarjoiltu. Siellä on aktiivisia ihmisiä, jotka tuossa kohtaa toteavat olevansa se Joku, etsivät materiaalia ja toteuttavat. Se on toki totta, että Virossa ilmeisesti mm. kirjojen tekeminen on helpompaa ja edullisempaa ja myös museoiden kokoelmat saattavat olla helpommin tavoitettavissa. Seuraavan kerran kun mietit, miksei joku tee jotain, mieti voisitko sinä olla Joku.

No nyt meni kyllä vähän sivuraiteelle. Sitä olin sanomassa tuosta näyttelystä, että koin hauskan oivalluksen siellä. Vaikka tiedän, että äitini on tehnyt huomattavan osan kansallispukujen mallipuvuista ja on ollut ehdoton huippu karjalaisten kirjontojen osaajana, niin miut yllätti vitriinin sisällössä se, miten paljon siellä oli äidin tekemiä vaatteita. Lisäksi siellä oli miun tekemä Kuolemajärven rekkopaita ja nästyyki. Hauska hetki oli se, kun mietimme äidin kanssa, että kumpi sen nästyykin on tehnyt, kun Kivennavassa on ihan samanlainen ja äiti teki aikanaan sen. Näyttelyssä oli miun tekemä.

Viime viikolla jahtasin 75-numeroista pirtaa, että pääsen kutomaan edellisen kirjoituksen tilaukseen liittyvää oranssia vaippahamekangasta. Sain pirran lainaksi ja vähän mustalla mielialalla aloin kutoa. Helpotus oli valtava, kun totesin, ettei tuon kutomisessa ole mitään ongelmaa! Ehkä mie en sitten ole ihan niin surkea kutoja. Hartiavaippakankaat jäävät vaivaamaan, mutta toistaiseksi olen päättänyt syyttää ensisijaisesti loimilankaa suhteessa tiheyteen ja vasta seuraavaksi osaamuuttani (onko tuo sana?). Ensi viikolla kudon kankaan valmiiksi ja seuraavan lomailen perheen kanssa. Sormet syyhyävät jo päästä Jääsken piiperryskirjontojen pariin.

Heinjoen viittaa ja rekkopaitaa, äidin neulasta.

Aina ei osu...

Olen saanut tehdä viime vuosina paljon sellaisia töitä, joissa olen hyvä. Pienenpientä piiperrystä, joka vaatii aikaa, hyviä silmiä ja kärsivällisyyttä, lisäksi vähän sellaista langalla maalaamisen kykyä. Tai ehkä ei voi puhua maalaamisesta, kun miehän vain kopioin jonkun muun 200 vuotta sitten luomaa tekstiilitaidetta. Sen toistaminen ei aina ole helppo asia ja jostain syystä miulle on suotu lahja pystyä siihen.

Onnistumisen kokemukset ovat kasvattaneet itsevarmuuttani. Olen saanut kuulla kiitoksia työstäni ja vaikka pohjimmiltani olen sitä mieltä, ettei vaikkapa rekon kirjonta mitään rakettitiedettä ole, niin ylistävät kommentit ovat ehkä peittäneet ylpeyden harsolla nöyryyttäni. Ja kun kuuseen kurkottaa, niin katajan juurelle turvalleen tuuskahtaa.

Olen tehnyt tietoisen valinnan, että pysyttelen kansallispuvuissa ja myöhemmin myös sarafaaneissa, sillä en koe olevani vahvalla alustalla muinaispukujen maailmassa. Kaikki kunnia muinaispuvuille, mutta koen niiden nojaavan niin hatarasti johonkin todistettavaan, että en ymmärrä miten niiltä pohjilta voidaan tehdä niin tarkat ja täsmällisesti noudatettavat ohjeet. Mutta se ei siis ole ongelma, sillä en juurikaan puutu muinaispukuihin. Paitsi että eräälle hyvälle asiakkaalle olen sitten välillä luvannut jotain noihinkin liittyvää. Puolitoista vuotta sitten kesällä tein päätöslautanauhat ja hapsut hartiavaipan päihin ja alusmekkokangasta olen kutonut joskus aikojen alussa. Nyt lupauduin kutomaan tuota hartiavaippakangasta, joka siis näkyy tuon puolitoista vuotta sitten kirjoitellun blogitekstin kuvissa, ja vaippahamekangasta.

Ei ihan mennyt putkeen. Valmista tuli 2-5 cm tunnissa ja keskimäärin joka lyönnillä katkesi lanka. Tekee muuten lähemmäs tuhat katkennutta lankaa. Arvatkaa pujottelinko niitä... Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa siinä vaiheessa, kun ne kaikki jatkettujen loimilankojen solmut roikkuivat tuolla loimitukin yläpuolella. Ensimmäisen hartiavaipan verran taistelin, mutta se on ihan roskiskamaa. Ja kun olen tähän nyt pari kuukautta laittanut työtä, niin oli aika nöyrtyä ja madella asiakkaan eteen pahoittelemaan ja toteamaan, että en pysty. Tiedän tämän asiakkaan olevan reilu ja mukava, silti pelkäsin, itkin ja vatvoin juttua viikon, ennenkuin laitoin sähköpostia. Kun kirjoitin asian siihen viestiin ja painoin lähetä-nappia, tajusin hirviön kutistuneen jo melkoisesti ja älyttömän pelon tilalle alkoi hiipiä realismi: näin vain joskus käy ja sille ei nyt voi mitään. Olen yrittänyt ihan kaikkeni ja nyt on vain todettava, että tähän en pysty. Kenenkään elämä tai terveys ei ole tästä kiinni, miunkaan ei tarvitse tästä vatsahaavaa saada. Asiakas vastasi ja asia järjestyy.

Nyt rakennan sitä vaippahamekangasta. Sen pitäisi sujua paremmin, sillä lanka on ihan erilaista ja siihen suhteutettuna tiheys on kohtuullinen, vaikka haastava on varmasti tuokin. Ainakin väri ilahduttaa minua :)

Pohdin kovasti, kirjoitanko tästä vai en. Olen tämän takia vielä aika herkillä, eikä tietysti ole oikein hyvää mainosta, että olen luvannut tehdä jotain, mihin en sitten pystykään. Kirjoitin kuitenkin, kahdesta syystä. Ensiksikin, tämä on ehkä tällainen puhdistautuminen miulle, tunnustan huonouteni ja voin sen kautta antaa itselleni anteeksi epäonnistumisen. Toiseksi ajattelen, että jos siellä lukijapäässä on joku, joka tuskailee jonkun vastaavan homman kanssa ja ajattelee olevansa ainoa, niin ei ole. Ammattilaisetkaan eivät aina osaa. Ja varsinkin, jos siellä on joku, joka ajattelee, että alkaisi tehdä kansallispukuhommia työkseen, niin olkoon tämä opiksi: sitä vaan täytyy harjoitella, harjoitella ja kokeilla löytääkseen sen, missä on hyvä ja mikä kannattaa jättää muille. Muutamaan vastoinkäymiseen ei saa kompastua. Ja niitä uusia yllätyksiä tulee aina, jos ei muuta, niin langat muuttuvat niin, että entiset työtavat eivät enää onnistu.

Nyt siis teen tuon vaippahamekankaan (ja rukoilen, että se onnistuu) ja sitten pääsen taas omalle mukavuusalueelleni eli piiperrysten pariin. Ensimmäiseksi lohdutan itseäni Jääsken mallipuvun paidan pääntien kirjonnalla <3

Ja jotta tämän kurjuuden päätteeksi jäisi silmiin jotain kaunista, niin muutama kuva ompelijan ahkeroimista sarafaaneista. Kuvat ovat huonoja, vaatteet ihania. Molemmat ovat myynnissä, mutta eivät vielä Puodissa, koska kuvittelen ehtiväni ottaa vielä parempia kuvia. Mutta laita viestiä, jos haluaisit ostaa: soja@kansallispuku.com.

Suorasarafaani, ohutta siniharmaata silkkiä. Koko M, hinta 220 €. (vyö ei kuulu hintaan)

Sama takaa.

Edestä. Tässä näkyy suorasarafaanin kangas paremmin.

Takaa lähempää.

Kiilasarafaani puuvillasamettia, koko L, hinta 210 €.

Kiilasarafaani takaa.

Lähikuva edestä. Kuviot eivät näy ihan näin selkeästi oikeasti.

Kaunis blogi

Sain Kangaspuilla kutoen -blogin Tarjalta tunnustuksen! Kiitos!

Tunnustuksen säännöt ovat:
Minun pitää kertoa itsestäni kahdeksan paljastavaa asiaa ja
jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogin pitäjälle.
Joille kerron asiata ja heidän tulee kopioida tuo kuvasymboli blogiinsa.

Koska kerroin jo täällä 8 työhön liittyvää totuutta itsestäni ja täällä viisi omituisuuttani, alkavat paljasteltavat asiat olla käsitelty, mutta katsotaanpa:

1. Olen laiska ja aikaansaamaton. Ei kovin hyvä ominaisuus yrittäjälle ja perheen äidille, eihän? Tosin työpuolella ahkeruus on suorassa suhteessa työn mielekkyteen. Kodin puolella tavarat ovat hujan hajan, enkä vain löydä itsestäni asetusta, jolla tiskit tulisi laiteltua siinä sivussa ja pöydät pyyhittyä, imuroinnista nyt puhumattakaan.

2. Olen ihan hurahtanut italian opiskeluun ja sekin vähä aika, mitä aiemmin käytin tuohon siivoiluun, menee nyt per studiare italiano.

3. Lupauduimme mieheni kanssa Sulkavan soutuihin retkisoutuun kirkkoveneellä ensi kesänä. Oli ostettava soutulaite. Nyt sitä pitäisi käyttää muuhunkin kuin esteenä keskellä olkkaria.

4. Katson sähköpostin ja Facebookin n. 10 kertaa päivässä. Enkä edes ymmärrä miksi, kun ne asiat eivät katoa sieltä, vaikka pitäytyisin kerran päivässä -linjassa. Joka päivä ajattelen, että nyt ruualla tai kahvitauolla katselen ikkunasta tai selailen lehteä - ja löydän itseni koneelta.

5. Olen onnellinen. Tuntuu, että välttämättä ei saisi olla. Pitäisi olla jotain valitettavaa ja kitistävää, ettei ole ylpeä. Mutta miulla on kaikki hyvin. Olen suht terve, miulla on mies, joka on miulle hyvä ja ankkuroi miut maahan. Miulla on kaksi ihanaa, keskenään melkoisen erilaista lasta, jotka tarjoilevat kyllä kasvatuksellisia haasteitakin, mutta pääasiassa hämmästyttävät positiivisesti. Ja saan tehdä työtä, jota rakastan. Näillä pohjilla pienet vastoinkäymiset eivät pysty horjuttamaan perusonnellisuuttani.

6. Mitä epävarmempi olen jossain tilanteessa, sen kovaäänisempi ja asiattomampi olen. Tämä on ominaisuus, jota tietoisesti yritän karsia, mutta se on vaikeaa. Olen toki kovaääninen ja asiaton ihan mennen tullen silloinkin, kun en jännitä, mutta hermostuessa se menee tyystin överiksi.

7. Minulla on huono muisti. Muistan todella huonosti ihan parin vuoden takaisiakin asioita, puhumattakaan lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuneista. En myöskään uskalla luottaa muistikuviini, sillä vilkas mielikuvitukseni ja muiden ihmisten kertomat asiat tuntuvat vaikuttavan niihin aika lailla. Jos katson kuvaa ihan vieraasta ihmisestä, en tunnista häntä. Jos sitten myöhemmin se kuva näytetään uudelleen, miusta alkaa tuntua, että se ihminen on tuttu jostain muualtakin. En tiedä, onko päässäni viive ja aivot raksuttavat sen tuttuuden vasta sitten vai tekeekö muistini miulle jekkuja. Epäilen jälkimmäistä.

8. Tupakoin unissani. Lopetin tupakanpolton 12 vuotta sitten, kun aloin odottaa esikoistamme. Olin polttanut n. 12 vuotta. Vieroitusoireet yhdistettynä raskauspahoinvointiin, paniikkiin muutoksesta ja siihen kaupan päälle vielä yrityksen perustaminen, olivat ihan hirvittävät. Totesin, etten voi aloittaa uudelleen ainakaan niin kauan, kun on aikomus tehdä lisää lapsia, koska en pysty lopettamaan toista kertaa. Ensimmäiset viitisen vuotta näin unta, että repsahdin ja olin unessa aivan epätoivoinen, että tässä se nyt sitten oli, en pysty enää lopettamaan. Sitten oli aika pitkään hiljaisempaa, mutta nyt pari viikkoa sitten tajusin, että olen jo pitkään polttanut unissani. Se polttaminen ei koskaan ole pääasia siinä unessa, vaan kuten se elämässäkin oli, asia, joka vain siinä sivussa tapahtuu. Unessa olen ajatellut polttaa vain yhden päivässä, mutta aina totean, että taisi mennä toppa tänäänkin. Hereillä miun ei tee mieli tupakkaa, vaikka leikittelenkin ajatuksella, että miltä se maistuisi.

Tämä tunnustus pitää ohjeen mukaan jakaa 8 blogin pitäjälle. Koska luen säännöllisesti vain kymmenkuntaa blogia, nämä tunnustukset menevät aina samoille. Teen nyt niin, että luettelen tässä kahdeksan kaunista blogia ja niiden kirjoittajat ja kaikki muutkin saavat nappaista haasteen mukaan, jos haluavat.

1. Oikeus olla rajaolento on satumainen, eteerisen kaunis blogi

2. Kosketan eilistä, jossa aika on pysähtynyt pelkästään positiivisessa mielessä.

3. Maalattu hymyyn ei ehkä ensivilkaisulla ole sanan perinteisessä mielessä kaunis. Sitä ei voi lokeroida, se on raaka ja täynnä tunteita, täynnä potentiaalia ja näkemystä. Joskus siitä täytyy kaapia vähän nuoruutta päältä, että kauneuden löytää.

4. Virkkukoukusen väripilkkuja, joka tekee kauniin ja iloisen päivästä kuin päivästä.

5. Ässän käkenä -blogin kauneus on sanoissa, joilla Ässä kikkailee, heruttelee ja maalailee hervottomia tarinoita.

6. Susannan työhuoneen blogi kuuluu ehdottomasti eturiviin kauniisiin blogeihin, sillä Susanna taikoo kauniin kuvan vaikka ikkunan raosta tai vesijohdoista! Jos jonkun ominaisuuden vielä itselleni haluaisin, se olisi juuri tuo taito nähdä ja rajata.

7. FolkCostume&Embroidery - kun on näin syvällä tässä kansanperinnesuossa, niin ei tarvinne suuremmin selitellä, miksi tämä blogi on listassa. Kielimuurin vuoksi en kutsu kirjoittajaa vastaamaan tähän.

8. Nouseva Myrsky edustaa viileämpää kauneutta ja on raikas vastapaino värejä pursuileville suosikeilleni.