Ajattelen, että on hyvä saada lapsille kuva värikkäistä, kauniista, hyvin istuvista puvuista ennen sitä - hmm - toisenlaista kuvaa, joka helposti muodostuu. Mitään luentoa en tietenkään 6-vuotiaille pidä. Aloitin näyttämällä "Saikan Mantan" ja kerroin, että tämä tyttö on elänyt n. 200 vuotta sitten ja tässä hänellä on hienoimmat juhlavaatteet päällään ja että nyt teen kansallispukuja, jotka ovat tuon ajan ihmisten vaatteiden kopioita. Näytin reilut 20 kansallispukukuvaa, joista osa on tahallisen provosoivia ja sellaisia, joista lapsen on helppo saada mieleen jotain muuta, kuten vaikkapa tämä - ilmiselvä Joulupukki kesälomalla! En niinkään kertonut puvuista, vaan kyselin lapsilta, miltä näyttää, mikä on hienoa, mikä hassua. Kerroin myös joitakin hauskoja nimiä, kuten huopalääppä, tykkimyssy, sorokka eli harakka jne. Silinteristä tuli tietenkin mieleen Muumipappa, taikuri ja Roope Ankka, hunnusta häät (josta sain aasinsillan kertoa, että aikuisilla on eri päähineet kuin lapsilla). Kerroin myös siitä, että tarkoitus on näyttää rehevältä ja leveälanteiselta. Lopuksi kummankin ryhmän yksi tyttö ja yksi poika sai pukeutua kansallispukuun.
Ryhmien välillä oli huikea ero. Se ryhmä, jossa kuopuksemme on, on osallistuva, innostuva ja rento, yhteen hiileen puhaltava. Toinen oli, noh, vähemmän. Saattoi johtua siitäkin, että kuopuksen ryhmän lapsista suurin osa tuntee miut. Tässä kuopuksen ryhmässä lähes kaikki halusivat pukeutua, valitsin sitten sieltä vaan sopivan kokoiset. He laittoivat oikein tanssiksi!
Toisessa ryhmässä halukkaita tyttöjä oli, mutta poikien keskinäinen "idioottia"-asenne vaimensi heistä innokkaat tehokkaasti. Niinpä vain tyttö pukeutui. En tältä toiselta ryhmältä saanut kauheasti kommenttejakaan, tilanne tuntui tosi levottomalta. Pukeutuneet lapset kuvailivat muille, miltä puku tuntuu päällä: "hyvältä, juhlavalta".
Ennen kuvien näyttöä kysyin, tietääkö joku, mikä on kansallispuku. Sain hyviä vastauksia: juhlapuku, pitkä mekko, vanhanaikainen juhlapuku. Kuvien aikana ja jälkeen kyselin, miltä näyttää ja lapset kuvailivat pukuja kauniiksi, värikkäiksi ja juhlaviksi. Kysyin, että missä pukuja voi käyttää ja hienosti lapset tiesivät, että juhlissa, häissä, syntymäpäivillä ja kevätjuhlassa.
Kyllä miun mieltä lämmitti, kun tuo tanssiva tyttö ei olisi halunnut riisua pukua päältään ollenkaan :)
Sain palkaksi ruokaa (jee!) ja kävin siis eskareiden kanssa vielä syömässä. Joskus lapsuudessani yksi haaveammateistani oli lastenhoitaja. Kyllä ei olisi miusta siihen hommaan. Nostan hattua korkealle ja kumarran syvään noille ammattilaisille, jotka päivästä toiseen jaksavat kuunnella meidän Jessica-Pettereidemme ja Veikko-Wenlojemme kiukuttelua ja huomionhakua, ottaa kaikki erilaisella temperamentillä varustetut hellanteltut huomioon ja vielä tasapainoilla vaativien vanhempien kanssa. Kun 38 eskaria on äänessä, yhdeltä lentää ruuat lattialle, 7 ilkkuu sitä yhtä, yksi ryömii tuolin alle, yhdeltä kaatuu maito, yksi haluaa esittää laulun ja oma ruoka jäähtyy lautasella, niin miulta tulisi itku. Olin erittäin onnellinen siitä, että mie sain luvan kanssa lähteä sieltä kesken päivän pois. Tämä oli kärjistettyä. Ne ihmiset osaavat hommansa siellä niin hyvin, että enimmän aikaa lapset ovat järjestyksessä ja puuhailemassa kuka mitäkin iloisina. Silti olin taas hyvin iloinen omasta hiljaisesta pajastani ja tässä kohtaa, kun kuopuksen viimeiset päivät päivähoidon piirissä ovat käsillä, kiitän lämpimästi niitä ihania hoitajia ja eskarin opeja, joita lastemme kohdalle on osunut.
